Ajattelin ja toivoin hartaasti että nyt kun saan oman ensimmäisen lapseni, rupeaisin "sietämään" miehenikin lasta paremmin.. Mutta toisin näyttää käyneen, ainakin vielä tässä alkuraskauden aikana.
Mustasukkaisuus, katkeruus ja inho ovat vain kasvaneet. Mitä teen jotta asia korjaantuisi?
Muilla kokemusta aiheesta?
Mustasukkaisuus, katkeruus ja inho ovat vain kasvaneet. Mitä teen jotta asia korjaantuisi?
Muilla kokemusta aiheesta?
Vastaukset 9
Vanhimmat
onko näin ollut alusta asti? Kuinka kauan olette tunteneet miehesi kanssa? Minkä ikäinen lapsi on ja onko paljon teillä?
sääli sitä uutta vauvaa, joka ei voi äitiään valita. Kurjaa lapselle olla perheessä jossa oma äiti inhoo häntä! Mene hoitoon.
Se on valitettavaa, mutta oman lapsen saaminen kasvattaa inhoa toisen muksua kohtaan. Ei sille mitään voi, ei toisen lasta voi rakastaa, välittää kaukaa, mutta lähelleen ei halua päästää. Älä välitä tosta "Miksi teet lisää lapsia
kun vihaat heitä"? Tyyypistä, se kysyy tota jokaiselta joka kertoo rehellisesti tunteistaan täällä. Sun on vaan opittava halitsemaan niitä tunteita.
Inhoatko sinä naisia? Inhoatko sinä miehiä?
Sitä saattaa inhota jotakuta sukupuolesta ja iästä huolimatta. Ei sitä välttämättä inhota lapsia jos inhoaa yhtä lasta. Sitä inhotaan selkeästi persoonaa. Kaikki kemiat EI VAAN KÄY.
Ja myös eräs ystäväni kertoi samansuuntaisista tuntemuksista. Itsellä ainakin tunteet taas normalisoitui vauvan synnyttyä, ja nyt tuntuu miehenkin lapset vain rakkaammilta.
Luulisin että nuo tunteet johtuu vaan raskausajan hormonimyrskystä. Jotenkin sitä kääntyy "sisäänpäin", alkaa keskittyä enemmän itseensä ja mahaansa, ja kaikki "ulkopuolinen" tuntuu uhkalta. Vähän samaa on nähtävissä ydinperheissäkin kun äiti raskausaikana jo valmistautuu hoitamaan tulevaa vauvaa ja väistämättä vanhemmat lapset jää hetkeksi sivummalle, koska vastasyntynyt vaatii aluksi äidin niin intensiivisen huomion. Biologiaa siis ;)
Muistattehan vaan, että kuten ydinperheissäkin, uusi tulokas vaikuttaa myös isosiskon/veljen tunteisiin. Uusperheissä joskus jopa enemmän. Ylimääräinen huomio isän taholta voi siis olla paikallaan. Ja vaikka välillä olisi vaikeaa, koita olla näyttämättä negatiivisia tunteitasi lasta kohtaan. Mutta puhu niistä avoimesti esim neuvolassa, ystäville ja ennenkaikkea miehellesi!
Onnellista odotusta!
Kyllä itseä muutaman kerran harmitti kun vertasin meidän odotusaikaa ja muutamien ystävien. Kaikki (paitsi mieheni) odotettiin esikoista, mutta odotukset oli hyvin erilaisia. Muiden miehet olivat ihmetyksestä, jännityksestä ja onnesta soikeena. Oma mieheni oli toki myös onnellinen, mutta ei yhtä tohkeissaan kuin nuo muut isät.
Katkeroittihan se hetkittäin (taas ne samperin hormonit) kun mietti miksen voi jakaa täysin tätä esikoisen odotuksen tunnetta mieheni kanssa, vaan hän on jo kokenut saman exänsä kanssa...
Puhuin tästä mieheni kanssa monesti ja hän onneksi ymmärsi. Ei hän alkanut sen enempää odotuksestani "vouhottamaan" ja synnytyksessänikin osan nukkui, kurja rontti ;) mutta kun näin hänet ensimmäisen kerran vauvamme kanssa, itkettiin kyllä molemmat (siis ilosta). Ihan on yhtä rakkaita kaikki lapset isälleen. Hän on ollut ihana isä vanhemmille lapsilleen, joten miksikäs se muuttuisi nuorimman kohdalla. Jossain vaiheessa sinäkin huomaat saman, kuinka miehesi menneisyys onkin kenties teidän lapsiperheenne voimavara. Paitsi että tiedät hänen rakastavan lapsiaan, on hän myös vanha taituri vaipanvaihdoissa jne! Ei tule yövalvomisetkaan yllätyksenä :)
Koita jaksaa nähdä miehesi lapsi isänsä ja lapsesi kautta osana myös omaa perhettäsi, vaikka välillä nyt tuntuisikin että hän on enemminkin vain osa miehen exää joka "tunkee" perheeseesi ja odotukseesi. Synnytät kuitenkin hänelle toisen lähisukulaisen kotiinne ja muodostat samalla elinikäisen siteen välillenne.
Toivotan vielä kerran hurjan paljon onnea koko uusperheellenne, nyt sekä tulevaisuudessa!!!
Minulla oli aivan samanlaisia tunteita odottaessani yhteistä lastamme. Mieheni lapsi alkoi ärsyttää ja suorastaan etoa minua vielä entistäkin enemmän. En siis koskaan ole häntä kohtaan mitään positiivisia tunteita tuntenut, mutta oma raskaus tuntui häivyttävän sen pienen pienen sietämisen-tunteenkin jonnekin taka-alalle. Koin nimenomaan, että miehen lapsi oli uhka omalle uudelle ydinperheelleni, jonkinlainen tunkeilija. Kävimme aiheesta mieheni kanssa monta tulista riitaa ja ajattelin usein, että jos en tällä huudolla saa keskenmenoa, niin en sitten milloinkaan :) En onneksi saanut ja nyt yhteinen vauvelimme täyttää jo kohta vuoden. Ja aivan samoin kuin joku muukin tässä ketjussa kirjoitti, tunsin myös eräänlaista kateutta ja katkeruutta siitä, että mieheni oli jo kokenut raskausajan ja vauvan syntymän aikaisemmin jonkun muun kanssa. Olisin niin kovasti halunnut tämän olevan meille molemmille ainutkertainen juttu. Tosin tiedän, että miehen exä käyttäytyi raskausaikanaan kuin mielipuoli ja sen vuoksi mieheni piti minun raskausaikaani todella helppona ja ihanana. Pitäisi kai siis tämäkin asia kääntää omaksi voitoksi :) Samoin mieheni pelkäsi jo etukäteen tulevaa vauva-aikaa, jolloin hänen exänsä oli ollut vielä raskausaikaakin hullumpi. Kun minä sitten olin vauvamme synnyttyäkin ihan "täyspäinen" ja normaali ja kaikki sujui muutenkin hyvin, oli se miehellekin jotain aivan uutta ja ainutkertaista. Yhä vielä hän jaksaa mainita miten kaikki on oikeasti mennyt niin paljon paremmin nyt kuin silloin aikaisemmassa suhteessa, vaikka meidän vauvamme onkin ollut kaikin puolin hiukan vaativampi tapaus kuin miehen esikoinen.
Minun tunteeni mieheni lasta kohtaan muuttuivat positiivisemmiksi oikeastaan siinä vaiheessa, kun näin miten lapset tykkäävät toisistaan ja viihtyvät yhdessä. On mukava katsella heidän touhujaan, miten isoveli on ylpeä voidessaan opettaa kaikkia uusia juttuja pikkusisarukselleen. Koitan ajatella, että omalle lapselleni on rikkaus, että hänellä on sisarus, me kun emme varmaan enää lisää lapsia hanki. Toki edelleen tulee hetkiä, jolloin koen mieheni lapsen vain ylimääräiseksi rasitteeksi, joka ei muuta osaa kuin huutaa ja sotkea ja vie vielä hemmetti niin paljon rahaakin. Raha on ikuinen kiista varsinkin näin hoitovapaalla. No, nämä tunteet tulevat varmasti seuraamaan minua nyt aina ja iankaikkisesti, enkä aio kokea niistä huonoa omaatuntoa. Minulle riittää, että pystyn elämään niiden kanssa ja kohtelen mieheni lasta kunnioittavasti. Tsemppiä, sitä tarvitsevat kaikki äidit, varsinkin uusperheissä!
ja niitä on viisi kappaletta. Onneks ei oo kaikki kerralla, johan ois huusholli remontin tarpeessa joka kerta. En mitenkään jaksa lellittyjä penskoja. Mun omat lapset kun on kasvatettu hyvin, ja he tekevät myös pieniä kotitöitä ja ovat koulussa hyviä. Mieheni lapset aikamoisia rääväsuita ja aina kiusaamassa. Eilen kun ostin omille lapsilleni jäätelöt un olivat siivonneet omat huoneet, niin eikös siitä syntyny kauhee sota mienei lasten ja omien kesken. No eihän ne miehen lapset mitään edes tehneet ja mun lapset siivosi kaiken. Minä en ostele laiskoille rääväsuille,jos jäätelön eteen ei mitään tehdä. Olenkin sanonut että ottakaaoppia minun lapsistani, tai tässä alkaa komento käymään! Toivon että pysyisi siellä öitisnä helmoissa. Vaikka kuinkayrittää opettaa niin ei niille mene jakeluun, että omat sotkut on siivotttava. Ei minun ole koskaan olleet noin epäsiistejä.
että toisen lapsiin ei ehkä osaa suhtautua kuten omaansa. mutta jos pystyy raha asiatkin sopimaan niin ei välttämättä tartte tapella siitäkään.
meillä ei rahasta ole tapeltu vaikka sitä menee toisiin enemmän kun toisiin.. (jokaiseen mieheni lapsen hajottamaan tavaraan ja vaatimuksiin tahtoo sitä tahtoo tätä) no miehenikin on tajunnut jo laittaa työllä korvaamaan hajotetut tavarat esim..;D
mutta sanotaan näin itse en ole ollut katkera koska saisin sitä olla sit 2exälle;D *lol* mieheni sai aijemmin poikia mutta tytön minun kanssani ja veljet olleet innoissaan pikkusiskosta;D et on monta tapaa suhtautua asioihin:)