Millaisen runon kirjoittaisin sinulle tänään?
Routaista peltoa! Kivisiä sydämiä!
Pilvet riippuvat alhaalla
huhtikuussa 1918,
ikkunasta
katselen kun kävelet navetalta pihan yli
ämpäriä kantaen.
Tuhannet ajatukset risteilevät mielessäni...
Olemme juuri vallanneet Tampereen
mutta
peltojen takana
asuvalla naapurilla on poika,
en voi olla ajattelematta isän tuskaa.
Tahtoisin -
astuessasi kenkiäsi kopistellen
porstuaan
ja ulkoa leyhähtää
alkukevän kylmyys sekä navetan tuoksu -
painaa pääni syliisi ja itkeä kipuni
ulos.
Mutta minä olen mies ja mies ei itke.
Vähän jo ihmettelit sitäkin
kun en lähtenyt muiden mukana
Tamperetta vapauttamaan?
Ehkä epäilit mielessäsi miehisyyttäni,
tai vielä pahempaa
kyseenalaistat
isänmaallisuuteni, niinkö se on:
Luulet että olen pelkuri, paskahousu raukka.
Kuinka tämän sinulle selittäisin, että olen lopen uupunut
vihaan ja tappamiseen.
Mutta isänmaallinen olen ja punikkeja vihaan.
Mieletöntä...
Kuinka väsynyt olenkaan
sisälläni vellovaan vihaan, kuinka vihaankaan
itseäni vihani tähden.
Minä vihaan ja rakastan...
Tahtoisin ottaa syliin ja pyytää anteeksi
jokaiselta lapselta
joiden isät
talutimme heitä varten kaivetun
kuopan reunalle, laukausten
äänet kaikuivat maisemassa, siniharmaa savu
leijaili pellon päälle, ja
hetken aikaa
aivan käsittämätön hiljaisuus.
He olivat poissa.
Keittiöaskareita tehdessäsi huomaan sinun katselevan
vaivihkaa.
Pyyhkäisen silmäkulmaa kämmensyrjällä
ja kovetan ilmeeni
ettet näkisi sisimmässäni risteilevien kysymysten
kipeää paljoutta.
Vaikka naapuri onkin punikki, pirulainen, tyhmä mies
ja isänmaan petturi, onhan hänelläkin
isän sydän niin kuin minulla, onhan hänelläkin
tunteva sydän, onhan?
Oman poikani tiedän olevan elossa,
ja tämäkin ajatus minua kiusaa
että jos naapurin poika on tullut meidän poikamme ampumaksi,
mieletöntä on vihanpito.
Voi minun käsiäni, veri tahraa ja saastuttaa ne!
Kuinka koskaan enää voin hyväillä
kasvojasi, laittaa kämmeni pyöreälle olkapäällesi, rinnallesi?
Minä tosin en ampunut laukaustakaan,
en voinut,
mutta kuoppaa olin kaivamassa
ja yhdessä muiden mukana kiroillen ja vitsaillenkin
heitin multaa kangistuvien ruumiiden päälle,
niin että syyllinen minä olen siinä
kuin kuka tahansa.
Routaiselta pellolta veri huutaa korviini
yli pellon, yli navetan ja pihan
iskee sydänalaan, putoaa sieluni pohjaan ja
raastaa minua rikki,
raastaa minua rikki sisältäkäsin.
Tulisi jo rauha maahan, sydämiimme...
Sulaisi veljesten kovuus niin kuin routaiset pellot kesän tullessa
sulavat, päästäisiin kylvämään siunattu vilja ja
odottaisimme satoa yhdessä.
Kunpa se voisi olla rakkauden ja ystävyyden sato...
Toisaalta...
Mitä muuta olisimme voineet tehdä
pirulaisten vallatessa maan kuin idästä tullut jäytävä
syöpä?
Antaa maan suistua anarkiaan
ja joutua vieraan vallan alle, tulla orjiksi omassa
maassamme, itse tapettaviksi?
Ei, hitto soikoon.
Mitä nyt...
Liikahtiko navetan kulmalla jotain, varjo?
Naapuri!
Sisälläni ilo läikähtää,
ei ole ainakaan vielä tapettu tai vangittu miestä,
mutta... kivääriäkö hän mukanaan kantaa, ja
auta hyvä Luoja, kovin on tuima ilme hikisillä kasvoilla.
Vaimo, anna äkkiä aseeni tuvan seinältä!
Ei, ei sittenkään... tätä asiaa ei aseilla ratkota, ei enää.
Jostain täytyy rauhan ja sovinnon alkaa.
Ikkunaan katsomatta hän
lähestyy ovea
päättäväisin askelin.
Polveni tutisevat ja sydän jyskyttää - -
Tuleeko tästä rauha - vai nopea kuolema kuula kallossa?
Kas, naapurihan se siinä, tervetuloa ja käy peremmälle...
Jaa että poikasi on elossa, kiitos Jumalalle.
Mutta veljesi... niinkö... sepä ikävää, kaatui toissapäivänä Tampereella.
Otan osaa...
Mutta ole ystävällinen ja laita rihlakko pois, istu perseellesi ja
jutellaan niin kuin miehet, niin kuin ennenkin juteltiin.
Jaa että ei ole paluuta entiseen?
Älä nyt... hyvä mies, laske se ase alas, laukeaa vielä -
Ja ajattele, viime syksynä syntyi minun pojanpoikani, eikö tarvitse
isoisää tenava!
Ajateltiin vaimon kanssa että jos meidän poika
saa surmansa Tampereella, otetaan
sitten Anna ja pikkumies meille, kyllä tässä
jotenkin selvitään, ei ole muutakaan vaihtoehtoa, selvitä
eteenpäin, jokainen
omalla kohdallaan, eikö niin naapuri...
Niin että ne seitsemän, jotka kaksi viikkoa sitten
pellon reunaan ammuttiin?
Heidän poikansa ja pojanpoikansa...
Niinhän se on naapuri, juuri niin, että tämä on ollut tavattoman
julmaa aikaa.
Eikö laitettaisi piste kirotulle vihanpidolle?
Kuule nyt...
Sinähän tiedät etten minä ole ollut suuna päänä teikäläisiä vainoamassa,
en silloinkaan kun naapurikylässä poltitte apteekkarin talon
ja ajoitte perheen pakkaseen, se oli kyllä katalasti tehty, mutta -
suojeluskunnastakin minä tavallaan sanouduin jo irti, ihan totta, enhän minä
lähtenyt Tampereen vapautukseen, en mennyt mukaan en, uusi hihamerkkinikin
on tuolla kirjan välissä sekin, vaimo voi näyttää, en ole takkiini sitä
laittanut...
Älä hyvä mies, älä!
Minun pääni sisältäkö tämä tavaton räsähdys kuului
vai mistä,
ja omituinen ikäänkuin sähköinen värinä
veltoksi valahtaneen
kehoni ytimissä, epämääräinen
suhina päästä varpaisiin, muuttuu kivun aalloksi, kuin vedettäisiin
ruumistani kahtia:
voi mikä kipu tulvahtaa päähän, painaa sormet
silmäkuoppiin -
Kohta, aivan kohta poissa - !
Kyyneleesi putoilevat poskelleni, hiljainen nyyhkytyksen
ääni, kuinka hellästi silität hiuksiani, se on
kaunista, sormissasi tunnen hiusteni tahmeuden, mutta ajatukseni
ovat tavoittamaisillaan jotain tärkeää, ratkaisevan
tärkeää - en saa siitä kiinni -
Taitaa olla aivan liian myöhäistä?
Hassua, tunnen että sydämeni on lakannut lyömästä, kuinka
sellaisen voi tuntea?
Viimeinen aistimukseni tässä maailmassa:
ämpäri kaatuu kyljelleen,
kiroilevan naapurin paiskatessa oven takanaan kiinni
surmatyön tehtyään ja
pimeys.
Äitiparta puuttuu puheeseen, nyt äitiparta puuttuu puheeseen!
Luuletko että olen valkoisten puolella
kirjoitettuani näin, älä luule.
Enkö kertonut myös valkoisten julmuudesta,
kuinka seitsemän perheellistä miestä ammuttiin kuoppaan
maalis-huhtikuun vaihteessa
jossain ehkä pohjanmaalla, kun maa oli vielä jäässä
ja kuopan kaivamisessa apuna käytettiin
rautakankea ja talikkoa?
Kyllä.
Yritän siis olla puolueeton.
Kertoessani sinulle isoisästäni, äitini isästä, rakkaasta tuffasta
joka kuoli runsas kymmenen vuotta sitten.
Hän syntyi työläisperheeseen
noin yhdeksänkymmentä vuotta sitten
ja lapsuuden herkät vuodet - jolloin tarvitsemme erityistä
turvallisuutta, huolenpitoa ja lämpöä -
hän eli vapaussodan kaoottisten vaiheiden, epävarmuuden, pelon
ja vihan kurimuksessa.
Yhteiskuntaa, kaupunkeja ja kyliä repivän
vihanpidon keskellä
kasvavan lapsen ainoa turvapaikka
oli rakastava koti.
Ymmärrät varmasti mitä tarkoitan.
Koulussa opettajat laittoivat hänet nurkkaan seisomaan
koska hän oli punikin lapsi.
Välitunneilla häntä kiusattiin, nimiteltiin ja lyötiin.
Lopulta hänet otettiin vanhemmiltaan pois -
koska hän oli punikin lapsi.
Vielä pitkään vapaussodan jälkeen raskaat veitset raatelivat maata
pitkin poikin - terien jättämät jäljet ovat edelleen näkyvissä ja
kun haavoihin kosketaan esille pursuaa verta ja kyyneliä.
Päitä vaaditaan vadille!
Vuosikymmenten ajaksi vapaussodan vaiheiden selvittely
hautautui isomman sodan aiheuttamien tuhojen
korjaamiseen...
Aivan...
Sinne lähti myös tuffani veljensä kanssa.
Punikin pojat - taistelemaan isänmaan vapauden puolesta,
kuolevan miehen sisälmykset retkottivat kranaatin aukisilpomasta vatsasta
isoisän pitäessä korahtelevaa veljeä sylissään.
Minä synnyin 1967.
Äitini oli seitsemäntoistavuotias, itsekin vielä lapsi.
Olen ensimmäinen lapsenlapsi sekä äitini että isäni vanhemmille.
Minun isäni oli ankara mies,
humalassa hän joskus itki ja pyysi kiivauttaan anteeksi.
Sellainen itku tuntui pahemmalta tai ainakin yhtä pahalta kuin
lyöminen.
Mutta hänen isänsä oli ollut ankara mies, paljon ankarampi
kuin hän, luulen.
En tiedä millä hän isääni löi
mutta isäni tapasi lyödä nahkaremmillä,
jos olin ollut oikein tuhma -
solkipäällä.
Isäni oli joutunut puusavottaan kymmenvuotiaana,
tukkikämpille miesten töihin.
Kun minä sitten kasvoin sanomattakin on selvää
että varhaisessa teini-iässä jo kasvatin pitkää tukkaa, toiseen
kenkään maalasin rauhan- ja toiseen anarkistimerkin, ja sain kuin sainkin
isän raivoihinsa:
Laita nyt sitten hamekin päällesi ämmä.
Lyödä hän ei uskaltanut, ei enää, uhkaili kyllä.
Anteeksi, ei minun pitänyt isästäni puhua...
Mutta uskoon tulin syksyllä 1989, poikani oli yksivuotias.
Olin aina pitänyt uskonnollisia asioita tyhjänpäiväisenä pelleilynä,
pahin vaihtoehto oli kristinusko, missä todellisuuspakoiset
pellet suggeroivat itseään ja toisiaan, pakenevat maailman ja elämän
kohtaamista ja omaa vastuullisuuttaan
johonkin ihme jeesusteluun.
Niinpä sitten oli varsinainen yllätys
kun totuutta etsittyäni
sain kokea että se on Jeesus:
elävä ja todellinen.
Ei jotain uskontoa, ihmisten luomaa kuvitelmaa, vaan oikea
Vapahtaja.
Siitä elämä alkoi avautumaan.
Tuffani makasi sairaalassa ja teki kuolemaa.
Muistan viimeisen kerran kun kohtasimme, meillä ei ollut
mahdollisuutta puhua, mutta hänen silmänsä kertoivat tärkeimmän,
minäkin olen löytänyt sen, sanoi niiden kirkas katse.
Ja hyvästellessämme toisemme sisälläni läikähti tavaton ilo.
Muutaman päivän kuluttua hän nukkui pois.
Sairaanhoitaja kertoi hänen laulaneen viimeisenä yönään
"mun kanteleeni kauneimmin taivaassa kerran soi".
Siirrymme takaisin fiktioon:
Ei uskoisi että olemme nyt tässä.
Kun ajatellaan että isoisäsi sentään tappoi
minun isoisäni,
ja tässä me olemme, saman kylän poikina, samaan sotaan
lähdössä, kummallista on.
Istumme rannalla vaitonaisina
joen syöksähtelevää, mutkan kohdalla pyörteilevää
vettä katsellen -
pidät kädessäsi metallista merkkiä,
hymyilet vähän ivallisesti, tai surullisesti, miten lienee.
Niin se on ystäväni, ei tullut suuria urheilujuhlia...
Merkkejä ennätettiin tehdä, pöytäliinoja ja postikortteja
painatettiin suuressa juhlahumussa - ja niinkö se on, että serkkusi
oli sadan metrin juoksun ennakkosuosikki?
Ja nyt hänkin on kait rintamalla tai ainakin lähdössä
sinne niin kuin me.
Kuinka rakkaalta elämä äkkiä tuntuu
kun ymmärtää että se on vain ohuen karvan varassa.
Niinhän se aina on että ei kukaan seuraavaa hetkeä tiedä, mikä hetki
on viimeinen, ei osaa ajatella, sitä luulee vain
että elämä ikäänkuin jatkuu ja jatkuu, huomenna teen tämän ja
tämän, sitten naps, yks kaks lanka onkin poikki.
Ja sielu... mikähän sekin on tuo sieluksi sanottu... liitääkö
se johonkin pois, jos liitää niin minne -
lienee pelkkää aivotoimintaa koko sielu, tyhmien pappien ja filosofien
keksintöä?
Kohautat olkapäitä
kuin olisit kuullut kysymyksen
vaikka en sanonut mitään,
ajattelenko liian äänekkäästi, tai ehkä sinäkin vain
ajattelet omiasi.
Kyllä olisi isälläsi ihmettelemistä.
Että siinä sinä tulipunaisen punikin pojanpoika
istut lahtaripaskiaisen jälkeläisen vieressä kuin ystävä konsanaan.
Tappelivathan isämme toisiaan vastaan
Tampereen verikahakassa
vasta parikymmentä vuotta sitten -
eivät haavat niin nopeasti arpeudu, mutta -
niin kummallista kuin se onkin, ehkä sota osaltaan lähentää
meitä toisiimme, nyt kun on yhteinen vihollinen,
niin karvasta kuin se on
eräiden myöntää?
Huokaus...
Miksi me toisiamme vihaisimme isien syntien tähden?
Elämä on niin helppo kuluttaa vihassa
katkeruudessa ja
kaikenlaisessa päättömässä
kiivailussa.
Kyllähän minä ne muistan, isän hurjat puheet, kuinka nyrkki
paukkui pöytään ja astiat helisivät, vannoi tappavansa teidän koko suvun
naisia ja lapsia myöten.
Tietäisitpä kuinka minua pelotti -
kyyhötin pöydän alla, ja iltaisin en uskaltanut nukahtaa
kun pelkäsin että punikkimörkö tulee ja
vie minut niin kuin vei isoisän.
Ei, en suostu päästämään katkeruutta sydämeeni.
Eihän se ole sinun vikasi, ei oikeastaan sinun isäsikään
vika, eipä tietenkään, heidän isiensä vika
se voisi olla, mutta
vaikea sanoa, asiat vain ovat menneet niin
ja omalla tavallaan jokainen varmasti halusi hyvää,
mutta
mistä me tiedämme mikä on hyvä, kun yksi kiihkoilija
sanoo yhtä, ja toinen taas toista?
Sen minä ainakin tiedän että viha on paha.
Tappaminen on paha!
Ja tässä me olemme lähdössä rintamalle
yhteistä vihollista vastaan...
Niin, kuka tietää - onko tappaminen aina paha?
Mistä sen erottaa milloin on ja milloin ei,
yksi sanoo että tämän tähden kannattaa tappaa ja
toinen että tämän.
No, isänmaan puolesta tietenkin...
Sehän on selvä.
Mutta eivätkö isoisämme tappaneet toisiaan
isänmaan puolesta, yhteiskunnan tähden, yhteisen hyvän
puolesta?
Voiko isänmaa olla niin suuressa ristiriidassa itsensä kanssa?
Jos tapamme venäläisiä isänmaan puolesta - minkä puolesta sitten
he meitä tappavat?
Ihan vain ilkeyttäänkö...
Ihan vain ilkeyttään
nuo pahat, vallanhimoiset ja ahneet
ovat hyökänneet rauhaarakastavaan, sopuisaan
maahamme.
Paskanmarjat, mitä propagandaa!
En minä pasifiksi ryhdy, ei tämä sitä ole...
Häpeällistä olisi ajatellakin etten velvollisuuttani täytä, mutta:
Mietinpä vain.
Ja tiedän, minä tiedän
että sinäkin mietit.
Millaisen runon kirjoittaisin sinulle tänään?
Routaista peltoa! Kivisiä sydämiä!
Pilvet riippuvat alhaalla
huhtikuussa 1918,
ikkunasta
katselen kun kävelet navetalta pihan yli
ämpäriä kantaen.
Ja tuhannet ajatukset risteilevät mielessäni.
Olemme juuri vallanneet Tampereen
mutta
peltojen takana
asuvalla naapurilla on poika -
en voi olla ajattelematta isän tuskaa,
onko poikani tappanut hänen poikansa, hänen poikansa
ja minun - aina jonkun poika.
Tahtoisin,
astuessasi kenkiäsi kopistellen
porstuaan
ja ulkoa leyhähtää
alkukevän kylmyys sekä navetan tuoksu -
painaa pääni syliisi ja itkeä kipuni
ulos.
Voisinpa vain nähdä vuosien päähän,
nähdä kuinka jossain sukupolvessa, valovuosien päässä, joskus
jossain poikamme oppivat kunnioittamaan toisiaan, lakkaavat
vihaamasta, laskevat aseensa alas!
Itkettää...
Se olisi voinut olla totta...
Rakkaani,
se voisi olla
totta.
No niin, tulipa runoiltua.
Ilta saapuu ja sammutetaan lamput, käykäämme nukkumaan
että jaksamme sotia.
Isämme ovat rintamalla, huomenna lähdemme mekin
vapaaehtoisesti - urheasti velvollisuutta täyttämään, käsi kädessä
yhteistä vihollista vastaan!
Niinkö?
Ei...
Ei niin...
Paitsi jos ymmärrämme, tiedämme sen.
Että yhteinen vihollinen on viha, anteeksiantamattomuus
katkeruus, sydänten kovuus...
Juuri niin, rakkaani.
Käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan:
Alas armottomuus.
[ omistettu rakkaan tuffani muistolle ]
Routaista peltoa! Kivisiä sydämiä!
Pilvet riippuvat alhaalla
huhtikuussa 1918,
ikkunasta
katselen kun kävelet navetalta pihan yli
ämpäriä kantaen.
Tuhannet ajatukset risteilevät mielessäni...
Olemme juuri vallanneet Tampereen
mutta
peltojen takana
asuvalla naapurilla on poika,
en voi olla ajattelematta isän tuskaa.
Tahtoisin -
astuessasi kenkiäsi kopistellen
porstuaan
ja ulkoa leyhähtää
alkukevän kylmyys sekä navetan tuoksu -
painaa pääni syliisi ja itkeä kipuni
ulos.
Mutta minä olen mies ja mies ei itke.
Vähän jo ihmettelit sitäkin
kun en lähtenyt muiden mukana
Tamperetta vapauttamaan?
Ehkä epäilit mielessäsi miehisyyttäni,
tai vielä pahempaa
kyseenalaistat
isänmaallisuuteni, niinkö se on:
Luulet että olen pelkuri, paskahousu raukka.
Kuinka tämän sinulle selittäisin, että olen lopen uupunut
vihaan ja tappamiseen.
Mutta isänmaallinen olen ja punikkeja vihaan.
Mieletöntä...
Kuinka väsynyt olenkaan
sisälläni vellovaan vihaan, kuinka vihaankaan
itseäni vihani tähden.
Minä vihaan ja rakastan...
Tahtoisin ottaa syliin ja pyytää anteeksi
jokaiselta lapselta
joiden isät
talutimme heitä varten kaivetun
kuopan reunalle, laukausten
äänet kaikuivat maisemassa, siniharmaa savu
leijaili pellon päälle, ja
hetken aikaa
aivan käsittämätön hiljaisuus.
He olivat poissa.
Keittiöaskareita tehdessäsi huomaan sinun katselevan
vaivihkaa.
Pyyhkäisen silmäkulmaa kämmensyrjällä
ja kovetan ilmeeni
ettet näkisi sisimmässäni risteilevien kysymysten
kipeää paljoutta.
Vaikka naapuri onkin punikki, pirulainen, tyhmä mies
ja isänmaan petturi, onhan hänelläkin
isän sydän niin kuin minulla, onhan hänelläkin
tunteva sydän, onhan?
Oman poikani tiedän olevan elossa,
ja tämäkin ajatus minua kiusaa
että jos naapurin poika on tullut meidän poikamme ampumaksi,
mieletöntä on vihanpito.
Voi minun käsiäni, veri tahraa ja saastuttaa ne!
Kuinka koskaan enää voin hyväillä
kasvojasi, laittaa kämmeni pyöreälle olkapäällesi, rinnallesi?
Minä tosin en ampunut laukaustakaan,
en voinut,
mutta kuoppaa olin kaivamassa
ja yhdessä muiden mukana kiroillen ja vitsaillenkin
heitin multaa kangistuvien ruumiiden päälle,
niin että syyllinen minä olen siinä
kuin kuka tahansa.
Routaiselta pellolta veri huutaa korviini
yli pellon, yli navetan ja pihan
iskee sydänalaan, putoaa sieluni pohjaan ja
raastaa minua rikki,
raastaa minua rikki sisältäkäsin.
Tulisi jo rauha maahan, sydämiimme...
Sulaisi veljesten kovuus niin kuin routaiset pellot kesän tullessa
sulavat, päästäisiin kylvämään siunattu vilja ja
odottaisimme satoa yhdessä.
Kunpa se voisi olla rakkauden ja ystävyyden sato...
Toisaalta...
Mitä muuta olisimme voineet tehdä
pirulaisten vallatessa maan kuin idästä tullut jäytävä
syöpä?
Antaa maan suistua anarkiaan
ja joutua vieraan vallan alle, tulla orjiksi omassa
maassamme, itse tapettaviksi?
Ei, hitto soikoon.
Mitä nyt...
Liikahtiko navetan kulmalla jotain, varjo?
Naapuri!
Sisälläni ilo läikähtää,
ei ole ainakaan vielä tapettu tai vangittu miestä,
mutta... kivääriäkö hän mukanaan kantaa, ja
auta hyvä Luoja, kovin on tuima ilme hikisillä kasvoilla.
Vaimo, anna äkkiä aseeni tuvan seinältä!
Ei, ei sittenkään... tätä asiaa ei aseilla ratkota, ei enää.
Jostain täytyy rauhan ja sovinnon alkaa.
Ikkunaan katsomatta hän
lähestyy ovea
päättäväisin askelin.
Polveni tutisevat ja sydän jyskyttää - -
Tuleeko tästä rauha - vai nopea kuolema kuula kallossa?
Kas, naapurihan se siinä, tervetuloa ja käy peremmälle...
Jaa että poikasi on elossa, kiitos Jumalalle.
Mutta veljesi... niinkö... sepä ikävää, kaatui toissapäivänä Tampereella.
Otan osaa...
Mutta ole ystävällinen ja laita rihlakko pois, istu perseellesi ja
jutellaan niin kuin miehet, niin kuin ennenkin juteltiin.
Jaa että ei ole paluuta entiseen?
Älä nyt... hyvä mies, laske se ase alas, laukeaa vielä -
Ja ajattele, viime syksynä syntyi minun pojanpoikani, eikö tarvitse
isoisää tenava!
Ajateltiin vaimon kanssa että jos meidän poika
saa surmansa Tampereella, otetaan
sitten Anna ja pikkumies meille, kyllä tässä
jotenkin selvitään, ei ole muutakaan vaihtoehtoa, selvitä
eteenpäin, jokainen
omalla kohdallaan, eikö niin naapuri...
Niin että ne seitsemän, jotka kaksi viikkoa sitten
pellon reunaan ammuttiin?
Heidän poikansa ja pojanpoikansa...
Niinhän se on naapuri, juuri niin, että tämä on ollut tavattoman
julmaa aikaa.
Eikö laitettaisi piste kirotulle vihanpidolle?
Kuule nyt...
Sinähän tiedät etten minä ole ollut suuna päänä teikäläisiä vainoamassa,
en silloinkaan kun naapurikylässä poltitte apteekkarin talon
ja ajoitte perheen pakkaseen, se oli kyllä katalasti tehty, mutta -
suojeluskunnastakin minä tavallaan sanouduin jo irti, ihan totta, enhän minä
lähtenyt Tampereen vapautukseen, en mennyt mukaan en, uusi hihamerkkinikin
on tuolla kirjan välissä sekin, vaimo voi näyttää, en ole takkiini sitä
laittanut...
Älä hyvä mies, älä!
Minun pääni sisältäkö tämä tavaton räsähdys kuului
vai mistä,
ja omituinen ikäänkuin sähköinen värinä
veltoksi valahtaneen
kehoni ytimissä, epämääräinen
suhina päästä varpaisiin, muuttuu kivun aalloksi, kuin vedettäisiin
ruumistani kahtia:
voi mikä kipu tulvahtaa päähän, painaa sormet
silmäkuoppiin -
Kohta, aivan kohta poissa - !
Kyyneleesi putoilevat poskelleni, hiljainen nyyhkytyksen
ääni, kuinka hellästi silität hiuksiani, se on
kaunista, sormissasi tunnen hiusteni tahmeuden, mutta ajatukseni
ovat tavoittamaisillaan jotain tärkeää, ratkaisevan
tärkeää - en saa siitä kiinni -
Taitaa olla aivan liian myöhäistä?
Hassua, tunnen että sydämeni on lakannut lyömästä, kuinka
sellaisen voi tuntea?
Viimeinen aistimukseni tässä maailmassa:
ämpäri kaatuu kyljelleen,
kiroilevan naapurin paiskatessa oven takanaan kiinni
surmatyön tehtyään ja
pimeys.
Äitiparta puuttuu puheeseen, nyt äitiparta puuttuu puheeseen!
Luuletko että olen valkoisten puolella
kirjoitettuani näin, älä luule.
Enkö kertonut myös valkoisten julmuudesta,
kuinka seitsemän perheellistä miestä ammuttiin kuoppaan
maalis-huhtikuun vaihteessa
jossain ehkä pohjanmaalla, kun maa oli vielä jäässä
ja kuopan kaivamisessa apuna käytettiin
rautakankea ja talikkoa?
Kyllä.
Yritän siis olla puolueeton.
Kertoessani sinulle isoisästäni, äitini isästä, rakkaasta tuffasta
joka kuoli runsas kymmenen vuotta sitten.
Hän syntyi työläisperheeseen
noin yhdeksänkymmentä vuotta sitten
ja lapsuuden herkät vuodet - jolloin tarvitsemme erityistä
turvallisuutta, huolenpitoa ja lämpöä -
hän eli vapaussodan kaoottisten vaiheiden, epävarmuuden, pelon
ja vihan kurimuksessa.
Yhteiskuntaa, kaupunkeja ja kyliä repivän
vihanpidon keskellä
kasvavan lapsen ainoa turvapaikka
oli rakastava koti.
Ymmärrät varmasti mitä tarkoitan.
Koulussa opettajat laittoivat hänet nurkkaan seisomaan
koska hän oli punikin lapsi.
Välitunneilla häntä kiusattiin, nimiteltiin ja lyötiin.
Lopulta hänet otettiin vanhemmiltaan pois -
koska hän oli punikin lapsi.
Vielä pitkään vapaussodan jälkeen raskaat veitset raatelivat maata
pitkin poikin - terien jättämät jäljet ovat edelleen näkyvissä ja
kun haavoihin kosketaan esille pursuaa verta ja kyyneliä.
Päitä vaaditaan vadille!
Vuosikymmenten ajaksi vapaussodan vaiheiden selvittely
hautautui isomman sodan aiheuttamien tuhojen
korjaamiseen...
Aivan...
Sinne lähti myös tuffani veljensä kanssa.
Punikin pojat - taistelemaan isänmaan vapauden puolesta,
kuolevan miehen sisälmykset retkottivat kranaatin aukisilpomasta vatsasta
isoisän pitäessä korahtelevaa veljeä sylissään.
Minä synnyin 1967.
Äitini oli seitsemäntoistavuotias, itsekin vielä lapsi.
Olen ensimmäinen lapsenlapsi sekä äitini että isäni vanhemmille.
Minun isäni oli ankara mies,
humalassa hän joskus itki ja pyysi kiivauttaan anteeksi.
Sellainen itku tuntui pahemmalta tai ainakin yhtä pahalta kuin
lyöminen.
Mutta hänen isänsä oli ollut ankara mies, paljon ankarampi
kuin hän, luulen.
En tiedä millä hän isääni löi
mutta isäni tapasi lyödä nahkaremmillä,
jos olin ollut oikein tuhma -
solkipäällä.
Isäni oli joutunut puusavottaan kymmenvuotiaana,
tukkikämpille miesten töihin.
Kun minä sitten kasvoin sanomattakin on selvää
että varhaisessa teini-iässä jo kasvatin pitkää tukkaa, toiseen
kenkään maalasin rauhan- ja toiseen anarkistimerkin, ja sain kuin sainkin
isän raivoihinsa:
Laita nyt sitten hamekin päällesi ämmä.
Lyödä hän ei uskaltanut, ei enää, uhkaili kyllä.
Anteeksi, ei minun pitänyt isästäni puhua...
Mutta uskoon tulin syksyllä 1989, poikani oli yksivuotias.
Olin aina pitänyt uskonnollisia asioita tyhjänpäiväisenä pelleilynä,
pahin vaihtoehto oli kristinusko, missä todellisuuspakoiset
pellet suggeroivat itseään ja toisiaan, pakenevat maailman ja elämän
kohtaamista ja omaa vastuullisuuttaan
johonkin ihme jeesusteluun.
Niinpä sitten oli varsinainen yllätys
kun totuutta etsittyäni
sain kokea että se on Jeesus:
elävä ja todellinen.
Ei jotain uskontoa, ihmisten luomaa kuvitelmaa, vaan oikea
Vapahtaja.
Siitä elämä alkoi avautumaan.
Tuffani makasi sairaalassa ja teki kuolemaa.
Muistan viimeisen kerran kun kohtasimme, meillä ei ollut
mahdollisuutta puhua, mutta hänen silmänsä kertoivat tärkeimmän,
minäkin olen löytänyt sen, sanoi niiden kirkas katse.
Ja hyvästellessämme toisemme sisälläni läikähti tavaton ilo.
Muutaman päivän kuluttua hän nukkui pois.
Sairaanhoitaja kertoi hänen laulaneen viimeisenä yönään
"mun kanteleeni kauneimmin taivaassa kerran soi".
Siirrymme takaisin fiktioon:
Ei uskoisi että olemme nyt tässä.
Kun ajatellaan että isoisäsi sentään tappoi
minun isoisäni,
ja tässä me olemme, saman kylän poikina, samaan sotaan
lähdössä, kummallista on.
Istumme rannalla vaitonaisina
joen syöksähtelevää, mutkan kohdalla pyörteilevää
vettä katsellen -
pidät kädessäsi metallista merkkiä,
hymyilet vähän ivallisesti, tai surullisesti, miten lienee.
Niin se on ystäväni, ei tullut suuria urheilujuhlia...
Merkkejä ennätettiin tehdä, pöytäliinoja ja postikortteja
painatettiin suuressa juhlahumussa - ja niinkö se on, että serkkusi
oli sadan metrin juoksun ennakkosuosikki?
Ja nyt hänkin on kait rintamalla tai ainakin lähdössä
sinne niin kuin me.
Kuinka rakkaalta elämä äkkiä tuntuu
kun ymmärtää että se on vain ohuen karvan varassa.
Niinhän se aina on että ei kukaan seuraavaa hetkeä tiedä, mikä hetki
on viimeinen, ei osaa ajatella, sitä luulee vain
että elämä ikäänkuin jatkuu ja jatkuu, huomenna teen tämän ja
tämän, sitten naps, yks kaks lanka onkin poikki.
Ja sielu... mikähän sekin on tuo sieluksi sanottu... liitääkö
se johonkin pois, jos liitää niin minne -
lienee pelkkää aivotoimintaa koko sielu, tyhmien pappien ja filosofien
keksintöä?
Kohautat olkapäitä
kuin olisit kuullut kysymyksen
vaikka en sanonut mitään,
ajattelenko liian äänekkäästi, tai ehkä sinäkin vain
ajattelet omiasi.
Kyllä olisi isälläsi ihmettelemistä.
Että siinä sinä tulipunaisen punikin pojanpoika
istut lahtaripaskiaisen jälkeläisen vieressä kuin ystävä konsanaan.
Tappelivathan isämme toisiaan vastaan
Tampereen verikahakassa
vasta parikymmentä vuotta sitten -
eivät haavat niin nopeasti arpeudu, mutta -
niin kummallista kuin se onkin, ehkä sota osaltaan lähentää
meitä toisiimme, nyt kun on yhteinen vihollinen,
niin karvasta kuin se on
eräiden myöntää?
Huokaus...
Miksi me toisiamme vihaisimme isien syntien tähden?
Elämä on niin helppo kuluttaa vihassa
katkeruudessa ja
kaikenlaisessa päättömässä
kiivailussa.
Kyllähän minä ne muistan, isän hurjat puheet, kuinka nyrkki
paukkui pöytään ja astiat helisivät, vannoi tappavansa teidän koko suvun
naisia ja lapsia myöten.
Tietäisitpä kuinka minua pelotti -
kyyhötin pöydän alla, ja iltaisin en uskaltanut nukahtaa
kun pelkäsin että punikkimörkö tulee ja
vie minut niin kuin vei isoisän.
Ei, en suostu päästämään katkeruutta sydämeeni.
Eihän se ole sinun vikasi, ei oikeastaan sinun isäsikään
vika, eipä tietenkään, heidän isiensä vika
se voisi olla, mutta
vaikea sanoa, asiat vain ovat menneet niin
ja omalla tavallaan jokainen varmasti halusi hyvää,
mutta
mistä me tiedämme mikä on hyvä, kun yksi kiihkoilija
sanoo yhtä, ja toinen taas toista?
Sen minä ainakin tiedän että viha on paha.
Tappaminen on paha!
Ja tässä me olemme lähdössä rintamalle
yhteistä vihollista vastaan...
Niin, kuka tietää - onko tappaminen aina paha?
Mistä sen erottaa milloin on ja milloin ei,
yksi sanoo että tämän tähden kannattaa tappaa ja
toinen että tämän.
No, isänmaan puolesta tietenkin...
Sehän on selvä.
Mutta eivätkö isoisämme tappaneet toisiaan
isänmaan puolesta, yhteiskunnan tähden, yhteisen hyvän
puolesta?
Voiko isänmaa olla niin suuressa ristiriidassa itsensä kanssa?
Jos tapamme venäläisiä isänmaan puolesta - minkä puolesta sitten
he meitä tappavat?
Ihan vain ilkeyttäänkö...
Ihan vain ilkeyttään
nuo pahat, vallanhimoiset ja ahneet
ovat hyökänneet rauhaarakastavaan, sopuisaan
maahamme.
Paskanmarjat, mitä propagandaa!
En minä pasifiksi ryhdy, ei tämä sitä ole...
Häpeällistä olisi ajatellakin etten velvollisuuttani täytä, mutta:
Mietinpä vain.
Ja tiedän, minä tiedän
että sinäkin mietit.
Millaisen runon kirjoittaisin sinulle tänään?
Routaista peltoa! Kivisiä sydämiä!
Pilvet riippuvat alhaalla
huhtikuussa 1918,
ikkunasta
katselen kun kävelet navetalta pihan yli
ämpäriä kantaen.
Ja tuhannet ajatukset risteilevät mielessäni.
Olemme juuri vallanneet Tampereen
mutta
peltojen takana
asuvalla naapurilla on poika -
en voi olla ajattelematta isän tuskaa,
onko poikani tappanut hänen poikansa, hänen poikansa
ja minun - aina jonkun poika.
Tahtoisin,
astuessasi kenkiäsi kopistellen
porstuaan
ja ulkoa leyhähtää
alkukevän kylmyys sekä navetan tuoksu -
painaa pääni syliisi ja itkeä kipuni
ulos.
Voisinpa vain nähdä vuosien päähän,
nähdä kuinka jossain sukupolvessa, valovuosien päässä, joskus
jossain poikamme oppivat kunnioittamaan toisiaan, lakkaavat
vihaamasta, laskevat aseensa alas!
Itkettää...
Se olisi voinut olla totta...
Rakkaani,
se voisi olla
totta.
No niin, tulipa runoiltua.
Ilta saapuu ja sammutetaan lamput, käykäämme nukkumaan
että jaksamme sotia.
Isämme ovat rintamalla, huomenna lähdemme mekin
vapaaehtoisesti - urheasti velvollisuutta täyttämään, käsi kädessä
yhteistä vihollista vastaan!
Niinkö?
Ei...
Ei niin...
Paitsi jos ymmärrämme, tiedämme sen.
Että yhteinen vihollinen on viha, anteeksiantamattomuus
katkeruus, sydänten kovuus...
Juuri niin, rakkaani.
Käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan:
Alas armottomuus.
[ omistettu rakkaan tuffani muistolle ]
Vastaukset 4
Vanhimmat
Todella tempaisi imuunsa tämä sinun pieni runosi.
Nuo asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle, yhä ne vaan tuntuvat olevan kipeitä. Ei ehkä enää katkeria, mutta kipeitä.
Minulla on ollut mahdollisuus kuunnella monenlaisia tarinoita noista sodista, aikaisemmasta tietysti vähemmän. Melkein poikkeuksetta ne tarinat ovat päättyneet kyyneliin... Ne ovat olleet sydäntä raastavia sessioita, mutta mielestäni hyvin hyödyllisiä. Omaa historiaa on tärkeä tuntea, se auttaa ymmärtämään monia asioita, jotka kuuluvat myös omaan elämään.
Suurkiitos tästä, oli ilo lukea tätä eikä ollut yhtään liian pitkä.
Mitä sanot sydäntä raastavista sessioista... mitkä ovat hyödyllisiä... olen samaa mieltä, ja muissakin asioissa kuin näiden veteraanien syvälle haudatut, padotut tuskat, mitkä monien kohdalla purkautuvat vasta vanhainkodin käytävillä hajanaisina muistikuvina ja huutoina kun mennyt, nykyinen ja tuleva menevät sekaisin vähintäänkin yhtä paljon ja vielä enemmän kuin runossani. Ja oman historian tuntemisesta, siitäkin olen sataprosenttisesti yhtä mieltä... se auttaa ymmärtämään monia asioita, jotka kuuluvat myös omaan elämään. Näin se vain on, tahdomme tai emme. Mutta ennen kaikkea ajattelen myös, kuinka tärkeää olisikaan tuntea ongelman ratkaisu, ei vain ongelmaa. Tarkoitan nyt en niinkään yhteiskunnallista historiaa enkä edes yksilöllistä historiaa, vaan ihmissydäntä itsessään. Jos nimittäin jokainen ongelma tavalla tai toisella sikiää rakkaudettomuudesta. Menninger muistaakseni tuli siihen tulokseen että suurin osa hänen mielisairaalan potilaista oli siellä rakkaudettomuuden tähden, koska ihmisellä on kaksi suurta, toisiinsa kietoutunutta perustarvetta: olla rakastettu ja rakastaa, antaa rakkautta. Hän kutsui sairaalan työntekijät palaveriin ja jopa talonmiehelle tähdennettiin että kun tämä menee vaihtamaan lamppua potilaan huoneeseen sekin pitäisi tehdä rakkaudella. En tiedä mistä he sen rakkauden löysivät ja kumpusiko se sydämestä, mutta jokainen ainakin pyrki muuttamaan käyttäytymistään ja asennoitumistaan lähimmäistä kohtaan niin, että ihminen voisi kokea olevansa arvokas. Seurauksena oli että potilaat alkoivat parantua ja kuntoutua hämmästyttävästi.
Runon viimeisen lauseen ajattelin kirjoittaa: Alas oman sydämeni armottomuus. Siinähän se on yhteinen vihollinen - jokaisen kohdalla oman puseron alla, ja jos en ota hirttä pois omasta silmästä, kuinka voisin auttaa lähimmäistä saamaan roskan hänen silmästä? Se menee toisen vikojen osoitteluksi ja yhdeksi tökkimiseksi puolin ja toisin. Oikeastaan ainoa vihollinen on: oma ylpeä sydämeni ja haluni nähdä viholliseksi jokainen, joka ei ole samaa mieltä kuin minä.
Jos vain sydämeni tulee rakkauden voittamaksi muut taistelut raukeavatkin itsestään. Idealismiako. Ei välttämättä, ajattelen mieluummin että realismia. Juu, lyhensin lauseen koska mielestäni ajatus tulee runon lopetuksessa jo muutenkin esiin tai ainakin on löydettävissä:
Alas armottomuus.
Sekin näkyy runossa kyllä että ei viha välttämättä ole ongelmien syy vaan rakkaus. Isänmaanrakkaus johtaa sotaan toista isänmaata vastaan... Jne... Rakkauden tähden petetään ja jätetään... Mutta se ei ole rakkautta, tai varmaan se on jonkinlaista rakkautta sekin, ainakin tunnetta. Tunne-elämykset eivät tuo maailmaan rauhaa, uskon että siihen - todelliseen rakastamiseen - tarvitaan aina uhrautuminen, valmius omakohtaiseen kärsimykseen. Silloin ei ensisijaisesti etsi mitä minä voin tästä kaikesta saada, vaan mikä on oikein ja kaunista ja hyvää. Se menee tunne-elämysten edelle, ja uskon että vain silloin ihminen löytää kokonaisvaltaisesti turvallisen elämän, niin että tunnemaailmakin eheytyy. Tunteet ovat tärkeitä mutta jos ne ryhtyvät isännäksi tai emännäksi silloin ollaan hukassa.
En ajatellut kirjoittaa tuollaista runoa mutta kun pitelin vanhaa suojeluskuntamerkkiä kädessäni ja tiesin valokuvaavani sen myyntiä varten, niin tuleva valokuva jota en ollut vielä edes ottanut johti ajatukseni historiaan: tälläkin merkillä on taustansa. Ajattelin että jos valokuva olisi runon kuvitus, millaisen runon? Siitä se lähti hahmottumaan ideaksi ja tempasi mukaansa ja rönsyili arvaamattomiinkin suuntiin. Meinasin välillä jo jättää kesken kun tuntui menevän liian pitkäksi, mutta päätin että ei, tämän runon haluan katsoa loppuun asti. Ehkä se oli jonkinlaista tiedostamatonta itseterapiaa myös. Ainakin koin oloni sopivalla tavalla kevyeksi ja raskaaksi, syvästi surulliseksi ja vapautuneen onnelliseksi, harmoniassa. Kävellessäni runon jälkeen öisessä sateen kastelemassa maailmassa - olikin jo aika mennä pihalle.
Tänään (ja mahdollisesti perjantaina) on viikon ainoa päivä kun ei ollut mitään menoja, joten annoin itselleni luvan "levähtää" tietokoneen äärellä. Suurin osa päivää tässä sitten kuluikin, ja suurin osa siitä nimenomaan tuon runon parissa.
En tiedä kuinka paljon runoon jäi huolimattomuusvirheitä, kirjoitusvirheitä ja muita kömpelyyksiä, mutta en jaksanut alkaa niitä käymään... Ainakin kaksi selvää kirjoitusvirhettä huomasin nyt selatessani tekstin läpi. Tuntuu mukavalta kuulla että jaksoit lukea tuollaisen mikä saattaisi proosana toimia paremmin kuin runona.
KAUNIITA UNIA. ♥
No joo =)
Mutta käsittämättömän kaunis runosi jälleen...
Melkein houkutti vastaamaan runolla, mutta olen tänään jo vuodattanut niin paljon, että olkoon sitten seuraavaan kertaan =)
Ja, juuri niin rakkaani, käsi kädessä...!
pitää käydä kertaamassa, jotenkin tämä koskettaa nyt niin paljon. Ja pidän tästä valtavasti.