KOULUISSA!!!! !!! Amerikkalaisen koulun arkea
Amerikkalaisen koulun arkea
Leo Riska-Campbell
Leo Riska-Kampela
Nelihenkinen perheemme muutti viime syksynä vuodeksi Yhdysvaltoihin, Weymouth-nimiseen pikkukaupunkiin Bostonin kupeeseen. Jännityksellä odotimme arjen käynnistymistä ja lasten koulunkäynnin alkamista kunnan yläastetta vastaavassa koulussa.
Kouluvuosi alkoi lock-down-harjoituksilla. Opettaja komensi lapset peittämään käytävän puoleiset ikkunat nopeasti paperilla ja piiloutumaan sen jälkeen pikaisesti opettajan pöydän alle. Harjoituksia ei perusteltu lapsille mitenkään, joten suomalaislasta koulun aloitus hämmästytti sen verran, että halusi puhua asiasta kotona.
Seiskaluokkalaisten ensimmäinen koulupäivä meni sääntösulkeisissa, joten lock-down-harjoitus tehtiin vasta seuraavana päivänä. Koska oppilaat eivät enää mahtuneet opettajan pöydän alle, he saivat kyykistyä käytävän puolesta seinää vasten, josta he yleiskuulutuksen jälkeen palasivat ”normaaliin” koulutyöhön.
School lock-down -harjoituksista on muodostunut osa amerikkalaislasten arkea. Nettisivustoilta löytyy viljalti neuvoja ja opastusta asiaan: ”Koulun seisautusharjoituksessa oppilaat ja opettajat suljetaan luokkahuoneisiin oletetun tai todellisen uhan edessä.” ”Yhdysvaltalaisissa kouluissa on yleistä koko kouluvuoden ajan harjoitella tätä turvatoimenpidettä. Harjoitukset voivat olla pelottavia ja voit tuntea itsesi uhatuksi, mutta jos käyttäydyt niissä oikein, on olosi turvallisempi.” Oma kokemuksemme oli, että ne saivat lapset tuntemaan itsensä vain turvattomammiksi, varsinkin kun niitä ei perusteltu eikä työstetty mitenkään.
Koulutyössä korostuivat voimakkaasti myös lukuisat ja moninaiset säännöt, joita opettajat paukuttivat lasten päähän. Suhteellisen autoritaarisessa ja hierarkkisesti rakennetussa koulussa perustelemattomat säännöt tuntuivat lapsista mielivaltaisilta, varsinkin kun ne eivät koskeneet opettajia. Esimerkiksi kun neljä viidenluokkalaista poikaa tanssi koulun pihalla voitontanssin – kädet olkapäillä, ympyrässä – saatuaan syntymäpäiväkutsun ystävältään, saivat pojat jälki-istuntoa: he rikkoivat fyysisen kosketuksen kieltoa.
Säännöistä ”varvassandaalien käyttökielto” oli vaikeimmasta päästä ymmärtää, varsinkin kun opettajat kulkivat niissä. Myös Bart Simpsonin tutuksi tekemä sadan opettavaisen lauseen toistaminen taululle on amerikkalaiskoululaiselle totisinta totta!
Turvallisuussyistä koulussa oli luovuttu myös välitunneista. Koulubussi haki kouluun 7.45 ja toi kotiin kello 15.00. Koko tuon ajan lapset olivat yhtäjaksoisesti opetustilanteessa ja opettajien valvonnassa: kun yksi tunti loppui, seuraava alkoi. Vessassa käyntiinkin piti opettajalta pyytää kirjallinen lupalappu.
Ylenmääräinen valvonta, määräily ja kurinpito saivat ymmälleen. Lasten itsenäiseen kehitykseen ei annettu mitään mahdollisuuksia. Uskollisuudenvalakin (Pledge of Allegiance) – jolla koulu joka aamu aloitetaan, seisaaltaan, käsi sydämellä ja joka luokan seinälle levitettyä lippua kohden kääntyneenä – saa tässä miljöössä peri-isänmaallisen, jopa uskonnollisen seremonian luonteen.
Elämänkatsomukseen ja etiikkaan liittyvää opetusta koulusta ei saa. Se jätetään (ylikuormitettujen) vanhempien harteille, jotka puolestaan usein siirtävät sen erinäisten kirkkokuntien vastuulle. Pitkien työpäivien, ja sitäkin pidempien työmatkojen rasittamia vanhempia on yksinkertaisesti erittäin vaikea nähdä aktiivisessa vuorovaikutuksessa jälkikasvunsa kanssa. Vanhemmilla on vapaus – amerikkalaisten omaa jargonia käyttäen – yksin ratkaista nämä kasvatukselliset ongelmat miten parhaimmaksi näkevät tai pystyvät.
Julkisen sektorin minimoivassa ja pelon hengen maksimoivassa yhteiskunnassa ihminen on pelottavan (!) yksin. Yhteiskunnassa, jossa yli kolmannes elää ”yhden sairauden päässä konkurssista”, on ihminen pakotettu oravanpyörään, jossa arkipäivän ongelmanratkaisuille ei löydy aikaa.
Jokelan koulusurma viime marraskuussa hiljensi suomalaisen Amerikassakin. Keskustelimme asiasta pitkään lasten kanssa. Yksituumaisesti he kuitenkin pelkäsivät enemmän sitä, että Suomen koulut aloittaisivat samat sulkeiset Suomessakin. Luihin ja ytimiin levinnyt pelon ilmapiiri pelotti lapsia enemmän kuin kohdalle mahdollisesti sattuva ”uhka”.
Nyt on Suomessa korkein aika syventyä syihin. Pisa-tutkimukset eivät pitkälle vie, jos lapset ja nuoret jätetään pitkiksi iltapäiviksi yksin. Ja ”ongelmatapausten” metsästämisessä tartutaan oireeseen, ei syyhyn.
Amerikkalaisen koulun arkea
Leo Riska-Campbell
Leo Riska-Kampela
Nelihenkinen perheemme muutti viime syksynä vuodeksi Yhdysvaltoihin, Weymouth-nimiseen pikkukaupunkiin Bostonin kupeeseen. Jännityksellä odotimme arjen käynnistymistä ja lasten koulunkäynnin alkamista kunnan yläastetta vastaavassa koulussa.
Kouluvuosi alkoi lock-down-harjoituksilla. Opettaja komensi lapset peittämään käytävän puoleiset ikkunat nopeasti paperilla ja piiloutumaan sen jälkeen pikaisesti opettajan pöydän alle. Harjoituksia ei perusteltu lapsille mitenkään, joten suomalaislasta koulun aloitus hämmästytti sen verran, että halusi puhua asiasta kotona.
Seiskaluokkalaisten ensimmäinen koulupäivä meni sääntösulkeisissa, joten lock-down-harjoitus tehtiin vasta seuraavana päivänä. Koska oppilaat eivät enää mahtuneet opettajan pöydän alle, he saivat kyykistyä käytävän puolesta seinää vasten, josta he yleiskuulutuksen jälkeen palasivat ”normaaliin” koulutyöhön.
School lock-down -harjoituksista on muodostunut osa amerikkalaislasten arkea. Nettisivustoilta löytyy viljalti neuvoja ja opastusta asiaan: ”Koulun seisautusharjoituksessa oppilaat ja opettajat suljetaan luokkahuoneisiin oletetun tai todellisen uhan edessä.” ”Yhdysvaltalaisissa kouluissa on yleistä koko kouluvuoden ajan harjoitella tätä turvatoimenpidettä. Harjoitukset voivat olla pelottavia ja voit tuntea itsesi uhatuksi, mutta jos käyttäydyt niissä oikein, on olosi turvallisempi.” Oma kokemuksemme oli, että ne saivat lapset tuntemaan itsensä vain turvattomammiksi, varsinkin kun niitä ei perusteltu eikä työstetty mitenkään.
Koulutyössä korostuivat voimakkaasti myös lukuisat ja moninaiset säännöt, joita opettajat paukuttivat lasten päähän. Suhteellisen autoritaarisessa ja hierarkkisesti rakennetussa koulussa perustelemattomat säännöt tuntuivat lapsista mielivaltaisilta, varsinkin kun ne eivät koskeneet opettajia. Esimerkiksi kun neljä viidenluokkalaista poikaa tanssi koulun pihalla voitontanssin – kädet olkapäillä, ympyrässä – saatuaan syntymäpäiväkutsun ystävältään, saivat pojat jälki-istuntoa: he rikkoivat fyysisen kosketuksen kieltoa.
Säännöistä ”varvassandaalien käyttökielto” oli vaikeimmasta päästä ymmärtää, varsinkin kun opettajat kulkivat niissä. Myös Bart Simpsonin tutuksi tekemä sadan opettavaisen lauseen toistaminen taululle on amerikkalaiskoululaiselle totisinta totta!
Turvallisuussyistä koulussa oli luovuttu myös välitunneista. Koulubussi haki kouluun 7.45 ja toi kotiin kello 15.00. Koko tuon ajan lapset olivat yhtäjaksoisesti opetustilanteessa ja opettajien valvonnassa: kun yksi tunti loppui, seuraava alkoi. Vessassa käyntiinkin piti opettajalta pyytää kirjallinen lupalappu.
Ylenmääräinen valvonta, määräily ja kurinpito saivat ymmälleen. Lasten itsenäiseen kehitykseen ei annettu mitään mahdollisuuksia. Uskollisuudenvalakin (Pledge of Allegiance) – jolla koulu joka aamu aloitetaan, seisaaltaan, käsi sydämellä ja joka luokan seinälle levitettyä lippua kohden kääntyneenä – saa tässä miljöössä peri-isänmaallisen, jopa uskonnollisen seremonian luonteen.
Elämänkatsomukseen ja etiikkaan liittyvää opetusta koulusta ei saa. Se jätetään (ylikuormitettujen) vanhempien harteille, jotka puolestaan usein siirtävät sen erinäisten kirkkokuntien vastuulle. Pitkien työpäivien, ja sitäkin pidempien työmatkojen rasittamia vanhempia on yksinkertaisesti erittäin vaikea nähdä aktiivisessa vuorovaikutuksessa jälkikasvunsa kanssa. Vanhemmilla on vapaus – amerikkalaisten omaa jargonia käyttäen – yksin ratkaista nämä kasvatukselliset ongelmat miten parhaimmaksi näkevät tai pystyvät.
Julkisen sektorin minimoivassa ja pelon hengen maksimoivassa yhteiskunnassa ihminen on pelottavan (!) yksin. Yhteiskunnassa, jossa yli kolmannes elää ”yhden sairauden päässä konkurssista”, on ihminen pakotettu oravanpyörään, jossa arkipäivän ongelmanratkaisuille ei löydy aikaa.
Jokelan koulusurma viime marraskuussa hiljensi suomalaisen Amerikassakin. Keskustelimme asiasta pitkään lasten kanssa. Yksituumaisesti he kuitenkin pelkäsivät enemmän sitä, että Suomen koulut aloittaisivat samat sulkeiset Suomessakin. Luihin ja ytimiin levinnyt pelon ilmapiiri pelotti lapsia enemmän kuin kohdalle mahdollisesti sattuva ”uhka”.
Nyt on Suomessa korkein aika syventyä syihin. Pisa-tutkimukset eivät pitkälle vie, jos lapset ja nuoret jätetään pitkiksi iltapäiviksi yksin. Ja ”ongelmatapausten” metsästämisessä tartutaan oireeseen, ei syyhyn.
Vastaukset 1
Vanhimmat
amerikkalaisesta koulusta. Vietimme siellä muutaman vuoden ja täytyy sanoa, etten allekirjoita tarinaasi.