yh lapset

Tapasin harvoin isääni, joka oli alkoholisti. Nyt vanhemmiten, omien lasten kanssa tuli käytyä sekä isän että äidin luona yhtä paljon. Ehkä sekin vaikutti, että isäni kokopäivätissuttelu väheni iän myötä.

Juomisesta huolimatta välimme olivat aina hyvät ja lämpimät, vaikka ei usein tavattukaan. Isä vaan oli sellainen boheemi persoona, jota oli helppo lähestyä. Lapsena ja nuorena elämä on niin täyttä, ettei silloin huomaa isän poissaoloa. Sen huomaa vasta kun kaipaa lapsille isoisää.

Aikuisena koin, että olimme samalla aaltopituudella ja sielunkumppaneita ja kaipaan häntä suunnattomasti, koska nyt minulla olisi ymmärrystä keskustella asioista, joita lapsena ei tullut edes mieleen pohtia. Isäni maalliset ilonpäivät päättyivät kun olin 3-kymppinen.

En muista, että isäni olisi koskaan sanonut mitään negatiivista äidistäni. Äiti kyllä antoi tuta isästä, mutta ajattelin aina että "se on sun mielipiteesi" ja olin hiljaa.

Muistan lapsuudesta sen kun isä itketti aina äitiä. Eron jälkeekin muistan kun äiti meni pihalle itkemään isän puheluiden jälkeen. Kun tuli sisälle yritti hymyillä ja peitellä pahaa oloa. Minulle äiti oli sankari joka ei jättänyt. En ymmärrä vieläkään miksi isä ei voinut antaa äidin ja minun olla ja antaa kaiken mennä omalla painollaan. Ehkä silloin meilläkin olisi ollut mahdollisuus joskus tutustua, mutta ei enää. Vihasin toisaalta äitiäkin, koska hän ei koskaan arvostellut isän toimintaa, vaikka joskus kaipasin sitä ja sanoinkin hänelle. Äidin mielestä isä on isä, huononakin. Ei minulle. Poika ei todellakaan kaipaa isän mallia eikä isää, jos äiti on hyvä, minulla sellainen on.

Vanhempani erosivat kun olin 7v. Muistan miten isäni tuli usein humalassa kotiin, hakkasi äitiäni ja huoritteli tätä. Äitini on aina ollut todella kiltti ja hyvä sydäminen ihminen, oikeastaan liiankin kiltti kun kesti kaikkea sitä mitä isäni hänelle teki, vain siksi kun hän tiesi että isälläni on psyykkeessä vikaa, pimahtelee ihan vähän väliä kaikesta, mutta humalassa hakkasi aina kun selvänä tyytyi vain riehumaan. Silloin erään kerran kun isäni kävi jälleen käsiksi äitiini, hän rohkaisi mielensä, järjesi isälleni paikan kan kodista, sillä aikaa otti ja pakkasi laukut ja niin me muutettiin pois. Olen kuitenkin ollut isäni kanssa yhteyksissä ym koko ikäni ja kävin häntä kan kodissa katsomassakin joskus. Kesälomat olen lapsena viettänyt isäni luona ym Viimeksi olen puhunut isäni kanssa puhelimessa noin kaksi viikkoa sitten. Meni vuosia kunnes äitinikin pystyi olemaan isäni kanssa samassa huoneessa, ja muutama vuosi vielä meni että äitini pystyi antamaan isälleni kaiken anteeksi. Yhteen he eivät palanneet, onneksi. Minulta eikä veljiltäni ole koskaan puuttunut mitään, äiti on pitänyt miestä aina hyvää huolta ja ollut todella ihana ja lempeä äiti, vaikka tekikin paljon työtä niin silti on aina jaksanut olla meidänkin kanssa. isälleni ei kanna kukaan muu kaunaa kuin isoveljeni joka muutti aikoinaan pois kotoa kun ei tullut isän kanssa toimeen. isäni on pohjimmiltaan hyvä ihminen, hän auttaa muita aina, jopa ventovieraita. eikä ole koskaan pyytänyt mitään vastapalvelukseksi. Äitini ja isäni liitossa, ja isäni henkisessä olossa on niin paljon kaikkea mikä teki elämisen hänen kanssaan mahdottomaksi. En silti leimaa, koska tiedän mikä hän pohjimmiltaan on. siihen aikaan pätisi ehkä parhaiten sanat "sääli hyvää miestä kun täytyy juoda viinaa" ja toivonkin että isäni ei pulloon enään kajoaisi... Kaiken kaikkiaan, minulla ja veljelläni on hyvät välit isään ja äitiin, mutta vanhin veli 31v ei ole vieläkään voinut unohtaa sitä kaikkea ja siitä olen pahoillani. Minulla ei ole häneen oikein mitään yhteyttä, muutti kotoa kun olin vielä pieni, nyt olen 21v ja olen puheväleissä hänen kanssaan, mutta ei oikein tunnu veljeltä, lähinnä joltain tuttavalta kun harvoin tavataan. Näin se vain menee, elämä heittelee ihmisiä milloin mihinkin suuntaan, huomenna voi kaikki jo olla ohitse, joten miksi tuhlata elämä katkeruureen ja kaunaan, isäni on aina isäni ja kun kerran äitini on voinut antaa hänelle anteeksi, voin minäkin.