Minun ikkunassani on lasiperhonen. Kerran minä pudotin sen lattialle, ja se särkyi kuuteen osaan. Se on punainen kuin veri tai tulppaanit. Ja minun ikkunastani ei näe kauas. Vain harmaata ja palanut ruoho edelliseltä kesältä. Ohitse kiitää vanha, vihreä juna, matkalla Venäjälle. Se halkoo vesipisarat kahtia tieltään. Harmaantuneet lehdet tanssivat villisti sen ilmavirrassa ja sade koittaa painaa ne maahan nuoleskelemaan haavojaan. Juna nostaa ne uudelleen ja uudelleen tanssiin. Ja kun se on mennyt, lehdet makaavat hiljaa maassa, sateen nujertamina. Harmaus valuu maahan ja jäljelle jää alastomuus. On tyhjää. Jos kadulla olisi ollut senttikin enemmän vettä, niljakkaat ankeriaat olisivat nousseet meristä ja täyttäneet maan.
Aamuaurinko paistaa liian kirkkaasti vanhojen sälekaihtimien jokaisesta raosta. Minä siristän silmiäni auringon sokaisevassa valossa, joka syöksyy läpi sotkuisen keittiön. Likaisia kahvikuppeja, joiden pohjia auringonsäteet nuolevat. Aku Ankka vuodelta 1962, jonka sivut ovat haurastuneet, ovat melkein kuin tomua. Neljä päivää vanha hesari on auki radio-ohjelmien kohdalta. Minä juon loput kahvistani ja jäljelle ovat vain kahvinporot. Mummilla oli tapana ennustaa niistä. Keittiössä tuoksuu kardemumma ja julman auringon kultaiset säteet käyvät yhä päättäväisemmiksi. Ahdistaa ja paha olo nousee jostain syvältä. Kardemumman tuoksu saa oksentamaan ja uni varisee hiuksista pois.
Minun käteni otti kiinni pikkusiskoni hennosta ja pienestä, melkein särkyvästä kädestä, kun ovi kolahti kiinni. Leivinjauhe loppui kesken minun kolmevuotiskakun leivonnan. Leivinjauhe, joka minun mielestäni oli kuin äidin puuteria. Äiti kävi hakemassa sitä Elannosta, sanoi viipyvänsä vain viisi minuuttia. Ja minä olin iso tyttö, ja minun hauras ja hento pikkusiskoni oli minun vastuullani. Me olimme molemmat viltillä lattialla. Hän oli niin nätti, ja minä tykkäsin hänestä, enkä päästäisi kädestä ennen kuin äiti olisi taas kotona. En antaisi minkään pahan koskaan koskettaa häntä. Avain kääntyi lukossa, äiti oli kotona. Minä irrotin käteni pikkusiskoni kädestä ja hymyilin hänelle. Juoksin halaamaan äitiä. Kaikki oli niin hyvin.
Annan kevätsateen piiskata kasvojani. Tuntuu enemmän syksyltä, vaikka pian olisikin kesän ja kukkien aika. Puissa ei näy yhtäkään vihreätä hiirenkorvaa. Ja vaikka jossain olisikin, sade repisi sen sijoiltaan, riepottelisi ja raastaisi. Minun on vaikea hallita kirkkaan punaista sateenvarjoani, niin kova tuuli on. Sateenvarjo olisi halunnut lentää tuulen mukana kaukaisiin maihin, olla vapaa, unohtaa, aivan kuin minäkin. Minä en voinut paeta, siitä muistutti pieni ääni sisälläni. Se vahvistui ja kasvoi koko ajan. Pienenä minun sateenvarjoni oli keltainen ja siinä oli vaaleanpunaisia pupuja. Silloin minä päästin sen vapaaksi ja katsoin, kuinka taivaalla roikkuvat tummat pilvet nielivät sen. Puristan punaista sateenvarjoani tiukemmin. Taivas laulaa oodiaan julmuudelle ja raakuudelle.
Isä oli laittanut minulle keinun puuhun. Siinä oli pitkät köydet ja siinä sai otettua hirmuisen kovat vauhdit. Juna kiisi kovaa vauhtia ohitseni ja minä näin vain vilaukselta lasten vaunun, jonka kylkeen oli maalattu värikkäitä kuvia. Punaista, vihreetä, sinistä, keltaista, violettia ja vaaleanpunaista, ainakin. Minä otin kovat vauhdit puisessa keinussa, jonka ympärillä leijui jasmiinin vieno tuoksu. Korkeammalle, korkeammalle. Kun keinu viimein kipusi kahden ja puolen metrin korkeuteen, minä hyppäsin. Kuulin tuulen humisevan korvissani ja hetken sieltä ylhäältä näin kaikki mustapilkkuiset leppäkertut ja koppakuoriaiset, joiden kuoret kiiltelivät sinisen tai vihreän kristallisina auringossa. Kaikki oli niin kaunista.
Imelä marjanmaku valuu kurkustani alas. Vaaleanvihreän verhon välistä näkee pimenevän illan ja postin aution pihan. Postin keltainen laatikko näyttää niin orvolta tummanvioletin illan keskellä. Minusta tuntuu hieman samalta. Kerran luulin, että minulla olisi ollut jotain yhteistä ympärilläni olevien ihmisten kanssa. Enää en luule. He jaksavat elää unelmiaansa enää juovuksissa. Nostan pullonsuun liian punaisiksi värjätyille huulilleni. Tunnen, kuinka liian makea viina polttelee kurkussa. Näen äidin safiirin siniset silmät katossa, jotka muistuttavat jostain suuremmasta ja arvokkaammasta. Lasken käden vatsalleni. Humalaiset huurut leijuvat ympärilläni. Hetkeä ennen kyyneleitä tuntuu melkein hyvältä.
Merituuli tarttuu ohueen, melkein läpikuultavaan vaaleanoranssiin hameeseeni. Helma lepattaa rauhallisesti tuulessa. Tunnen leudon tuulen henkäyksen kietoutuvan säärilleni. Sipaisen punaiset hiukseni kasvoiltani ja vedän keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa. Tekisi mieli ottaa muutama tanssiaskel jalkoja polttelevalla kalliolla. Toisinaan vaahtopäät yltävät melkein varpaisiini. Kun minun lapseni syntyy, minä näytän hänelle tämän kaiken. Kerron, kuinka kaunis maailma on ja opetan hänelle tähtikuvioita syystaivaalta. Tuuli tuo japanilaisen kirsikan kukan merten takaa.
Kirkas aurinko paistoi ympyrän muotoisena pilvisellä taivaalla. Toisinaan muutama sen säde tarttui minun ja Ninan hiuksiin. Ja silloin me osoittelimme toistemme hiuksia, jotka sädehtivät syvemmän punaisina ja ruskeina. Lämmin, melkein kultainen hiekka valui käsiemme lävitse. Se tuntui pehmeältä ja sileältä. Meidän naurumme helisivät salaperäisesti tuulessa ja tuuli kuljetti hiljaisen Calatsi-laulumme kilometrien päähän. Minä luulin sen olevan pysyvää.
Otava tuikkii kirkkaan hopeaisena yötaivaalla. Tähtien edessä on niin ohut pilviharso, että sitä tuskin silmä pystyy erottamaan. Ruoho paljaiden jalkojen alla on kylmä ja märkä. Kaste on ehtinyt laskeutua ja kolme senttiä maan päältä peittyy huurteiseen usvaan. Yötaivaalle on polttomerkitty äidin huolestuneet ja väsyneet silmät. Jos painaa silmät hiljaa kiinni ja kurkoittaa oikein korkealle, voi hetkeksi rikkoa yötaivaan lasisen pinnan ja yltää omaan aamutähteensä. Yön reunoilla maailma näyttää niin kauniilta ja hetkeksi voi unohtaa muun. Valkoinen ja puuvillainen yöpaitani kostuu maasta. Lasken käteni vartalostani kohoavalle kummulle ja tunnen pienet, heikot liikkeet sisälläni. Oma aamutähti poskella on helppo nukahtaa, vaikka öisellä taivaalla kirkuvat äidin silmät.
Naapurin mummon puutarhassa tuoksuivat orkideat, ruusut, orvokit, lopeliat, hyasintit ja gladiolukset. Puutarhassa säteilivät sateenkaaren värit, jotka melkein särkivät silmiä. Kolmen istuttava keinu oli pehmeä ja samettinen. Varjo sen päällä oli armahtava, soi hetken vilvoituksen taivaalla hymyilevältä tulipallolta. Kivipolkua pitkin pääsi saunalle, jonka seiniä peittivät humalat. Naapurin mummo tarjosi aina viinakarkkeja. Nina ja minä saimme aina laittaa lopeliat korviemme taakse ja leikkiä hetken satuprinsessoja tuhansien kukkien paratiisissa.
Hän on niin hento ja haavoittuvainen. En tahdo päästää häntä hetkeksikään sylistäni, etteivät maailman myrskyt repisi häntä rikki, syvänteet tai rotkot nielisi, tai aurinko sulattaisi. Hetken tuntuu samalta kuin kahta päivää vaille kolme vuotiaana viltillä pienen siskoni kanssa. On oltava suojaava muuri, josta eivät mene myrskyt tai aurinko läpi. Oltava silta syvänteiden ja rotkojen ylitse.Hänen silmänsä ovat sinisemmät kuin minun ja untuvainen tukkansa punaisempi kuin kuuteen osaan särkynyt lasinen perhonen. Hän on kauneinta, mitä tiedän. Arvokkainta, mitä minulla koskaan voi olla. Yötaivaalla näkyy punainen Mars ja turkoosi Uranus, huoneessa tuoksuvat tuliunikot.

Vastaukset 3
Vanhimmat
Elikä kommentoida saa ihan vapaasti...
Hmmph. Herätti mielenkiintoni, kuka sitten lienetkin. Mielestäni alku oli vahvin osa. Loppu kangistui itseensä ja siihen, ettei mitään varsinaisesti tapahtunut. Vaikka chapeau ei ole mitenkään tapahtumien perään - onpa häntä itseään moitittu staattiseksikin - tässä tuo maalailevan juonettomuuden epäkokonaisuus ei koitunut tekstille eduksi.
En tiedä oletko pannut merkille, miten runsaasti kaikista runsaista adjektiiveistasi viljelet nimenomaan värisanoja. Usko pois, et tarvitse niitä. Syövät vain tehoja, niin kuin kaikki muukin toistavuus.
Mutta olihan tuo sinänsä hyvin kirjoitettu. Tuo alku - sanon sen uudelleen - oli jotenkin tuore. Mutta minua haittasi, kun en saanut kiinni johtoideasta. Tekstin tärkein pointti on johtoajatus. Jos haluan lukea sanataidetta, luen runoutta. Jaah. Tässä inhimillisistä tuntemuksista tai tutkiskelusta oli vain varjoja.
Kas siinä kaivattua kommentointia.
Sanonpa minäkin sitten mielipiteeni.
Chapeau puhuu asiaa - kuten tavallista.
Osittain samoilla linjoilla lienen.
Viime novellistasihan sanoin jokseenkin täsmälleen näin, pätenevät huomautukseni nytkin:
I. Vältä tarpeetonta toistoa.
Esimerkiksi juuri värien hokeminen joka toisessa virkkeessä, olivat ne sitten samoja tai eri värejä on aivan tarpeetonta toistoa, rohkenen väittää.
II. Rajota adjektiivien kanssa.
Ks. ensiksi kohta I.
Sitten. Tämähän on kuvailevaa, ei juonellista tekstiä mutta silti luen ennemmin 'mitä on' ja 'mitä tapahtuu' kuin 'millaista on'. 'Millaista on' passivoi liiaksi; se ei jätä paljoakaan varaa (lukijan) mielikuvituksen lennolle; suo vain ulkopuolisen tarkkailijan roolin.
III. Tällä kertaa tosin tajusin, mitä tapahtui.
Se mahtui minunkin pieneen päähäni, koska ei tapahtunut kerrassaan yhtään mitään. Min' en aina jaksa kysellä pointtien ja teemojen perään, jos tarina vain on riittävän viihdyttävä.
Mutta tässä ei valitettavasti ollut tarinaakaan.
Ja jos tämä teksti haluaa jostakin sitten jotakin kertoa, niin minä olen kai sitten liian sokea nähdäkseni, mitä.
Minulle tämä oli siis tyhjä.
*
Kyllähän tämän lukee loppuun. Kirjoitat kerrassaan sujuvasti ja taitavasti, vältät pahimpia latteuksiakin. Mikään ei varsinaisessti suuremmin ärsytä. Aivot pääsevät lepäämään.
Tosin tahtoisin ennemmin, että joku tökkisi niitä haarukalla.
Chapeau sanoi, että alku oli hyvä. Jos teksti pistetään paloiksi, loppu on tyyliltään tasan yhtä hyvä. Miksi alku tuntuu paremmalta?
Tähän tekstiin vähän kyllästyy lukiessaan.