Soikea kaupunki heräsi. Sen saattoi kuulla paksun kiven läpi; miten toisella puolella alettiin liikehtiä, kiskottiin mokkasiineja jalkaan ja hytistiin aamutuulessa, joka oli lähtenyt liikkeelle kaukaa rannikolta ja nyt saavutti soikean kaupungin. Tuuli hytisytti ihmisiä, tervehti heitä ilkeästi virnistäen joka-aamuisella matkallaan ja pyyhälsi olkitiilikehikkojen läpi. Eikä kukaan mahtanut sille mitään, paitsi Hes. Tuo heisimadoksikin kutsuttu naikkonen, kertakaikkisen outo lintu, jos saan lausua oman käsitykseni, asui soikean kaupungin vanhassa muurissa, vaikka sitä ei kovin moni tiennyt. Hänet tuuli jätti rauhaan kivivarustuksen sisään, ja hän jätti tuulen rauhaan. He kohtasivatkin vain harvoin.
Aurinko oli siis noussut ja aloittanut helotuksensa räikeänsinistä taivaankantta ylöspäin kavutessaan. Kajo levisi mäenrinteille ja penkereiksi hakatuille kiviseinille, joita kirjoivat muulipolut ja riukuaidat ja tilkkutäkkimajat, joissa asui ylpeitä köyhiä.
Kaupunkia ympäröi tämä muuri. Muurin sisällä ryömiä konttasi Hes, aamun äänien herättämänä, rasvalampun lepattavassa valossa. Hän oli kaupungin itälaidalla ja kaarsi koko ajan pohjoista kohti, kavuten välillä yhdysaukosta ylempänä kulkevaan käytävään, jos ilma oli muuttumassa liian tunkkaisen hajuiseksi alakäytävässä. Hesillä oli aikaa, mutta hän halusi olla ajoissa paikalla. Hänestä siitä oli aina etua.
Mahtavana sammaloituneena kuristajakäärmeenä muuri oli kietonut koko kaupungin syleilyynsä. Se oli imenyt huokosiinsa vuosisataista verta ja seisoi yhä pystyssä, mutkittelevana julmasakaraisena kivivallina. Muurissa oli muuri muurin päällä, valli vallilla. Kivenlohkareita, tiiltä, tiiviiksi poljettua maata, holvauksia ja kaiverruksia; sukupolvien rakennusmestarien ja ruhtinaiden kädenjälki. Muurin harjalla pystyi useimmissa kohdissa vaivatta ajamaan valjakolla, niin leveä se oli. Varusmiehet kulkivat usein juovuspäissään viisi-kuusi rinnan huipulla ja lauloivat.
Muurin uljaassa voitokkuudessa oli vaikea uskoa, että sen sisus oli mätä. Muurissa risteili kapean kapeita vanhoja käytäviä ja huoltotunneleita, sadevesikouruja ja käymälöiden putkia, kaupungin pääviemärikin oli joissain kohdin kaivettu muurin alle kulkemaan. Useimmat ontot kohdat olivat ennemmin tai myöhemmin romahtaneet ja täyttyneet maa-aineksella.
Mutta Hes tunsi paljon reittejä. Hän väitti pystyvänsä kulkemaan koko kaupungin ympäri muurin sisällä astumatta kertaakaan päivänvaloon. Samoin hän kerskaili löytäneensä maanalaisen vesijohdon, jota myöten pystyi konttaamaan kokonaiset kaksi virstaa aina kukkuloille asti, missä putki päättyi syrjäiseen kallionrotkoon, jossa virtasi lumoava vesiputous. Siitä putki oli ottanut vetensä, mutta muinoin vesijohdon suu oli särjetty, kun puron vettä juoneiden keskuudessa oli alkanut levitä rutto, näin hän väitti.
Mullan ja tiilensirujen keskellä kontatessaan Hes kuulosteli ääniä ulkomaailmasta. Ratsujen ääni kivetyllä kadulla. Vaimeana kuului lapsen parkumista jostakin lähellä olevasta huoneesta. ´Täytyy olla jonkun sotilaan nuori vaimo`, Hes ajatteli, `joku siveä maalaistyttö, joka tuli heti raskaaksi siitä sonnista ja joutui asumaan näihin pieniin surkeisiin sotilaiden taloihin lähelle itämuuria eikä nyt tiedä mitä tekee lapselle.`
Huoli Hesin jutuista tai ei, oli totta, että muuri oli kaikin puolin mielikuvitusta kiihottava. Sen sisälle oli vuosisatojen aikana muurautunut kaikenlaista. Useimmat näistä asioista eivät kestäneet päivänvaloa. Rakennelman sopukoissa oli paikoin sangen kookkaitakin, kaariholvattuja varastosäilöjä ja onkaloita, niin isoja että niitä saattoi sanoa kammioiksi. Lisäksi muuriin oli yhtynyt monia taloja ja torneja, joiden väliseinät olivat hapertuneet ajan kuluessa ja rikottu, sekä joitakin kaupungin alisia käytäviä.
Heisimato-Hes ei ollut ainoa, joka oli löytänyt muurin ahtaan, pimeän sokkelomaailman. Kaupunki oli niin laaja, että muurin pituus oli huomattava, ja muurin sisässä saattoi kulkea käytäviä monia tasossa, paikoin aivan päällekäin, joskus jopa rinnatusten.
Hes kuvitteli miten aurinko lämmitti muurin ulkokylkeä arviolta kolmen kyynärän päässä hänestä. Oli hyvä olla auringonpaisteen puolella. Länsimuuri oli vielä kokonaan varjossa. Hänestä tuntui, että hän alkoi lähestyä oikeaa kohtaa. Ja siinähän se oli, punainen kankaanriepu, joka osoitti aina oikean paikan. Seuraavan mutkan takana oli ontto tiilinen tukipylväs, kapea, mutta kyllin suuri Hesin olkapäiden mahtua läpi. Hän pujottautui sisälle rikottujen tiilten lomasta ja alkoi laskeutua alaspäin kohti muinaista vartiotupaa.
...
(Kommentointia kuulisi aina mielellään.)
Aurinko oli siis noussut ja aloittanut helotuksensa räikeänsinistä taivaankantta ylöspäin kavutessaan. Kajo levisi mäenrinteille ja penkereiksi hakatuille kiviseinille, joita kirjoivat muulipolut ja riukuaidat ja tilkkutäkkimajat, joissa asui ylpeitä köyhiä.
Kaupunkia ympäröi tämä muuri. Muurin sisällä ryömiä konttasi Hes, aamun äänien herättämänä, rasvalampun lepattavassa valossa. Hän oli kaupungin itälaidalla ja kaarsi koko ajan pohjoista kohti, kavuten välillä yhdysaukosta ylempänä kulkevaan käytävään, jos ilma oli muuttumassa liian tunkkaisen hajuiseksi alakäytävässä. Hesillä oli aikaa, mutta hän halusi olla ajoissa paikalla. Hänestä siitä oli aina etua.
Mahtavana sammaloituneena kuristajakäärmeenä muuri oli kietonut koko kaupungin syleilyynsä. Se oli imenyt huokosiinsa vuosisataista verta ja seisoi yhä pystyssä, mutkittelevana julmasakaraisena kivivallina. Muurissa oli muuri muurin päällä, valli vallilla. Kivenlohkareita, tiiltä, tiiviiksi poljettua maata, holvauksia ja kaiverruksia; sukupolvien rakennusmestarien ja ruhtinaiden kädenjälki. Muurin harjalla pystyi useimmissa kohdissa vaivatta ajamaan valjakolla, niin leveä se oli. Varusmiehet kulkivat usein juovuspäissään viisi-kuusi rinnan huipulla ja lauloivat.
Muurin uljaassa voitokkuudessa oli vaikea uskoa, että sen sisus oli mätä. Muurissa risteili kapean kapeita vanhoja käytäviä ja huoltotunneleita, sadevesikouruja ja käymälöiden putkia, kaupungin pääviemärikin oli joissain kohdin kaivettu muurin alle kulkemaan. Useimmat ontot kohdat olivat ennemmin tai myöhemmin romahtaneet ja täyttyneet maa-aineksella.
Mutta Hes tunsi paljon reittejä. Hän väitti pystyvänsä kulkemaan koko kaupungin ympäri muurin sisällä astumatta kertaakaan päivänvaloon. Samoin hän kerskaili löytäneensä maanalaisen vesijohdon, jota myöten pystyi konttaamaan kokonaiset kaksi virstaa aina kukkuloille asti, missä putki päättyi syrjäiseen kallionrotkoon, jossa virtasi lumoava vesiputous. Siitä putki oli ottanut vetensä, mutta muinoin vesijohdon suu oli särjetty, kun puron vettä juoneiden keskuudessa oli alkanut levitä rutto, näin hän väitti.
Mullan ja tiilensirujen keskellä kontatessaan Hes kuulosteli ääniä ulkomaailmasta. Ratsujen ääni kivetyllä kadulla. Vaimeana kuului lapsen parkumista jostakin lähellä olevasta huoneesta. ´Täytyy olla jonkun sotilaan nuori vaimo`, Hes ajatteli, `joku siveä maalaistyttö, joka tuli heti raskaaksi siitä sonnista ja joutui asumaan näihin pieniin surkeisiin sotilaiden taloihin lähelle itämuuria eikä nyt tiedä mitä tekee lapselle.`
Huoli Hesin jutuista tai ei, oli totta, että muuri oli kaikin puolin mielikuvitusta kiihottava. Sen sisälle oli vuosisatojen aikana muurautunut kaikenlaista. Useimmat näistä asioista eivät kestäneet päivänvaloa. Rakennelman sopukoissa oli paikoin sangen kookkaitakin, kaariholvattuja varastosäilöjä ja onkaloita, niin isoja että niitä saattoi sanoa kammioiksi. Lisäksi muuriin oli yhtynyt monia taloja ja torneja, joiden väliseinät olivat hapertuneet ajan kuluessa ja rikottu, sekä joitakin kaupungin alisia käytäviä.
Heisimato-Hes ei ollut ainoa, joka oli löytänyt muurin ahtaan, pimeän sokkelomaailman. Kaupunki oli niin laaja, että muurin pituus oli huomattava, ja muurin sisässä saattoi kulkea käytäviä monia tasossa, paikoin aivan päällekäin, joskus jopa rinnatusten.
Hes kuvitteli miten aurinko lämmitti muurin ulkokylkeä arviolta kolmen kyynärän päässä hänestä. Oli hyvä olla auringonpaisteen puolella. Länsimuuri oli vielä kokonaan varjossa. Hänestä tuntui, että hän alkoi lähestyä oikeaa kohtaa. Ja siinähän se oli, punainen kankaanriepu, joka osoitti aina oikean paikan. Seuraavan mutkan takana oli ontto tiilinen tukipylväs, kapea, mutta kyllin suuri Hesin olkapäiden mahtua läpi. Hän pujottautui sisälle rikottujen tiilten lomasta ja alkoi laskeutua alaspäin kohti muinaista vartiotupaa.
...
(Kommentointia kuulisi aina mielellään.)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miksi aina vain uusia nimimerkkejä?
ja vaihtelu virkistää. Kiitoksia huomiosta, veetin täti. Käske veetin olla kunnolla.