Poimintoja kunnallisvaaliehdokkailta ympäri Suomen joiden blogeissa on otettu kantaa

kuinka se on panostanut avopuolen tukitoimiin esim no 1.

"Vantaalla onkin panostettu avohuollon tukitoimiin, joissa perhettä tuetaan pitäen se yhdessä. Tällaisten toimintatapojen olemassaolo pitää vain olla mahdollisimman tehokkaasti lapsien ja vanhempien tiedossa ja saatavilla"

Samsa Kataja puhui Vantaasta esimerkkinä, kuinka hyvin hoitanut ed. mainitut asiat, vaalit 08, kansalaisen kuntalaari joka lähetettiin Nokialta!

Vantaalla ei ole lapsille ja nuorille saatavilla psykiatrista tutkimusta ja hoitoa, edes rikoksen uhriksi joutuneille! Jonot ovat 6kk-10kk! Perheille ei ole mitään tukea!

hatustako nämä ehdokkaat näitä juttujaan vetävät?

Tässä viesti:

"Hyvä Pertti !

Tärkeään aiheeseen puutuit kolumnissasi! Erityisesti mieltäni lämmitti mainintasi hoidollisista huostaanotoista, että niiden yhteydessä tulisi huostaanottokriteereiden täyttyä perheessä. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä, koska meillä on kokemusta hoidollisesta huostaanotosta lapseni kanssa.

Olimme onnellisia -05 syksyllä kun lapseni sai vihdoin paikan sairaalan psykiatriselta tutkimusjaksolta, koska luulimme hänen saavan vihdoin apua ongelmiinsa. Mutta toisin kävi. Psykiatrit kielsivät häneltä pääsyn laajaan neurologiseen arvioon, jota hänelle pyysin, koska epäilin jo silloin Aspergerin oireyhtymää. Jo pelkästään tämä oli terveydenhoitolain vastaista, koska vanhempien toiveet lapsen hoidossa tulisi ottaa huomioon. Järkytykselläni ei ollut rajaa kun kirjoitettiin lähete sairaalapaikkojen puutten takia lastenkodin psykiatriselle osastolle kaksivuotiseen hoitoon.

Paikka oli aivan hirveä! Se oli sellaista psykiatrista hoitoa, että henkilökunnassa ei ollut yhtään psykiatrian ammattilaista, kaikilla oli vain sosiaalipuolen tutkinto. Lääkärin lapsi sai tavata vasta yli 3 kk hoidossa oltuaan, kun sain erään Lastenlinnan lääkärin ottamaan yhteyttä laitokseen. Lasta peloteltiin, uhkailtiin ja läimäyteltiin, vaikka hän ei aina edes ymmärtänyt, mitä häneltä vaadittiin. Lopulta uskoin kaikki lapsen puheet kun näin hoitajan satuttavan lastani minun läsnäollessani. Lapsen vointi huononi silmissä ja kotilomilta sain palauttaa ääneen itkevän ja vastaan tappelevan lapsen takaisin laitokseen. Jo monta tuntia ennen lähtöä alkoi itku: "Älä äiti rakas vie minua sinne! Minä olen siellä niin yksin ja onneton ja minua pelottaa siellä. Älä rakas äiti vie minua sinne!" Tämäkö on lapsen etu?

Lopulta en palauttanutkaan lasta enää lomalta, vaan menimme Lastenklinikan psykiatrian päivystykseen, josta meille kirjoitettiin parin päivän kotiloma tilanteen selvittelyn ajaksi. Tapauksemme ei ole siinä mielessä hyvä esimerkki hoidollisesta huostaanotosta, että meillä oli niin poikkeuksellisen rohkeat ja hyvät sosiaalityöntekijät, että he rohkenivat purkaa huostaanoton lääkäreiden ja laitoksen voimakkaasta vastustuksesta huolimatta. Näin ei ole tapahtunut yhdessäkään muussa hoidollisessa huostaanotossa, joihin olen myöhemmin tutustunut, vaan lapsi on joutunut kärsimään koko suunnitellun kaksivuotiskauden.

Lapsi kotiutui paljon huonompi kuntoisena kuin oli sinne mennessään. Valvoimme paljon öisin useita kuukausia, koska lapsella oli pahoja painajaisia, jotka kaikki liittyivät lastenkotiin. Hän saattoi myös äkkiä kadota kaupungilla asioilla liikkuessamme, hän oli piiloutunut johonkin, koska luuli nähneensä miehen, jonka ulkonäkö muistutti lastenkodin omahoitajaa. Hänellä oli myös pakkoliikkeitä, joita ei ollut ollut koskaan aikaisemmin. Hänen oli vaikea rohjeta leikkiä turvallisessa kotipihassa, koska hän pelkäsi, että häntä tullaan hakemaan takaisin lastenkotiin. Apua olisi siis tarvittu, mutta huostaanoton suunnitellut psykiatri kielsi sairaalaa antamasta meille vastaanottoaikoja. Jäimme siis täysin kaiken avun ja hoidon ulkopuolelle, vaikka lapsella oli sairaalan määräämä psyyken lääkitys, joka olisi vaatinut säännöllisen maksakoe- ja sydänfilmiseurannan, eikä lääkettä olisi saanut lopettaa ilman lääkärin seurantaa. Jouduin kuitenkin lopettamaan sen omatoimisesti, koska mistään emme saaneet hoitokontaktia, meitä kehotettiin vain kääntymään ko. sairaalan puoleen, mutta sinne meitä ei huolittu. Myöhemmin kuulin sen olevan tavallinen "kostotoimi" silloin kun lääkärin määräämiä jatkohoito-ohjeita ei noudateta orjallisesti.

Olin pakotettu avaamaan luotollisen pankkitilin, että pystyin rahoittamaan yksityisen puolen tutkimukset silloisessa Asperger Centerissa. Diagnoosiksi varmistui ilman epäilyn häivää Aspergerin oireyhtymä ja saimme vihdoin lähetteen sairaalan neurologian osastolle kuntoutussuunnitelman tekoa varten, johon olisimme olleet oikeutettuja täysin ilman psykiatrista hoitopelleilyäkin. Lapsi ei siis olisi ensinkään ollut psykiatrinen potilas ja on huomattava se, että neurologisten oireyhtymien lapsille on harvoin psykiatrinen hoito sopivaa. Esim. analyyttinen psykoterapia miltei poikkeuksetta huonontaa näiden lasten vointia, koska heille suositeltava terapiamuoto löytyy yleensä kognitiivisten terapioiden puolelta.

Vihdoin viime keväänä lapsi pääsi aloittamaan 3-vuotisen neuropsykiatrisen kuntoutuksen Kelan kustantamana. Hoidossa on tarkoitus terapioida myös aiheettoman huostaanoton kauhuja, mutta toipuuko lapsi todellisuudessa niistä täysin ikinä? Hoitoon ohjausta tulisikin muuttaa niin, että vanhemmat saisivat halutessaan lapsen suoraan neurologian puolen arvioon, eikä kuten nykyisin, että aina ensimmäinen osoite on psykiatrinen puoli, josta pitäisi pyytää lähete neurologian puolelle, mutta läheskään aina eivät vanhemmat näissä pyynnöissään onnistu. Yleensäkin neurologisten oireyhtymien lapsille olisi saatava lisää tutkimus-, kuntoutus- ja hoitopaikkoja, eikä niin, kuten viime keväänä tapahtui, että Lastenlinnan neurologian puolen opettajien virkoja lakkautettiin ja heitä siirrettiin psykiatrian puolelle. Monesti epäpätevien opettajien ainoa tuki ja ohjaus on saatu Lastenlinnasta, mutta nyt moni lapsi jäi ilman tätä konsultaatiomahdollisuutta.

Lastensuojelutyöntekijät eivät löytäneet kotioloistamme huostaanottokriteereitä, mutta huosta siis tehtiin lääkäreiden kirjoittaman jatkohoitolähetteen takia. Miten tämä voi olla mahdollista? Ei perustuslain mukaisten palvelujen puute saa oikeuttaa yhteiskuntaa erottamaan lasta läheisistään! Sosiaalityöntekijät puolustivat meitä laitoksen mielivaltaisia käytäntöjä vastaan ja toivat monta kertaa esille sen, että kotioloissa ei ole huostaanottoperusteita, joten kotilomia ja tapaamisia ei tule rajoittaa. Mutta se kaikui kuuroille korville, minua kohdeltiin kuin olisin vuosia pahoinpidellyt lastani, vaikka lapsi joutui pahoinpidellyksi ensimmäisen kerran elämässään vasta huostaanoton tekemisen jälkeen sijaishuoltopaikassaan. Valtion tai kaupungin tulisi maksaa korvauksia näistä ihmisoikeusrikkomuksista lapsia ja perheitä kohtaan! Esim. sosiaalitoimi ei katsonut asiakseen korvata yksityisen puolen tutkimusta, vaikka siellä hyvin tiedettiin, että jäimme kaiken avun ulkopuolelle.

Olen selvittänyt senkin asian, että laitoksella on lainmukainen oikeus ottaa vastaan vain huostaanotettuja lapsia, mutta heillä ei ole laillista oikeutta vaatia huostaanottoa niiltä perheiltä, joissa eivät huostaanottokriteerit täyty. Tätä kuitenkin tapahtuu vielä tänäkin päivänä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Diagnoosin saamisen jälkeen sain myös mahdollisuuden tutustua peruskoulun erityisopetuksen puutteisiin Helsingissä. Ensin kokeiltiin integrointia tavalliseen luokkaan, mutta henkilökohtaisen avustajan saannille koulussa naurettiin, siihen ei kuulema ollut kaupungilla haluja tai varaa missään tapauksessa. Lyhyesti sanoen integrointi epäonnistui kohdallamme täysin. Koulupsykologin kanssa yhteisellä sopimuksella otin lapsen vuosi sitten syksyllä kotiin ja opetin häntä itse kolmisen kuukautta, vaikka en opettaja olekaan. Pysyimme täysin tavallisen yleisenopetuksen tahdissa sen ajan. Viimein tämän vuoden alussa lapsi sai paikan 10:n oppilaan luokassa, jonka virallinen nimi on laaja-alaisen erityisopetuksen pienryhmä. Päädyimme tähän vaihtoehtoon, koska Helsingissä ei pettymyksekseni ollut kuulema yhtään AS-oppilaiden pienryhmää.

Alku sujui hyvin, liian hyvin ollakseen totta. Kevään aikana kuitenkin pätevä opettaja jäi äitiyslomalle ja sijaiseksi valittiin juuri erikoistumisopintonsa aloittanut luokanopettaja. Keväällä sain kuitenkin kuulla, että yleisopetuksen tasossa ei oltu pysytty ja englannin ja matematiikan kiitettävät koearvosanat pudotettiin todistukseen arvosanaksi seitsemän, että "se vastaisi paremmin tavallisen luokan arviointia". Koska luokassa on oppilaita neljänneltä, viidenneltä ja kuudennelta luokalta, siirtyi monta oppilasta kesän aikana yläasteelle, joten luokkaan tuli paljon uutta oppilasainesta nyt syksyllä. Ja heidän mukanaan tuli niin paljon levottomia oppilaita, että en usko yleisopetuksen tasossa pysyttävän tänäkään talvena.

Miksi Helsingissä ei ole erityisopetuksessa jakoa erilaisten erityisoppijoiden pienryhmiin? Tätä rataa lapsestani ollaan tekemässä vauhdilla koulupudokasta, koska tärkeissä aineissa peruskoulu jää suorittamatta. Näinkö virallisia tilastoja kaunistellaan, että vaikka HOJKS-sopimukseen merkitään opetettavan yleisopetuksen mukaan ja vaikka se ei käytännössä toteudu, niin tilastoihin lapset merkitään HOJKS:n perusteella peruskoulun suorittaneiksi? Tilanteeseen on saatava pikainen korjaus, muutenkin ja lisäksi siksi, että esim. Vantaalla ja Espoossa löytyy Asperger-luokkia, mutta Helsingissä ei. Otanko lapseni taas kotiopetukseen ja toimin itse opettajana? Kuka maksaa minulle korvauksen opetustyöstä? "

Laitan vastauksen tänne, jos sellaisen saan. Olen kirjoittanut niin paljon näistä asioista päättäjille ja muutamalle vaaliehdokkaallekin, että alkaa tulla jo vähitellen "kirjoitusväsymys". En ole toivoa menettänyt kuitenkaan, aina on pyrittävä kohden parempaa tulevaisuutta näissäkin asioissa.