olen nyt 18-vuotias nainen ja minulle tehtiin
abortti 15-vuotiaana.
en ole edes kunnolla käynyt läpi tuota
tapahtunutta ja melkein jatkuvasti mietin
millaista olisi jos sittenkin olisin päättänyt
pitää beibin..
silloinen suhteeni poikakaveriin oli vain pelkkää
tappelua enkä koskaan voinut avautua tai
yleensäkään puhua asioista että hän olisi
kuunnellut..
nyt seurustelen vakavalla pohjalla ja jostain
syystä toivon sisälläni että tulisin raskaaksi..
mieletön ajatus mutta en pääse näistä mietteistä
ylitse!!kertokaa "pikkuäidit" miten pärjäätte?
abortti 15-vuotiaana.
en ole edes kunnolla käynyt läpi tuota
tapahtunutta ja melkein jatkuvasti mietin
millaista olisi jos sittenkin olisin päättänyt
pitää beibin..
silloinen suhteeni poikakaveriin oli vain pelkkää
tappelua enkä koskaan voinut avautua tai
yleensäkään puhua asioista että hän olisi
kuunnellut..
nyt seurustelen vakavalla pohjalla ja jostain
syystä toivon sisälläni että tulisin raskaaksi..
mieletön ajatus mutta en pääse näistä mietteistä
ylitse!!kertokaa "pikkuäidit" miten pärjäätte?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Elä hätäile vaikka sanokin tämän miehenä aika
koittaa sit joskus kun olet varma asiasta että
suhde todella kestää.Anna ajan vielä kulua ja
odota muutama vuosi vielä.itse olen jo kohta
30.eikä ole lapsia viel eikä kiirettä vielä
ole.Seurustelen kyllä mutta emme ole vieläkään
varmoja asiasta.ps.kestä vielä.
Voihan olla aina yksinhuoltajakin.
Jos nykyinen jätkäkaverisi ei jatkossa halua
lasta tai suhde ei jatku..en tietenkään epäile
ettei teidän suhde toimisi tai toioisin
tapahtuvan niin, mutt jos niin käy hommaat
itsellesi vauvan ennen sitä ja hoivat sitä
jne..ehkä sitt myöhemmin löydät miehen joka
tosiaan rakastaa sinua ja tulee toimeen lapsesi
kanssa.
Öh,en kyllä kenenkään kundin kans seurustele vaan
hän on ihan aito nainen.Kyllähän sitä lapsen saa
tehdä en sitä kielläkään mut sit on vaan
vaikeampaa sitoutua jälkeenpäin kun on se lapsi
mikä rajoittaa elämääsi aika paljonkin,huomasin
sen aikaanaan kun seurustelin yh-äidin kanssa
ennen nykyistä suhdettani.
minä sain lapseni 19-vuotiaana.Toivotun lapsen,
ei vahingon. Nyt parin vuoden päästä tuntuu että
mies ei ollut valmis isäksi, parisuhde on
helvettiä, seksi on kauheaa. Jos voisin valita
uudelleen tekisin toisin. Lapseni on ihana, ei
siinä mitään, häntä en vaihtaisi. Mutta miehen
kanssa on vaikeaa.Synnytys repi sisuskalut, joten
en ole sen jälkeen nauttinut seksistä. Pakko on
kuitenkin joskus "antautua", kun en jaksa
ainaista kitinää mieheltä. Hän ei ymmärrä minun
kipuani.
Mieti tulevaisuutta parisuhteenkin kannalta.
Jaksatko miestäsi pitkään, loppuiän? Jaksaako hän
herätä yöllä 10 kertaa kun sinä tarvitset unta.