Olen 32-vuotias mies, ja olen yrittänyt löytää
seurustelukumppania, mutta nyt jo koen että jään
vanhaksipojaksi. Yks ongelma on kun rahat on
tiukoilla, eikä siks pysty hirveesti satsaan
seurusteluun. Olen nykyisin lääkkeiden avulla
terve, mutta ihmiset on ennakkoluuloisia kun
kuulee taustastani. Mielelläni lukisin
mielipiteitä, miten suhtaudutte minunlaisiin.
seurustelukumppania, mutta nyt jo koen että jään
vanhaksipojaksi. Yks ongelma on kun rahat on
tiukoilla, eikä siks pysty hirveesti satsaan
seurusteluun. Olen nykyisin lääkkeiden avulla
terve, mutta ihmiset on ennakkoluuloisia kun
kuulee taustastani. Mielelläni lukisin
mielipiteitä, miten suhtaudutte minunlaisiin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ei mielestäni sillä, että olet lääkityksessä ole
mitään merkitystä. Tietysti jos olet joskus ollut
jokin vaarallinen (lue pahoinpidellyt/murhannut
naisen tm.) voi joku miettiä kaksi kertaa
uskaltaako lähestyä ihmistä. En tiedä onko tämä
internetti aivan paras mahdollinen seuranhaku
paikka, sillä ei koskaan tiedä kenen kanssa
"juttelet". Mutta sanon sinulle, että se auttaa
paljon kun tutustut ensin naiseen todella hyvin,
juttelette ja jossain sopivassa tilanteessa
ilmoitat tämän asian, en usko että naiset siitä
niin välittävät, jos muuten olet todella mukava ja
hauska mies. Tsempiä!
oli lukea vastauksesi; todella hauska ja mukava,
hmm..., ehkä joskus jonkun mielestä, yleisesti
aika silleen tasanen taapertaja, ja väsy
viettelemään. Mutten kirvettä kaivoon täysin
heittänyt. Väkivallaton Ville Vallaton.
kun olin 23
olin suljetullakin
tyttöystävä ei jättänyt
nyt on kaksi aikuista lasta
olen elellyt 30 vuotta lääkkeillä
mutta ei noista ole haittaa ollut
ihan kuin pistäisi kaksi karamelliä
aamuin illoin suuhunsa
yleensä ihmiset eivät ole
maininneet asiasta minulle
ehkä olen herkempi kuin muut
joskus tuntuu, että lapsuusmuistot
ovat kaikkein pahimmat ja
lapsuuden maisemissa maalla
tuntuu olo ankealta
en ole kyllä tehnyt niistä numeroakaan
Joo, mäkin 23-vuotiaana sairastuin, ihan ennalta
erityisiä aavistamatta, opiskelut ja silloinen
seurustelu toi paineita, molemmat tavallaan meni
lopullisesti piloille sen jälkeen. Mä oon saanut
kokea ihanuuden (psykoosin) uusimisiakin, kun
lääkkeet on tullu lopetettua, lääkärin luvalla
kyllä. Enää en lopeta, ainakaan en uskalla, kun
uusi sairastuminen on todennäköistä. Mukava
kuulla, että sulle psykoosi ei ole kai ollut
kauhea romahdus, perhettä ja kaikkea ollut. Mulle
se oli aikamoinen elämäni alasajo, ja täällä
ruohonjuuritasolla sitä nyt hipsitään. Kaikkea
hyvää ja kaunista kesää, toivon sullekin.
Suljetun näin mäkin.
En oikein usko, että olet ruohotasolla. Mielestäni
voisit kokeilla onneasi, mutta nyt oikean ihanan
naisen kanssa. Sinulle kävi köpelösti, ja naisesi
ei ollut näköjään tarpeeksi kypsä kohtaamaan sinun
sairautesi. Oletteko jutelleet tästä asiasta
koskaan ex -naisesi kanssa? En edes tiedä onko se
nyt viisas ajatus, mutta mieleeni tuli vain, että
ehkä se helpottaisi oloa, jos saisi kaikki vanhat
asiat pois. Jos jokin maisema tai joku muu asia
tuo sinulle huonoja muistoja, kannataako niihin
edes mennä? Olet varmaan pyöritellyt niitä asioita
päässäsi ihan tarpeeksi, joten nyt olisi varmaan
aika astua aurinkoon, tuntea sen lämpö ihollasi,
hymyillä maailmalle ja sanoa "En pelkää enää tulla
luoksesi, ette voi säikäyttää minua enää, olen
kaiken kokenut, kaiken nähnyt, nyt vain nautin
elämästäni, tervetuloa elämä!" Se auttaa, usko
pois! : )
Oikein lämmintä, rakkauden täytteistä elämää
sinulle!
sotkivat jutun
ne tunkivat kämppään
vuorotellen, mutta
yhtä aikaa ne sanoi
olevansa raskaana
vaikka ei olleetkaan
minulta meni vintti
sekasin
onneksi ehdin saada
todistuksen
korkeakoulusta
sitten menin inttiin
ja senhän tietää
mitä intti puolihullulle
tekee
no jouduin tilkkaan
ja siitä hourulaan
mutta siellä oli ihan
kivoja jätkiä
parempia kuin ns. terveet
antoivat lääkkeet
ja niillä olen pärjännyt
30 vuotta ja työelämä
on maittanut
kukaan ei ole tullut
muistuttelemaan "vanhoja"
vähitellen olen kyllä
tottunut siihen, että
henkinen sairaus on normaali
juttu eikä sitä kantsi
salailla
mutta ei tietysti toitottaakaan
raitilla
en tiedä mitä ikä tekee
minä syön pari keltaista
pilleria Fluanxolia illoin aamuin
ne tuntuu kuin pastilleilta
ei minulta sielu sotkeennu niistä
minulla on kaksi aikuista lasta
tyttö valitsi sos.kasvattajan ammatin
poika on vielä koulussa ( kauppaopinnot)
vaimo paiskii töitä samassa paikassa
kuin minäkin, vielä ois 8 vuotta
ennen eläkeikää
pistähän postia, jos kiinnostaa jutella
[email protected]
juteltu ollaan, ja ex-naiseni kanssa kaikki on
ohi, oli meillä vähän probleemeja jo ennen
sairastumista, ja ex sen muisti, ja muutenkaan ei
ollut innostunut jatkaan, kun pikku hiljaa
toivuin, joskus olin vähän katkeran oloinen, kun
ex valitti, miten rankkaa hänellä oli mun takia
ollut, kun tuntui että mä olin ollut yhdenlaisen
helvetin läpikäynyt ja varmasti (uskon) rankemman
elämänvaiheen. Mutta ex oli kuuseen kurkottaja,
minä katajaan kapsahtaja. Hänellä menee varmaan
ihan hyvin, ja hyvä niin. Kyllä minusta oma elämä
kuitenkin on ollut sen verran kaikilla mausteilla
kyllästetty, että ei pitäis mullakaan olla
valittamista. Elämäni on kuitenkin jollain
tavalla hyvin nykyään, vaikken olekaan
saavuttanut nuoruuden haaveitani. Kukkaisaa kesää
sullekin !
kyllä aika mainiota, kun naisia riittää, mutta
toisaalta voihan ne tosiaan käydä raskaaksi.
Mäkin nykyään koen vähän, etten välttämättä monen
naisen kanssa jaksaisikaan, kun tunteet on usein
niin voimakkaat. Eli tulee ikävä olo, jos toinen
ei huomioi tarpeeksi, tai alkaa pelkään ettei
suhteesta mitään tule, kun on sitä ja sitä
suhteessa. Kyllä vanhallapojalla on pienet
edutkin, vaikka keskimääräinen elinikä alhaisempi
ja monia ylimääräisiä ongelmia verrattuna avo-
tai avioliitossa oleviin. Nainen on
vihreä 'ruoho' aidan toisella puolella
vanhallepojalle.
Hei sinä, joka kirjoitit tilanteestasi
nimimerkillä "Psykooseja takana". Haluan kertoa
sinulle, ettet ole ainoa, joka joutuu syömään
psykoosilääkkeitä pysyäkseen terveenä. Olen 27-
vuotias nainen ja sairastuin vuosi sitten lievään
psykoosiin. Olen käynyt terapiassa vuoden ajan ja
alan olla jo "kasassa".
Tiedän kyllä, miten ihmiset suhtautuvat, jos
kertoo sairaudestaan. Olenkin tullut siihen
tulokseen, että mitä vähempi kertoo taustastaan
niin sen parempi. Itse olen jo vuosia
seurustellut ja olen kihloissa. Koen, ettei
poikaystäväni ole oikein pystynyt antamaan
sellaista tukea minulle, jota olisin kaivannut
(ehkä hän ei ole osannut).
Minusta tuntuisi, ettei sinun heti alkuun edes
kannataisi kertoa tapaamallesi naiselle
psykoosistasi, mutta tietenkin teet, miten
parhaalta itseltäsi tuntuu. Ihmiset tuntuu
pelkäävän aina näitä mielen juttuja, vaikka
uskon, että jokaisella on jotakin, jos ei näy
ulospäin niin sisällä tuntuu.
Toivon sinulle paljon voimia elämääsi ja pysy
rohkeana, kyllä elämä kantaa! Varmasti löydät
vielä ajallaan itsellesi mukavan, ymmärtäväisen
naisen. Itse aina muistutan itselleni,
että "Ihminen ei voi odottaa toisen tekevän sinua
onnelliseksi, ensin täytyy löytää onni
itsestään." Elämällä on paljon annettavaa meille
jokaiselle!
itsestä tosiaan, varmaan se onkin pieni ongelma
mulle, olin vuosi sitten kohtuuttoman onnellinen,
olin ollut juomatta alkoholia 9 kk, (alkoholia
alkoi kulumaan sairastumiseni jälkeen runsaasti,
nyt se on suht hallinnassa, mutten ole täysin
raitis, viimeksi join vähän ennen vappua) ja
muutenkin olin tyytyväinen sen hetkiseen
olotilaan, mutta nykyisin en enää koe olevani
onnellinen, eikä se johdu naisista, ainakaan
paljoa, olen vain alkanut tulemaan pessimistiksi
työelämänkin suhteen, vain lyhyitä työpätkiä
tulee tehtyä, sitten 'huilattua' ja taloudellista
tilaa kohentaakseen taas töihin, mutta tuntuu
etten jaksa tehdä oikein mitään työtä pitkään,
kun jo kaipaan muualle töistä. Eli ei näytä liian
lupaavalta tulevaisuus oikein missään suhteessa,
mutta onhan elämä kuitenkin aika ihanaa ja
ihmeellistä, kivaa on paljon, jopa hyvän tv-
ohjelman kattelu.
Mä tosiaan oon kertonut taustani ihmisille
turhankin herkästi, kai se lievää
sinisilmäisyyttä ja yksinkertaisuutta minusta
osoittaa, mutta toisaalta on aika vaikeata puhua
luontevasti asioista jättäen samalla kertomatta
ehkä elämän vaikuttavimmista ja voimakkaimmista
kokemuksista, ja jotka lisäksi vievät ajatukset
itseensä juuri seurustelukumppania tavoitellessa.
Joo, sun poikaystävän on tosi vaikeeta päästä
samalle aaltopituudelle psykoottiseen aikaan, ja
kokee sen varmaan vähän vieraaksi. Minäkään en
ole tuntenut oikein kenenkään ymmärtävän
psykooseja suurella empatialla, ja se on
ymmärrettävää. Mutta kyllä ihmiset (ainakin
läheisimmät) ovat olleet kuitenkin kykyjensä
mukaan tukena, enkä ole menettänyt yhtään
ystävääni sairauteni takia (paitsi ex-naiseni,
mutta itse asiassa me sovittiin yhdessä erosta,
kun ajateltiin ettei tässä nyt kiinnosta
seurustella, kun mä olen suht sekaisin, vaikkakin
silloin sen verran järjissäni, että tilanteen
ymmärsin.) Pirteitä päiviä, toivon sullekin.
mun miehenikin "kilahti" viime syksynä ja nyt jo
alkaa olla paremmassa kuosissa luojankiitos. Aika
helvetillinen talvi takana mutta tästä ei pääse kun
ylöspäin? Ei tulis mieleenkään hylätä rakasta ja
elämänkumppania sairauden takia.
Toisaalta jos nyt oisin yksin ja tutustuisin
mieheen joka on psyykkisesti sairas niin ehkä vahän
varoisin ja suojelisin itseäni kun tiedän kuinka
rankkaa se on. En sinuna ainakaan ensitreffeillä
vielä kertoisi asiasta. Ei ole paras mahdollinen
iskurepliikki: "moi, mä oon Andreas ja olen ollu
suljetulla". Aurinkoista kesää sulle.