Älkää sitten naurako, tää on mun eka novelli.
May istuuntui ikivanhan ystävänsä, vanhan tammen viereen.
Hän muisteli elämäänsä, jota oli elänyt ennen metsään karkaamista, erityisesti vanhempiaan.
Molemmat olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa muutama viikko sitten.
Mayn poskelle vierähti katkera kyynel.
Pian kuitenkin jokin hiipi Mayn selän taakse ja halasi tätä.
"Hei, mitä sä täällä metsässä teet?"
Mayn painoi päänsä polviin. Sade alkoi. Samiksi esittäytynyt nuori poika istui Mayn viereen ja hiipi pikkuhiljaa lähemmäs.
"Katso", hän sanoi ja otti luonnoslehtiösä esiin. "Tässä on kuva, jonka tein eilen tässä metsässä." Metsässä oli taas hiljaista, kunnes Sam jatkoi "ehkä tämä piristäisi sinua?"
Kyyneleet pyrkivät taas ulos Mayn silmäkulmiasta. "Enn... tarvitse sääliäsi."
May nousi ja pinkaisi juoksuun, ja syöksyi huima vauhtia pimeään metsään.
"May! May! Älä mene!" Sam huusi, mutta turhaan.
Tämä oli viimeinen kerta, kun näen hänet. Myös hän purskahti itkuun.
May heräsi pehmeältä sammalelta. Jokin...kirkas ja vaalea kohotti kätensä hänen ylleen.
Hän avasi silmänsä. "Enkeli!" May kiljahti. Samassa valojuova katosi hänen ympäriltään, ja siivekäs olento haihtui pois.
May ei tiennyt mistä hän oli tullut, minne hänoli menossa ja kuka hän oli.
Ainoastaan hänen lyhyt nimensä oli painunut pysyvämuistiin.
Monen tunnin jälkeen hän tunsi, ettei enää jaksaisi. Taivaalle katsottuaan hän näki kuitenkin valon ja sinen seassa tupruttavan savpilven. May katsoi misä sunnasta pilvi tuli, ja päätti juosta koko matkan.
Muutaman minutin päästä hän oli perillä, lihakset olivat saanet tarpeekseen ja kylkeä pisti ikävästi. Hän koputti mökin oveen, mutta kukaan ei vastannut.
May käänsi kahvaa. Se oli auki. Sisältä leijui ihana yrttiteen haju. May ei voinut vastustaa houkutusta, joten käveli sisään ja sulki oven perässään.
Muutaman tunnin kuluttua olento, joka omisti mökkinsä, jähmettyi paikoilleen ja pudotti poimitut sienet lattialle huomattuaan punatukkaisen teinitytön riippumatossaan nukkumassa.
May heräsi kolahdukseen, ja oli kauhuissaan kun näki tytön ovellaan.
En voi...uskoa. Tytöllähän on...häntä...ja karvaiset korvat. Minun on...
"Ei siis mikään ihme että pakenin. Ei minua tarvitse pelätä vaikka omaankin pari villisian ominaisuutta." May jähmettyi taas niille sijoilleen. Hän lukee ajatukseni!
Olennon pehmeät huulet lipaisivat kuluneen teekupin reunaa.
"Mitä teet täällä muukalainen?" Hän kysyi.
Menneisyys rupesi vilisemään Mayn mielessä. Kyyneleet kirposivat hänen silmilleen jälleen, mutta hän taisteli vastaan. "En...tiedä. Muistan vanhempieni menehtyneen, mutta en muista enää muuta. MAy ei enää voinut taistella vastaan. Enkelin kaltainen olento oli vienyt kaikki hänen muistonsa. "Älä..." Olento kuiskasi pehmeällä äänellä."
"Entä sinä? Miksi olet...tuollainen?"
"Ehkä on parasta että majoitan sinua viellä pari yötä. Niin, nimeni on muuten Setha."
"Mutt..." May yritti saada Sethan reagoimaan. "Miksi, Setha?"
Setha painoi päänsä tyynyyn ja yritti nukkua. May huomasi kuitenkin kyyneleen hänen silmäkulmassaan.
Seuraavana aamuna May oli jo hyvin kiitollinen majapaikasta."Nyt kukaan ei löydä minua...ja pakota siihen onnettomien lapsien vankilaan."
"Huomenta." Setha sanoi ja sitoi pitkiä limenvihreitä hiuksiaan kiinni.
May oli ihastunut niihin hiuksiin ensinäkemältään. Ne olivat hänestä vain niin viattoman näköiset... kuten Sethan katsekkin. "Hm." Setha keskeytti Mayn mietiskelyn.
"Kun nyt suostuin majoittamaan sinut, ehkä autat minua?"
May nyökkäsi, ja sanoi tekevänsä mitä vain. Mainitota, lähdetän nyt vaikka keräämään yrttejä, sen jälkeen pitää hoitaa polttopuut.
May nyökkäsi ja lähti Sethan mukaan...vaan minkälainen matka sitä tulisikaan?
"Tässä", Setha ojensi laikullisen sienen Mayn koriin. "Kerää vain näitä, älä koske eläimiin ja muihin kasveihin, sillä kaikki, kaikki tässä metsässä on petollista.
May totteli ja poimi hauskan näköisiä sieniä, kunnes huomasi pienen sievän linnun istuvan matalan pensaan oksalla. Hän muisti Sethan sanan, mutta ei voinut vastustaa kiusausta. Setha oli jo parin metrin päässä sienikorinsa kanssa. May taisteli vastaan kaikin tavoin, mutta lopulta kapeat sormet koskettivat linnun pehmeää pintaa. Sinivalkoinen valo välähti Mayn ja linnun luona. May!
Setha juoksi epätovoisena Mayn luokse. "May! Mikä sinun on! Sano jotain!"
"Anteeksi...en vain voinut..."
Setha katsoi Mayta ymmärtäväisesti. Hän oli itse kokenut saman. Miksi...muistot valtasivat myös Sethan mielen. "Tule", hän sanoi ja ohjasi Mayn pois metsästä.
Keskiyöllä May heräsi todella piinaavan tunteeseen. Aivan kuin jokin pyrkisi hänen päästän ulos...sekä selästä ja lantiosta. May hiipi hiljaa ulko-ovelle, otti mutaiset lenkkarinsa, ja solmi ne jalkaansa.
Ulkona puhalsi hyytävä syystuuli. May huomasi ison tammen..."Aivan kuin...Sam."
Tummahiuksinen poika palasi hänen muistiinsa. "Miksi olin niin ankara..." May ei ehtinyt valuttaa kyyneltäkään, kun huomasi jonkun rasahtavan pensaikossa. "Lintu!" May henkäisi. "Sama jonka häikäisyyn Setha antoi rohtoja."
Lintu lensi Mayn jalkojen juureen."Eih..." May kuiskasi.
Pian hän huomasi kuinka siitä muotoutui ihmisen kokoinen...sillä oli...siivet.
May ryntäsi juoksuun. Hänen rintansa vihloi. Lintu kuitenkin saavutti Mayta hetki hetkeltä. Lopulta hän kaatui...oto valo valaisi metän taas.
May heräili seuraavan kerran, ja huomasi ettei Sethan mökistä ollut jälkeäkään.
Pian hän kyllä huomasi jotain oudompaa. Hänellä oli tismalleen samanlainen pyrstö kun linnulla, jonka oli nähnyt. Pian hänen selkäänsä vihloi taas, ja sieltä paljastui pehmeät, höyheniset siivet.
Miten..Tämänlaista voi tapahtua?
"May! May!" Setha laukkasi täyttä vauhtia Mayn luo.
Nähtyään Mayn hän purskahti itkuun.
Sinun on metävä. Tuo lause kaikui Mayn päässä. "Lennä kauas pois. Älä enää tule takaisin.
Älä koskaan." Setha ojensi Maylle pussin, missä oli sieniä, ja haihtui ilmaan.
"Olen taas aivan yksin..." May purskahti itkuun kallionkielekkeellä."Minulla...ei ole mitään." May valmistautui hyppyyn, kunnes hän tunsi taas lämpimän halauksen takanaan.
"Sam!" May henkäisi. Pörröiset siivet ja pyrstö painuivat jälleen Mayn selkäpuolesta.
Sam ei pelännyt, kuten May kuvitteli. "Pyhitän sinulle vaikka koko elämäni."
"Kuka haluaisi elää linnun kanssa..." may niiskaisi. "Minua ei haittaa. Sam painoi huulensa Mayn huulille, ja May ei voinut enää vastustella.
En ole enää koskaan yksin.
May istuuntui ikivanhan ystävänsä, vanhan tammen viereen.
Hän muisteli elämäänsä, jota oli elänyt ennen metsään karkaamista, erityisesti vanhempiaan.
Molemmat olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa muutama viikko sitten.
Mayn poskelle vierähti katkera kyynel.
Pian kuitenkin jokin hiipi Mayn selän taakse ja halasi tätä.
"Hei, mitä sä täällä metsässä teet?"
Mayn painoi päänsä polviin. Sade alkoi. Samiksi esittäytynyt nuori poika istui Mayn viereen ja hiipi pikkuhiljaa lähemmäs.
"Katso", hän sanoi ja otti luonnoslehtiösä esiin. "Tässä on kuva, jonka tein eilen tässä metsässä." Metsässä oli taas hiljaista, kunnes Sam jatkoi "ehkä tämä piristäisi sinua?"
Kyyneleet pyrkivät taas ulos Mayn silmäkulmiasta. "Enn... tarvitse sääliäsi."
May nousi ja pinkaisi juoksuun, ja syöksyi huima vauhtia pimeään metsään.
"May! May! Älä mene!" Sam huusi, mutta turhaan.
Tämä oli viimeinen kerta, kun näen hänet. Myös hän purskahti itkuun.
May heräsi pehmeältä sammalelta. Jokin...kirkas ja vaalea kohotti kätensä hänen ylleen.
Hän avasi silmänsä. "Enkeli!" May kiljahti. Samassa valojuova katosi hänen ympäriltään, ja siivekäs olento haihtui pois.
May ei tiennyt mistä hän oli tullut, minne hänoli menossa ja kuka hän oli.
Ainoastaan hänen lyhyt nimensä oli painunut pysyvämuistiin.
Monen tunnin jälkeen hän tunsi, ettei enää jaksaisi. Taivaalle katsottuaan hän näki kuitenkin valon ja sinen seassa tupruttavan savpilven. May katsoi misä sunnasta pilvi tuli, ja päätti juosta koko matkan.
Muutaman minutin päästä hän oli perillä, lihakset olivat saanet tarpeekseen ja kylkeä pisti ikävästi. Hän koputti mökin oveen, mutta kukaan ei vastannut.
May käänsi kahvaa. Se oli auki. Sisältä leijui ihana yrttiteen haju. May ei voinut vastustaa houkutusta, joten käveli sisään ja sulki oven perässään.
Muutaman tunnin kuluttua olento, joka omisti mökkinsä, jähmettyi paikoilleen ja pudotti poimitut sienet lattialle huomattuaan punatukkaisen teinitytön riippumatossaan nukkumassa.
May heräsi kolahdukseen, ja oli kauhuissaan kun näki tytön ovellaan.
En voi...uskoa. Tytöllähän on...häntä...ja karvaiset korvat. Minun on...
"Ei siis mikään ihme että pakenin. Ei minua tarvitse pelätä vaikka omaankin pari villisian ominaisuutta." May jähmettyi taas niille sijoilleen. Hän lukee ajatukseni!
Olennon pehmeät huulet lipaisivat kuluneen teekupin reunaa.
"Mitä teet täällä muukalainen?" Hän kysyi.
Menneisyys rupesi vilisemään Mayn mielessä. Kyyneleet kirposivat hänen silmilleen jälleen, mutta hän taisteli vastaan. "En...tiedä. Muistan vanhempieni menehtyneen, mutta en muista enää muuta. MAy ei enää voinut taistella vastaan. Enkelin kaltainen olento oli vienyt kaikki hänen muistonsa. "Älä..." Olento kuiskasi pehmeällä äänellä."
"Entä sinä? Miksi olet...tuollainen?"
"Ehkä on parasta että majoitan sinua viellä pari yötä. Niin, nimeni on muuten Setha."
"Mutt..." May yritti saada Sethan reagoimaan. "Miksi, Setha?"
Setha painoi päänsä tyynyyn ja yritti nukkua. May huomasi kuitenkin kyyneleen hänen silmäkulmassaan.
Seuraavana aamuna May oli jo hyvin kiitollinen majapaikasta."Nyt kukaan ei löydä minua...ja pakota siihen onnettomien lapsien vankilaan."
"Huomenta." Setha sanoi ja sitoi pitkiä limenvihreitä hiuksiaan kiinni.
May oli ihastunut niihin hiuksiin ensinäkemältään. Ne olivat hänestä vain niin viattoman näköiset... kuten Sethan katsekkin. "Hm." Setha keskeytti Mayn mietiskelyn.
"Kun nyt suostuin majoittamaan sinut, ehkä autat minua?"
May nyökkäsi, ja sanoi tekevänsä mitä vain. Mainitota, lähdetän nyt vaikka keräämään yrttejä, sen jälkeen pitää hoitaa polttopuut.
May nyökkäsi ja lähti Sethan mukaan...vaan minkälainen matka sitä tulisikaan?
"Tässä", Setha ojensi laikullisen sienen Mayn koriin. "Kerää vain näitä, älä koske eläimiin ja muihin kasveihin, sillä kaikki, kaikki tässä metsässä on petollista.
May totteli ja poimi hauskan näköisiä sieniä, kunnes huomasi pienen sievän linnun istuvan matalan pensaan oksalla. Hän muisti Sethan sanan, mutta ei voinut vastustaa kiusausta. Setha oli jo parin metrin päässä sienikorinsa kanssa. May taisteli vastaan kaikin tavoin, mutta lopulta kapeat sormet koskettivat linnun pehmeää pintaa. Sinivalkoinen valo välähti Mayn ja linnun luona. May!
Setha juoksi epätovoisena Mayn luokse. "May! Mikä sinun on! Sano jotain!"
"Anteeksi...en vain voinut..."
Setha katsoi Mayta ymmärtäväisesti. Hän oli itse kokenut saman. Miksi...muistot valtasivat myös Sethan mielen. "Tule", hän sanoi ja ohjasi Mayn pois metsästä.
Keskiyöllä May heräsi todella piinaavan tunteeseen. Aivan kuin jokin pyrkisi hänen päästän ulos...sekä selästä ja lantiosta. May hiipi hiljaa ulko-ovelle, otti mutaiset lenkkarinsa, ja solmi ne jalkaansa.
Ulkona puhalsi hyytävä syystuuli. May huomasi ison tammen..."Aivan kuin...Sam."
Tummahiuksinen poika palasi hänen muistiinsa. "Miksi olin niin ankara..." May ei ehtinyt valuttaa kyyneltäkään, kun huomasi jonkun rasahtavan pensaikossa. "Lintu!" May henkäisi. "Sama jonka häikäisyyn Setha antoi rohtoja."
Lintu lensi Mayn jalkojen juureen."Eih..." May kuiskasi.
Pian hän huomasi kuinka siitä muotoutui ihmisen kokoinen...sillä oli...siivet.
May ryntäsi juoksuun. Hänen rintansa vihloi. Lintu kuitenkin saavutti Mayta hetki hetkeltä. Lopulta hän kaatui...oto valo valaisi metän taas.
May heräili seuraavan kerran, ja huomasi ettei Sethan mökistä ollut jälkeäkään.
Pian hän kyllä huomasi jotain oudompaa. Hänellä oli tismalleen samanlainen pyrstö kun linnulla, jonka oli nähnyt. Pian hänen selkäänsä vihloi taas, ja sieltä paljastui pehmeät, höyheniset siivet.
Miten..Tämänlaista voi tapahtua?
"May! May!" Setha laukkasi täyttä vauhtia Mayn luo.
Nähtyään Mayn hän purskahti itkuun.
Sinun on metävä. Tuo lause kaikui Mayn päässä. "Lennä kauas pois. Älä enää tule takaisin.
Älä koskaan." Setha ojensi Maylle pussin, missä oli sieniä, ja haihtui ilmaan.
"Olen taas aivan yksin..." May purskahti itkuun kallionkielekkeellä."Minulla...ei ole mitään." May valmistautui hyppyyn, kunnes hän tunsi taas lämpimän halauksen takanaan.
"Sam!" May henkäisi. Pörröiset siivet ja pyrstö painuivat jälleen Mayn selkäpuolesta.
Sam ei pelännyt, kuten May kuvitteli. "Pyhitän sinulle vaikka koko elämäni."
"Kuka haluaisi elää linnun kanssa..." may niiskaisi. "Minua ei haittaa. Sam painoi huulensa Mayn huulille, ja May ei voinut enää vastustella.
En ole enää koskaan yksin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei paha. Mutta kannattaa hioa kirjoitustyyliä. Välillä teksti oli vähän "kankeaa" esimerkiksi kohta :
Hän muisteli elämäänsä, jota oli elänyt ennen metsään karkaamista, erityisesti vanhempiaan.
Molemmat olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa muutama viikko sitten
se voisi olla parempi sanoa vaikka näin:
Hän muisteli rakkaita vanhempiaan, jotka olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa hänen elämänsä synkimpänä päivänä muutama viikko sitten. Siihen loppui hänen entinen,onnellinen ja huoleton elämänsä.
No ei tuokaan nyt hyvä ole mutta ymmärrät varmaan mitä ajan takaa. Mutta teksti alkaa olemaan luontevampaa mitä enemän kirjoittaa.