En ole varma kuuluuko tämä tänne palstalle, mutta luulen sen hieman rinnastavan asiaa.
Eli olen pian 17v nuori nainen. Asun poikaystäväni kanssa 400 kilometrin päässä vanhemmistani. Ennen muuttoa poikaystävän kanssa yhteen asuin vuoden omassa kämpässä. Olen tälläinen ihan perusnuori, juon (kuitenkin kohtuullisesti), en polta, teen kotiruokaa, liikun, elän rauhallista avoelämää.
Minun murrosikäni oli aika mellakka. Kirosin, huusin, sitä samaa mitä te kaikki vanhemmat kerrotte omista lapsistanne. Kotiintuloajoista en kuitenkaan kauheesti livistäny, silloin en juonu enkä polttanu. Olin vain paha suinen.
Äidin kanssa on ollut aina vähän kismaa. Äiti on tahtonut näyttää rakkauttaan halein ja pusuin. Itse taas olin aina sisaruksistani itsenäisin, kaipasin omaa rauhaa, tilaa, vastuuta. Tälläkin hetkellä sisareni varmaan menevät sunnuntaiaamuisin äidin vierelle makaamaan ja juttelemaan.
Näin vauvakuumeisena nuorena olen katsonut tv:stä Meille tulee vauva -ohjelmaa. Siinä kerrottiin epäsuorasti, että vaikka äidin ja vauvan välillä on side, se ei välttämättä tarkoita "ikuista rakkautta". Siinä kerrottiin myös että sisaruksien välille ei välttämättä kehity sen kummempaa suhdetta. "Onhan se mukava leikkiä sen kans mutta en mä sitä rakasta" -tyyliin. Omassa äidissäni huomasin lukuisten riitojen jälkeen, että minun olisi ollut pakko rakastaa häntä äitinä, koska hän halusi minun rakastavan. Itsepäisenä ja itsenäisenä persoonana en siihen kykene vaikka muuten ei ihmisessä vikaa ole.
Joitakin keskustelupalstoja seuraten, olen huomannut kuinka vanhemmat eivät ymmärrä että ei kaikkia tarvi rakastaa eikä kaikista tarvi pitää, ei myöskään perheenjäsenistä. Myös kouluissa ihmettelen, kun kaikkien kaveri pitäisi olla ja kaikki pitää ottaa mukaan leikkeihin. Sen minäkin allekirjoitan että tulee sietää ihmistä, oli hän sitten omasta mielestään kuinka inhottava tahansa. Mutta näköjään kaikille vanhemmille, kuten ei omallekkaan, tule selväksi että aina ei kemiat kohtaa oli kuinka perheside taustalla.
En tiedä saitteko mitään selvää teksistäni, enkä tiedä miksi tätä kirjoitin, mutta tv-ohjelma pisti minut miettimään mitä itse tekisin kun minulla on omia lapsia. Tulisin itse rakastamaan lastani, mutta ei lapsi ole itsestään selvyys (!), joten minun tulee ansaita lapsen rakkaus. Omalla kohdallani siihen riitti hoivaaminen kymmeneen ikä vuoteen asti. Sitten kun tappelut alkoivat, menetin läheiset välit, oikeastaan kaikkiin muihin paitsi nuorimpaan sisareeni.
Eli olen pian 17v nuori nainen. Asun poikaystäväni kanssa 400 kilometrin päässä vanhemmistani. Ennen muuttoa poikaystävän kanssa yhteen asuin vuoden omassa kämpässä. Olen tälläinen ihan perusnuori, juon (kuitenkin kohtuullisesti), en polta, teen kotiruokaa, liikun, elän rauhallista avoelämää.
Minun murrosikäni oli aika mellakka. Kirosin, huusin, sitä samaa mitä te kaikki vanhemmat kerrotte omista lapsistanne. Kotiintuloajoista en kuitenkaan kauheesti livistäny, silloin en juonu enkä polttanu. Olin vain paha suinen.
Äidin kanssa on ollut aina vähän kismaa. Äiti on tahtonut näyttää rakkauttaan halein ja pusuin. Itse taas olin aina sisaruksistani itsenäisin, kaipasin omaa rauhaa, tilaa, vastuuta. Tälläkin hetkellä sisareni varmaan menevät sunnuntaiaamuisin äidin vierelle makaamaan ja juttelemaan.
Näin vauvakuumeisena nuorena olen katsonut tv:stä Meille tulee vauva -ohjelmaa. Siinä kerrottiin epäsuorasti, että vaikka äidin ja vauvan välillä on side, se ei välttämättä tarkoita "ikuista rakkautta". Siinä kerrottiin myös että sisaruksien välille ei välttämättä kehity sen kummempaa suhdetta. "Onhan se mukava leikkiä sen kans mutta en mä sitä rakasta" -tyyliin. Omassa äidissäni huomasin lukuisten riitojen jälkeen, että minun olisi ollut pakko rakastaa häntä äitinä, koska hän halusi minun rakastavan. Itsepäisenä ja itsenäisenä persoonana en siihen kykene vaikka muuten ei ihmisessä vikaa ole.
Joitakin keskustelupalstoja seuraten, olen huomannut kuinka vanhemmat eivät ymmärrä että ei kaikkia tarvi rakastaa eikä kaikista tarvi pitää, ei myöskään perheenjäsenistä. Myös kouluissa ihmettelen, kun kaikkien kaveri pitäisi olla ja kaikki pitää ottaa mukaan leikkeihin. Sen minäkin allekirjoitan että tulee sietää ihmistä, oli hän sitten omasta mielestään kuinka inhottava tahansa. Mutta näköjään kaikille vanhemmille, kuten ei omallekkaan, tule selväksi että aina ei kemiat kohtaa oli kuinka perheside taustalla.
En tiedä saitteko mitään selvää teksistäni, enkä tiedä miksi tätä kirjoitin, mutta tv-ohjelma pisti minut miettimään mitä itse tekisin kun minulla on omia lapsia. Tulisin itse rakastamaan lastani, mutta ei lapsi ole itsestään selvyys (!), joten minun tulee ansaita lapsen rakkaus. Omalla kohdallani siihen riitti hoivaaminen kymmeneen ikä vuoteen asti. Sitten kun tappelut alkoivat, menetin läheiset välit, oikeastaan kaikkiin muihin paitsi nuorimpaan sisareeni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä, äiti 50v, kahden murkun tai jo aikuistuvan nuoren äiti olen jo 18 ja 1/2 v miettinyt äitiyttä ja rakkauuta.
miestäni minä rakasta. ja lapseni ovat minulle tärkeitä, puolusta ja huollan, kannan huolta ja olen läsnä, mutta rakastanko minä heitä?
he ovat itsenäisiä, itsetietoisia. oman tiensä kulkijoita. minulla on etuoikeus seurata heidän polkujaan, minulle kerrotaan asioita joita alkavat "oikeesti en saisi sulle näistä puhua, mutta..." tunnen olevani heitä lähellä, heille tärkeä, tuki ja turva. mutta rakastanko minä heitä?
olen kokenut, että olen vain portti eteenpäin. teidon j atuen antaja. aina paikalla, aina valmiina auttamaan. vieläkin, jos tulee taloyhtiön outo energiakysely, mutka matkaan ihmissuhteissa, aina käsillä.
kaikki eivät tule kaikkien kavereiksi, mutta kaikille tulee olla kohtelias ja huomaavainen. tyhmillekin ja typerillekin oli meillä koulukäytössääntönä.
eikä rakkaus minusta näy yksinomaan ulkoisissa muodoissa. tappelukin osa rakkautta. ja mitä tiukemmin olet sidottu rakkauden sitein toiseen sitä lujempaa potkit päästäksesi irti. kaikki me tarvitsemme tilaa itsellemme kasvaaksemme itseksemme. äitiyden yksi tiukimmista paikoista on muistaa se ja rakastaa sitä riitelijää, hiljaa, etääntää ja pitää ovat ja ikkunat auki tulla takaisin vaikka se murkku olisi poistunut ovat paukkuen.