Kun avasin silmäni, näin äidin. Hän hengähti pelästyneesti ja nosti kulmiaan, hymyili ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta antoi sittenkin vain hiljaisuuden soida ympärillämme. Hän katsahti kohti kattoa ja sulki silmänsä, kuin kuunnellakseen jotain. Hän kääntyi, otti muutaman tanssahtelevan askeleen kohti ovea ja katosi keittiöön. Päivät alkoivat näin enää harvoin, luojan kiitos. En osannut suhtautua, en tiennyt mitä tehdä.
Kuulin keittiöstä hyräilyä ja kattiloiden kolinaa. Äiti oli kerran sanonut, että vain onnelliset ihmiset hyräilevät. Mistä tämä onni oli tullut? Kuinka pitkäksi aikaa se aikoi jäädä? Vedin peiton pääni yli ja kuuntelin omaa hengitystäni.
Kampasin hiuksiani käsilläni ja selvitin sormillani niiden takkuja. Hipaisin varpaallani kylmää lattiaa ja karkotin mielestäni joka-aamuisen houkutuksen käpertyä peittojen suojaan vielä vähäksi aikaa. Hapuilin vaatekaapin ylähyllyltä villatakin ja kietouduin siihen kuin pelastajaani. Huoneessani tuoksui syksy. Se oli löytänyt tiensä avoimen ikkunan kautta, se kertoi ulkona odottavista lehtikasoista ja vesilammikoista sekä kylmenevästä tuulesta, joka kohmettaa sormet ja saa kaipaamaan kesän lämpöä.
Äidin onnea ja iloisuutta ei koskaan kestänyt kauan. Hänen hyvä mielensä ei ollut lempeä, se ei hellinyt eikä tuonut tyyntä turvallisuuden tunnetta. Silloin odotettiin myrskyä, nuoltiin haavoja yhdessä ja korjattiin rikkimennyttä, jotta se voisi taas särkyä vielä pienemmiksi palasiksi. Me olimme äidin kanssa hauraita ja muiden tallottavissa. Minä hymyilin ulospäin, vaikka se sattui ja oli turhaa. Hymy vääntyi irvistykseksi ja muiden sääli peloksi. Äiti hymyili vain sinä rauhattomana aikana, kun hän viiletti ympäri asuntoa ja jatkoi toimiaan, jotka olivat jääneet edelliskerralla keskeneräisiksi. Silloin hän katsoi aina minua silmiin ja lupasi, että tällä kerralla. Muulloin hän makasi koko päivän sängyssä, joko itki peittojen piiloissa tai sitten tuijotti tyhjä ilme kasvoillaan kattoa. Silloin kuljin kotona hiipien, etten häiritsisi, tai lohdutin, lähinnä kai itseäni, sillä kukaan muu ei kuullut, ei vaikka olisin huutanut ja kiljunut ääneni käheäksi. Naapurissa riideltiin usein, seinät olivat paperia, niiden läpi kuuli jokaisen sanan. Toisten melusta ei valitettu, koska itsellä ei ollut siihen varaa. Korvat ja suu suljettiin muiden asioilta, se oli ainoa keino sopeutua.
Äiti sulatti suklaata mikrossa ja väänsi mansikkahillopurkin kantta auki. Kansi ei hellittänyt ja se näytti imevän itseensä äidin voimia. Äiti jatkoi hellittämättä kamppailuaan hillopurkin kannen kanssa ja samalla jutteli näennäisen rauhallisesti niitä näitä. Tänään aloitettaisiin päivä makeasti, tänään tehtäisiin vaikka mitä, nyt lupaan, laitetaan kaikki järjestykseen. Kansi hellitti ja äidin kasvoille levisi voitonilme. Tänään on meidän päivä. Voileivät voideltiin hillolla ja suklaalla ja sitten istuttiin pöydän ääreen lukemaan sanomalehdestä työpaikkailmoituksia. Minä ympyröin punaisella tussilla äidille sopivat, mutta mielessäni epäilin, josko mikään loppujen lopuksi olisi. Kun olisin soittanut tarpeeksi monta kertaa, että äiti voi pahoin ja hänellä on flunssaa, siellä kuitenkin sanottaisiin, että enää ei tarvitsisi tulla.
Pihalta kuului lasten huudahduksia ja autojen vaimeaa ääntä. Katseeni harhaili vastapäisen kerrostalon parvekkeilla, niiden rapistuneessa maalissa ja veden puutteen uuvuttamissa kukissa. Äiti otti esiin lehtiön ja kirjoitti paperin ylälaitaan otsikoksi suurin kirjaimin TÄNÄÄN. Siistillä käsialalla hän alkoi kirjoittaa, pienet ranskalaiset viivat saivat jokainen oman merkityksensä.
Syksy kutsui luokseen. Puut loistivat punaisen ja keltaisen eri sävyissä, viileä tuuli leikki lehdillä, tanssitti niitä villisti, pyöritti ja pyöritti yhä uudestaan. Halusin olla lehti, irrota puuäidistäni ja antaa tuulen viedä minua. Pää pyörällä liimautuisin kiinni kylmään ja kosteaan asfalttiin kunnes talven ensilumi peittäisi minut. Keväällä minua ei enää olisi.
Kuulin keittiöstä hyräilyä ja kattiloiden kolinaa. Äiti oli kerran sanonut, että vain onnelliset ihmiset hyräilevät. Mistä tämä onni oli tullut? Kuinka pitkäksi aikaa se aikoi jäädä? Vedin peiton pääni yli ja kuuntelin omaa hengitystäni.
Kampasin hiuksiani käsilläni ja selvitin sormillani niiden takkuja. Hipaisin varpaallani kylmää lattiaa ja karkotin mielestäni joka-aamuisen houkutuksen käpertyä peittojen suojaan vielä vähäksi aikaa. Hapuilin vaatekaapin ylähyllyltä villatakin ja kietouduin siihen kuin pelastajaani. Huoneessani tuoksui syksy. Se oli löytänyt tiensä avoimen ikkunan kautta, se kertoi ulkona odottavista lehtikasoista ja vesilammikoista sekä kylmenevästä tuulesta, joka kohmettaa sormet ja saa kaipaamaan kesän lämpöä.
Äidin onnea ja iloisuutta ei koskaan kestänyt kauan. Hänen hyvä mielensä ei ollut lempeä, se ei hellinyt eikä tuonut tyyntä turvallisuuden tunnetta. Silloin odotettiin myrskyä, nuoltiin haavoja yhdessä ja korjattiin rikkimennyttä, jotta se voisi taas särkyä vielä pienemmiksi palasiksi. Me olimme äidin kanssa hauraita ja muiden tallottavissa. Minä hymyilin ulospäin, vaikka se sattui ja oli turhaa. Hymy vääntyi irvistykseksi ja muiden sääli peloksi. Äiti hymyili vain sinä rauhattomana aikana, kun hän viiletti ympäri asuntoa ja jatkoi toimiaan, jotka olivat jääneet edelliskerralla keskeneräisiksi. Silloin hän katsoi aina minua silmiin ja lupasi, että tällä kerralla. Muulloin hän makasi koko päivän sängyssä, joko itki peittojen piiloissa tai sitten tuijotti tyhjä ilme kasvoillaan kattoa. Silloin kuljin kotona hiipien, etten häiritsisi, tai lohdutin, lähinnä kai itseäni, sillä kukaan muu ei kuullut, ei vaikka olisin huutanut ja kiljunut ääneni käheäksi. Naapurissa riideltiin usein, seinät olivat paperia, niiden läpi kuuli jokaisen sanan. Toisten melusta ei valitettu, koska itsellä ei ollut siihen varaa. Korvat ja suu suljettiin muiden asioilta, se oli ainoa keino sopeutua.
Äiti sulatti suklaata mikrossa ja väänsi mansikkahillopurkin kantta auki. Kansi ei hellittänyt ja se näytti imevän itseensä äidin voimia. Äiti jatkoi hellittämättä kamppailuaan hillopurkin kannen kanssa ja samalla jutteli näennäisen rauhallisesti niitä näitä. Tänään aloitettaisiin päivä makeasti, tänään tehtäisiin vaikka mitä, nyt lupaan, laitetaan kaikki järjestykseen. Kansi hellitti ja äidin kasvoille levisi voitonilme. Tänään on meidän päivä. Voileivät voideltiin hillolla ja suklaalla ja sitten istuttiin pöydän ääreen lukemaan sanomalehdestä työpaikkailmoituksia. Minä ympyröin punaisella tussilla äidille sopivat, mutta mielessäni epäilin, josko mikään loppujen lopuksi olisi. Kun olisin soittanut tarpeeksi monta kertaa, että äiti voi pahoin ja hänellä on flunssaa, siellä kuitenkin sanottaisiin, että enää ei tarvitsisi tulla.
Pihalta kuului lasten huudahduksia ja autojen vaimeaa ääntä. Katseeni harhaili vastapäisen kerrostalon parvekkeilla, niiden rapistuneessa maalissa ja veden puutteen uuvuttamissa kukissa. Äiti otti esiin lehtiön ja kirjoitti paperin ylälaitaan otsikoksi suurin kirjaimin TÄNÄÄN. Siistillä käsialalla hän alkoi kirjoittaa, pienet ranskalaiset viivat saivat jokainen oman merkityksensä.
Syksy kutsui luokseen. Puut loistivat punaisen ja keltaisen eri sävyissä, viileä tuuli leikki lehdillä, tanssitti niitä villisti, pyöritti ja pyöritti yhä uudestaan. Halusin olla lehti, irrota puuäidistäni ja antaa tuulen viedä minua. Pää pyörällä liimautuisin kiinni kylmään ja kosteaan asfalttiin kunnes talven ensilumi peittäisi minut. Keväällä minua ei enää olisi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vakioihailijasi täällä taas.
Perhanan hyvä teksti.
"...villatakin ja kietouduin siihen kuin pelastajaani" hymyilytti hiukan. Ja sitten en oikein pitänyt tuosta viimeisestä lauseesta. Mutta viimeiset lauseet ovat aika vaikeita. Sinänsä, jos tuo haluaa heittää lukijalle odotuksen henkilön tulevasta kohtalosta, sehän toimii, mutta minusta se on silti kökkö.
Mutta sitten, aivan loistavia kohtia. ("Vedin peiton pääni yli ja kuuntelin omaa hengitystäni.")
Tasapaino ja tempo olivat parasta. Tyyliä, tyyliä, kieltämättä.
Idea ei sinänsä minusta ollut omaperäinen, siis teema sinänsä. Kokonaisuus nousi minusta enemmän juuri tekstistä sinänsä, kirjoittajansa tavasta kirjoittaa, hmm, kirjoittaa asiat julki.
Juu, no kiitos. Piti pakottaa itsensä kirjoittamaan jotain kun on loma. Itse olin tyytyväinen jo ihan siihen, että sain jotain aikaiseksi.
En tiedä, mitä sanoa tästä; arvostelen mieluummin niitä, joista en pidä - epäkiitollista kyllä.
*
Mieleni tekisi valittaa.
Voisin urputtaa parista pilkkuvirheestä, mutta se olisi tylsää ja tahditonta ja hyödytöntä. No en minä voi vastustaa:
'Kuin':in kanssa pilkku vain erotettaessa kokonaisia lauseita.
'Mutta' on rinnastuskonjunktio, eikä vaadi pilkkua, jos sen erottamat rinnasteiset päälauseet jakavat ainakin yhden lauseenjäsenen.
*
Sitten mielipide:
Voisin helposti sanoa, että asetelma oli tavanomainen, lähes kliseinen (niin monessa nähty kärsivä mutta kestävä tytär heittiöäidin tukena).
En kuitenkaan sano.
En kuitenkaan sano, koska se ei haitannut minua yhtään (!) ja koska teksti on äärimmilleen hiottu (tai siltä vaikuttaa), toimii, ei ole tylsä; on tyylillisesti yhtenäinen; pysyisi tasapainossa kudinpuikon päässä. Tunnelmallinen, ei ensinkään väkinäinen.
Siihen nähden, että paljonkaan ei tapahdu, myös oikean pituinen - ei ennätä käydä tylsäksi.
Nämä nyt ovat latteita kehuja, tuskin kovinkaan rakentavia. Osaan paremmin urputtaa.
Kuitenkin viihdyin.
Mutta otsikko ei varsinaisesti kutsu lukemaan, jos jotakin huomautettavaa hakemalla hakee.
Inhoan pilkkuja ja ne inhoavat minua. Ei kiinnosta, en välitä. Muille tosin voin huomautella puuttuvista ja ylimääräisistä pilkuista, muiden virheisiin kun jostain syystä riittää enemmän mielenkiintoa kuin omiin.
Asetelma tavanomainen, lähes kliseinen. Jaa, no olkoon. Minua kiinnostaa kirjoittaa oikeastaan vain ns. tavallisesta elämästä, tavallisista ihmissuhteista jne. En minä muusta tiedä.
Otsikosta. Kaipa se on parempi kuin kolme pistettä? Eikä minulla edes ole mitään tarvetta houkutella ketään lukemaan kirjoituksiani.
"Asetelma tavanomainen, lähes kliseinen. Jaa, no olkoon. Minua kiinnostaa kirjoittaa oikeastaan vain ns. tavallisesta elämästä, tavallisista ihmissuhteista jne. En minä muusta tiedä."
Oikaisen ja tähdennän siis sanomisiani, koska ei tullut selväksi:
En yrittänyt moittia. Asetelma on toki tavanomainen.
MUTTA
Olen kade: saat ns. tavallisesta elämästä ja ns. tavallisista ihmissuhteista jne. mielenkiintoisia.
Sinun ei esimerkiksi tarvitse tukeutua aivoja syöviin mutantti-psi-jalkasieniin erottuaksesi joukosta.
Sanoin: 'olisin voinut sanoa'. Olisin sanonutkin, jos teksti olisi ollut täyttä paskaa. Sitä se ei kyllä ollut.
Ns. tavallisesta elämästä näin mielenkiintoisesti kirjoittaminen on kuitenkin Jupiter-planeetan kokoinen plussa.
Tyydyn toteamaan, että tarina on vivahteikas ja kerronnaltaan lämmin. En tiedä miksi, mutta hieman vuodenaikojen esille tuominen häiritsee. Ansiokas kokonaisuus todellakin.