Elämäni puussa on vahvat juuret,
laajalle levittäytyneet,
usein muidenkin puiden juurien lomaan.
Ne ovat syvällä, kasvavat vielä,
yhä syvemmälle sukupolviin.
Puuni tyvellä istuvat he,
joiden neuvojen viisauden
alan hyväksyä ja ymmärtää.
He hymyilevät, kaiken nähneet,
tietävät, että minun on kuljettava oma tieni.
Tutkittava itse kaikki puuni oksat.
Puuni kasvaa ja vankistuu,
rungon lustot lisääntyvät.
Uusia oksia kasvaa.
Oksia niin monenlaisia.
Jotkut ovat tukevia,
jaksavat kantaa painavia taakkoja;
suuria iloja, raskaita suruja.
Myös ohut oksa voi olla sitkeä, vahva.
Se taipuu ja tuulessa heiluu,
mutta se ei taitu.
Oksista jotkut eivät paljon kestä,
ehkä joskus jo versona vaurion saaneet.
Ne taittuvat poikki, tai kuolevat pois,
toiset vie mukanaan myrskytuuli.
Elämäni puun oksilla ovat
eletyn elämäni muistot.
Siellä ovat ilot, vaikeat ajat,kaikki ihmiset.
Jotain on tuuli siepannut mukaansa tai
irtoavien oksien mukana varissut maahan.
Joskus oksan kauluksella istuu vahtikoira,
tutkimuksiani yrittää estää.
Vahti täytyy vain jotenkin ohittaa,
ehkä narraten, ehkä pakottamalla,
että saa tutkittua kaikki pienet risutkin.
Elämäni puun oksilla tapaan
kaikki elämäni ihmiset.
Joku lähtee mukaani kulkemaan,
joku jää perääni katsomaan.
Tuuheassa oksistossa saatan myös joskus
kadottaa jonkun,
ehkä tärkeänkin ihmisen.
Joskus kun en jaksa jatkaa eteenpäin,
voin istahtaa hetken, levätä,
katsella maisemia, muita puita.
Ja jatkaa taas levähdettyäni matkaa.
Joskus voi oksa olla niin hankala kulkea,
että tarvitsen avuksi tikkaat tai rappuset.
Puuni oksat ja lehdet suojaavat minua.
Silloinkin, kun myrsky ravistelee,
kun tuntuu, että puu repäistään juurineen maasta.
Ankkurin lailla runko pitää oksistaan kiinni,
viimeiseen asti.
Vaan joskus on pakko luovuttaa.
Ehkä jokin myrsky puuni kaataa.
Se voi sairastua eikä kestä
elämän taakkaa.
Tai kun puu on kypsä kaadettavaksi,
tulee joku ja kaataa sen.
Sen mukana katoaa kaikki;
puun oksilla asuvat muistot,
surut ja onnen hetket.
Ehkä joku voi hetken muistaa
minun elämäni puun senkin jälkeen.
Sen juuret ovat sukupolvien syvyyksissä,
sinne ne jäävät.
Kunnes aikojen saatossa, hiljalleen,
muuttuvat kuohkeaksi maaksi.
Ja kukapa tietää, ehkä joskus
siitä ravintoaan ottaa toinen,
puu elämän tulevaisuuden.
laajalle levittäytyneet,
usein muidenkin puiden juurien lomaan.
Ne ovat syvällä, kasvavat vielä,
yhä syvemmälle sukupolviin.
Puuni tyvellä istuvat he,
joiden neuvojen viisauden
alan hyväksyä ja ymmärtää.
He hymyilevät, kaiken nähneet,
tietävät, että minun on kuljettava oma tieni.
Tutkittava itse kaikki puuni oksat.
Puuni kasvaa ja vankistuu,
rungon lustot lisääntyvät.
Uusia oksia kasvaa.
Oksia niin monenlaisia.
Jotkut ovat tukevia,
jaksavat kantaa painavia taakkoja;
suuria iloja, raskaita suruja.
Myös ohut oksa voi olla sitkeä, vahva.
Se taipuu ja tuulessa heiluu,
mutta se ei taitu.
Oksista jotkut eivät paljon kestä,
ehkä joskus jo versona vaurion saaneet.
Ne taittuvat poikki, tai kuolevat pois,
toiset vie mukanaan myrskytuuli.
Elämäni puun oksilla ovat
eletyn elämäni muistot.
Siellä ovat ilot, vaikeat ajat,kaikki ihmiset.
Jotain on tuuli siepannut mukaansa tai
irtoavien oksien mukana varissut maahan.
Joskus oksan kauluksella istuu vahtikoira,
tutkimuksiani yrittää estää.
Vahti täytyy vain jotenkin ohittaa,
ehkä narraten, ehkä pakottamalla,
että saa tutkittua kaikki pienet risutkin.
Elämäni puun oksilla tapaan
kaikki elämäni ihmiset.
Joku lähtee mukaani kulkemaan,
joku jää perääni katsomaan.
Tuuheassa oksistossa saatan myös joskus
kadottaa jonkun,
ehkä tärkeänkin ihmisen.
Joskus kun en jaksa jatkaa eteenpäin,
voin istahtaa hetken, levätä,
katsella maisemia, muita puita.
Ja jatkaa taas levähdettyäni matkaa.
Joskus voi oksa olla niin hankala kulkea,
että tarvitsen avuksi tikkaat tai rappuset.
Puuni oksat ja lehdet suojaavat minua.
Silloinkin, kun myrsky ravistelee,
kun tuntuu, että puu repäistään juurineen maasta.
Ankkurin lailla runko pitää oksistaan kiinni,
viimeiseen asti.
Vaan joskus on pakko luovuttaa.
Ehkä jokin myrsky puuni kaataa.
Se voi sairastua eikä kestä
elämän taakkaa.
Tai kun puu on kypsä kaadettavaksi,
tulee joku ja kaataa sen.
Sen mukana katoaa kaikki;
puun oksilla asuvat muistot,
surut ja onnen hetket.
Ehkä joku voi hetken muistaa
minun elämäni puun senkin jälkeen.
Sen juuret ovat sukupolvien syvyyksissä,
sinne ne jäävät.
Kunnes aikojen saatossa, hiljalleen,
muuttuvat kuohkeaksi maaksi.
Ja kukapa tietää, ehkä joskus
siitä ravintoaan ottaa toinen,
puu elämän tulevaisuuden.
Vastaukset 2
Vanhimmat
on ihanaa luettavaa,
ja siinä on menneiden sukupolvien viisaudet ja
neuvotkin mukana.
Ja kun väsyttää, voi katsella muita puita.
Mielestäni äärettömän hienosti oivallettuja sä-
keitä ihmisen elämästä.
Kiitos Sinulle.
Kiitos sinulle jälleen kannustavasta palautteesta,
täytyy myöntää, että niitä on erittäin mukava lukea ;-)