Mitenköhän käy?

Tottakai se koirillekkin ikävä iskee kun
kaverista aika jättää... toiset koirat suree
enemmän ja toiset vähemmän. Voi olla että hetkeen
ei ruoka ja juoma maistu koska ikävä painaa
liikaa. Itselläni kävi koirien kaa näin, mutta jo
alkoi ruoka ja elämänhalu voittaa ku hommasin
nuorukaiselle taas kaverin kotiin. Eli anna
niiden nauttia vaan toisistaan niin kauan kun
voivat =)

Olen jostain lukenut,että jos talossa on kaksi
koiraa niitä pitäisi käyttää erikseen
lenkillä,etteivät ne kiintyisi toisiinsa
liikaa.Eli käytä pentu eri kerralla lenkillä
kuin "vanhus."

Itselläni ei ole kokemusta asiasta muuta kuin
että tädilläni oli bernhardilaisuros ja tosi
ihana ja kiltti "löllykkä". No meidän pieni ja
sievä shelttityttö ihastui tähän vanhukseen ja
pyöri innoissaan sen ympärillä. Joka kerta kun
sama tuttu auto tuli pihaan niin shelttimme
vinkui kuin syötävä pihalle päästäkseen katsomaan
Boboa. Kun Bobo ei kerran enää tullutkaan tutun
auton mukana oli koiramme ymmällänsä. Bobo oli
pitänyt lopettaa. Aina kun tätimme tuli kylään
piti koiramme päästää tutkimaan pihamaa(siinä
toivossa että jos Bobo olisi vaikka mukana).
Surullistahan se oli katsella kun pieni koira
epätoivoisesti etsii kaveriaan tuloksetta, mutta
sekin ajan myötä unohti asian ja oppi tietämään
että Bobo ei olisi enää mukana. Jotta kuitenkaan
koira ei tulisi "hulluksi" ikävästä on sitä syytä
totuttaa muihin koiriin joissain tapahtumissa
ilman tutun ja turvallisen koiravanhuksen
läsnäoloa, jotta se oppisi "selviytymään" omana
kokonaisena itsenään, eikä toisen
koiran "puolikkaana".

Itselläni oli kaksi koiraa, jotka otin melko
samaan aikaan (ikäero 3kk). Kolme vuotta
kaverukset kasvoivat yhdessä, kunnes toiseen iski
sauraus ja pakkokuolema. Puolivuotta tapauksen
jälkeen alkoi vasta helpotta. Siihen asti
etsittiin jopa komeroistakin lenkiltä tultua,
että josko se nyt olisi jo tullut takaisin...
Se oli todella surullista. Eihän sitä ressukkaa
saanut tajuamaan, että se toinen on nyt kuollut,
eikä tule takaisin. Tänä päivänäkin 6 1/2 vuotias
etsii kaveriaan, jos vahingossa nimi mainitaan.
Ja kun ei löydä, katsoo kaukaisuuteen ja huokaa...

Vanhemmillani oli aikoinaan siperianhuskyja.

No, kun ensimmäinen (ja vanhin) näistä kuoli,
niin muut kaksi etsivät sitä joka paikasta. Kun
mentiin mökille, ne juoksivat iloissaan sinne,
että "siellähän sen täytyy olla". No, eihän se
mökiltäkään löytynyt. Sitten kun palattiin
kotiin, niin taas kaksikkomme juoksi iloissaan
etsimään tätä ensimmäistä sieltä. Ei löytynyt.

Aikaa myöten ne tietenkin lopettivat sen
etsimisen. Mutta kyllä ne sen ensimmäisen koiran
nimen muistivat lopun elämäänsä.

Sitten jätti aika tästä toisesta, ja jäljelle
jäis siis vain yksi, silläkin jo ikää. Ja voi,
tämä yksinäinen husky oli todellinen reppana.
Aluksi se oli jonkin aikaa syömättä, se oli
masentunut. Tarhassa se ei viihtynyt enään
laisinkaan (yksinäistä tietenkin). Sen täytyi
nähdä laumansa (eli nyt vain ihmiset) sieltä koko
ajan. Ja kun se oli sitten paljon sisällä meidän
ihmisten kanssa, niin ei sekään hyvä ollut (kuuma
-> levottomuus).

Kuitenkin sekin aikaa myöten tottui ainokaisena
koirana eloonsa, ja elikin miltei kolme vuotta
niin. Tarhassa se ei kyllä ollut kuin pieniä
hetkiä, eikä sitä sinne laitettukaan kuin
joissakin todella erikoistilanteissa.

Mutta siis, kyllä ne koiratkin kaipaavat
toisiansa, siitä ei mihinkään pääse.