Olen kylässä Annen luona. Talon edessä puut peilaavat itseään tummaan veteen.Talo on tehty ruskeasta tiilestä ja siinä on alakerrassa suuret ikkunat. Etualalla on toimistotilaa. Kun siirrymme Annen puolelle ohitamme oven, jonka toiselle puolelle on kiinnitetty kirjahylly. Hmm. kummallista. Annen luokse kiivetään todella jyrkkiä ja kapeita portaita pitkin. Jäisi huonojalkaiselta tekemättä. Kukaan ei ole kotona. Aika tuntuu jotenkin pysähtyneen. Onko tämä unta vai asuuko täällä todella joku? Jos Anne olisi kotona, hän tarjoaisi minulle varmasti teetä ja korppuja.
Anne on hyvin sosiaalinen, vilkas ja eloisa. Mustat hieman taipuisat hiukset ja sädehtivät ruskeat silmät. Hänen sisarensa on huomattavasti rauhallisempi. Annella on ikää 13-15 vuoden välillä. Hän kertoo minulle nuoren tytön haaveista, toiveista, riidoista ja arjesta. Hänen maailmaansa on helppo mennä. Vaikka olen häntä vanhempi, ymmärrän häntä melko hyvin.
Anne asuu vanhempiensa ja siskonsa kanssa. Lisäksi perheeseen kuuluu vanhempien tuttavapariskunta ja näiden poika. Hieman myöhemmin perheeseen liittyy vielä yksinäinen aikuinen mies. Jotkut sanovat, että tällä olisi vaimo ja pieni lapsi jossain. Tiedä häntä. Annen luona ikkunat on peitetty ja mustaksi maalattu. Päivänvalo ei pääse sisään mistään. Keittiön virkaa toimittaa pöytä, jossa halkaisijaltaan todella pieni vesiallas. Missä on liesi? Missä tehdään ruokaa? Missä säilytetään astioita? Miten hoidetaan henk. kohtainen hygienia? Miten pestään pyykki ja missä se kuivatetaan? Tilat ovat kahdeksalle hengelle täysin riittämättömät. Annen huoneen keltaiseksi virttyneellä tapetilla on kuvia, joita Anne on lehdistä leikannut. Filmitähtiä, lapsia, kukkia. Tässä huoneessa Anne siis unelmoi ja suunnitteli elämäänsä. Minua alkaa ahdistaa. Muutkin vierailijat ovat ihan hiljaa. Ei kuulu puheenporinaa mistään.
Anne muutti Saksasta Amsterdamiin 1934. Hänen isänsä tuli töihin veljensä yritykseen. Muutama vuosi meni hyvin. Sitten juutalaisten elinolosuhteita ruvettiin järjestelmällisesti kaventamaan. Ulkotakkiin oli pakko ommella (halkaisijaltaan 8-10 cm) keltainen Daavidin tähti, joka kertoi kaikille että kyseessä oli juutalainen. Annen oli vaihdettava koulua, koska juutalaisilla ei ollut mitään asiaa muiden kanssa samaan kouluun. Juutalaiset eivät saaneet käydä elokuvissa ollenkaan. He saivat pistäytyä vain tietyissä kahviloissa ja uimarannoilla. Ulkonaliikkumiskielto koski vain heitä.
Perheen isä Otto aavisti mitä oli tulossa. Hän päätti piilottaa perheensä. Tuhannet muut tekivät saman ratkaisun. Perhe piilotettiin isän toimiston takana sijaitseviin vinttihuoneisiin. Ovi ja sen edessä oleva kirjahylly erottivat heidät muusta maailmasta. Päivisin piti olla todella hiljaa, että äänet eivät kuulusi toimiston puolelle. Ei tiedetä kapinoiko perhe, vai suostuiko nurkumatta isän tahtoon. Helppoa ei ollut kenelläkään.
Kaksi vuotta nämä kahdeksan ihmistä kävivät toistensa hermoille, jakoivat ilot ja surut. Olivat ehkä illalla tyytyväisiä, kun yhdestä päivästä oli taas selvitty. Sitten joku antoi heidät ilmi. Historiatietojen mukaan ilmiantaja oli nainen. Ehkä siivooja joka kävi toimiston puolella, oli kuullut ääniä? Voi vain yrittää kuvitella, miltä perheestä tuntui kun ovi murrettiin auki ja perhe kuljetettiin väkisin ulos talosta.
Anne vietiin ensin Auschwitziin, jossa tämän äiti kuoli. Miltä tuntui nuoresta tytöstä, kun viimeinen turva, äiti kuoli viereltä. Anne ja tämän sisko Margot siirrrettiin Bergen-Belseniin. Ensin kuoli Margot ja hieman myöhemmin Anne Maaliskuussa 1945 vain vähän ennen leirin vapauttamista. Henkiin jäi vain perheen isä Otto, mies joka oli halunnut siirtää perheensä turvaan. Mitä hän mietti perheensä menettäneenä?
Hitler tuhosi leireillään 6 milj. juutalaista ja 600 000 romania. Nämä ovat vain lukuja, joita ihmismieli ei tajua. Anne ja hänen päiväkirjansa tekevät historiasta meille elävää ja todellista. Miksi mietin tällaisia asioita? Eikö Suomessa kaikki ole hyvin? Ei tarvitse kuin avata päivän lehti, niin tietää vastauksen. Muualla Euroopassa tilanne on vielä hullumpi. Ei ole mitään takeita siitä, etteikö edellä mainittu voisi toistua. Mitäpä jos suomessa juutalaiset joutuisivat laittamaan takkiinsa keltaisen tähden, mustalaiset saisivat kiinnittää pukuihinsa sinisen kolmion ja kristityille olisi varattuna punainen ympyrä. Miten elettäisiin ja oltaisiin? Olisinko valmis oman henkeni uhalla piilottamaan ihmisiä, joita vainottaisiin. Mihin heidät kätkisin? Vainottaisiinko minua?Nykyisellä sotatekniikalla on turhaa kuvitella olevansa piilossa missään. Näitä mietin kyläillessäni Annen luona. Ei mikään piristävä visiitti, mutta Annen elämäntarina laittaa ihmisen pohtimaan. Hän jäi elämään kuolemansa jälkeen. Entä ne kaikki muut leireillä tuhotut? Mikä on heidän tarinansa? Muistaako niitä kukaan?
Anne on hyvin sosiaalinen, vilkas ja eloisa. Mustat hieman taipuisat hiukset ja sädehtivät ruskeat silmät. Hänen sisarensa on huomattavasti rauhallisempi. Annella on ikää 13-15 vuoden välillä. Hän kertoo minulle nuoren tytön haaveista, toiveista, riidoista ja arjesta. Hänen maailmaansa on helppo mennä. Vaikka olen häntä vanhempi, ymmärrän häntä melko hyvin.
Anne asuu vanhempiensa ja siskonsa kanssa. Lisäksi perheeseen kuuluu vanhempien tuttavapariskunta ja näiden poika. Hieman myöhemmin perheeseen liittyy vielä yksinäinen aikuinen mies. Jotkut sanovat, että tällä olisi vaimo ja pieni lapsi jossain. Tiedä häntä. Annen luona ikkunat on peitetty ja mustaksi maalattu. Päivänvalo ei pääse sisään mistään. Keittiön virkaa toimittaa pöytä, jossa halkaisijaltaan todella pieni vesiallas. Missä on liesi? Missä tehdään ruokaa? Missä säilytetään astioita? Miten hoidetaan henk. kohtainen hygienia? Miten pestään pyykki ja missä se kuivatetaan? Tilat ovat kahdeksalle hengelle täysin riittämättömät. Annen huoneen keltaiseksi virttyneellä tapetilla on kuvia, joita Anne on lehdistä leikannut. Filmitähtiä, lapsia, kukkia. Tässä huoneessa Anne siis unelmoi ja suunnitteli elämäänsä. Minua alkaa ahdistaa. Muutkin vierailijat ovat ihan hiljaa. Ei kuulu puheenporinaa mistään.
Anne muutti Saksasta Amsterdamiin 1934. Hänen isänsä tuli töihin veljensä yritykseen. Muutama vuosi meni hyvin. Sitten juutalaisten elinolosuhteita ruvettiin järjestelmällisesti kaventamaan. Ulkotakkiin oli pakko ommella (halkaisijaltaan 8-10 cm) keltainen Daavidin tähti, joka kertoi kaikille että kyseessä oli juutalainen. Annen oli vaihdettava koulua, koska juutalaisilla ei ollut mitään asiaa muiden kanssa samaan kouluun. Juutalaiset eivät saaneet käydä elokuvissa ollenkaan. He saivat pistäytyä vain tietyissä kahviloissa ja uimarannoilla. Ulkonaliikkumiskielto koski vain heitä.
Perheen isä Otto aavisti mitä oli tulossa. Hän päätti piilottaa perheensä. Tuhannet muut tekivät saman ratkaisun. Perhe piilotettiin isän toimiston takana sijaitseviin vinttihuoneisiin. Ovi ja sen edessä oleva kirjahylly erottivat heidät muusta maailmasta. Päivisin piti olla todella hiljaa, että äänet eivät kuulusi toimiston puolelle. Ei tiedetä kapinoiko perhe, vai suostuiko nurkumatta isän tahtoon. Helppoa ei ollut kenelläkään.
Kaksi vuotta nämä kahdeksan ihmistä kävivät toistensa hermoille, jakoivat ilot ja surut. Olivat ehkä illalla tyytyväisiä, kun yhdestä päivästä oli taas selvitty. Sitten joku antoi heidät ilmi. Historiatietojen mukaan ilmiantaja oli nainen. Ehkä siivooja joka kävi toimiston puolella, oli kuullut ääniä? Voi vain yrittää kuvitella, miltä perheestä tuntui kun ovi murrettiin auki ja perhe kuljetettiin väkisin ulos talosta.
Anne vietiin ensin Auschwitziin, jossa tämän äiti kuoli. Miltä tuntui nuoresta tytöstä, kun viimeinen turva, äiti kuoli viereltä. Anne ja tämän sisko Margot siirrrettiin Bergen-Belseniin. Ensin kuoli Margot ja hieman myöhemmin Anne Maaliskuussa 1945 vain vähän ennen leirin vapauttamista. Henkiin jäi vain perheen isä Otto, mies joka oli halunnut siirtää perheensä turvaan. Mitä hän mietti perheensä menettäneenä?
Hitler tuhosi leireillään 6 milj. juutalaista ja 600 000 romania. Nämä ovat vain lukuja, joita ihmismieli ei tajua. Anne ja hänen päiväkirjansa tekevät historiasta meille elävää ja todellista. Miksi mietin tällaisia asioita? Eikö Suomessa kaikki ole hyvin? Ei tarvitse kuin avata päivän lehti, niin tietää vastauksen. Muualla Euroopassa tilanne on vielä hullumpi. Ei ole mitään takeita siitä, etteikö edellä mainittu voisi toistua. Mitäpä jos suomessa juutalaiset joutuisivat laittamaan takkiinsa keltaisen tähden, mustalaiset saisivat kiinnittää pukuihinsa sinisen kolmion ja kristityille olisi varattuna punainen ympyrä. Miten elettäisiin ja oltaisiin? Olisinko valmis oman henkeni uhalla piilottamaan ihmisiä, joita vainottaisiin. Mihin heidät kätkisin? Vainottaisiinko minua?Nykyisellä sotatekniikalla on turhaa kuvitella olevansa piilossa missään. Näitä mietin kyläillessäni Annen luona. Ei mikään piristävä visiitti, mutta Annen elämäntarina laittaa ihmisen pohtimaan. Hän jäi elämään kuolemansa jälkeen. Entä ne kaikki muut leireillä tuhotut? Mikä on heidän tarinansa? Muistaako niitä kukaan?
Vastaukset 9
Vanhimmat
oon lukenu nämä Annen kirjat useammanki kerran yms kirjoja niiltä vainon ajoilta.
Mulle onkin tullu tavaksi aatella aina kun meinaan sortua valittamaan olosuhteita, että enhän minä keskitysleirillä ole.
Sillä lailla saa suhteutettua omat pikkuhuolet mitättömyyksiksi ja ihan nolottaa verratessa mitä todellisia kauhuja miljoonat ihmiset on saaneet ja saavat kokea. tulee nöyrä olo ja samalla saa olla kiitollinen siitä mitä itellään on, vaikka ei elämä ruusuilla tanssimista aina oliskaan.
Corrie ten Boom: Kätköpaikka. Todellisuuteen pohjautuva kirja. Suosittelen.
olen lukenut tuon kirjan.mulle on tullut jonkinlainen periaate (?) saksalaisia vastaan, aina tulee hitler mieleen, kun saksalaisuus tulee eteen.ei mahda mitään, lienenkö raukka rasisti...ainakin yksi porukka varasti meiltä perunamaalta perunoita kylymänviileesti noin niinku ohimennen...että turha sitä on osotella ketään!
Olen miettinyt sitä, että jos Hitlerin piti tapattaa kaikki nämä ihmiset niin miksi juuri näin? Miksi heitä ei ammuttu "siististi" koteihinsa. Miksi ihmistä piti häväistä, nöyryttää, kiduttaa ja käyttää koe-eläimenä.
Vuodesta toiseen.
Tämän pahuuden edessä menee täysin mykäksi...
Lopullista voittoa paha ei kuitenkaan saa. Pahuus häviää aina hyvyydelle ja rakkaudelle.
Idealistista? Ehkä? Mutta ilman uskoa siihen, ei jaksaisi elää.
Ajat ovat muuttuneet - sorretuista on hyvinvoinnin edessä tullut toistensa sortajia - ei ehkä niinkään fyysistä mutta henkistä kidutusta päivittäin. Mustalainen on susi toiselle mustalaiselle sillä sekunnilla kun se tajuaa, että toinen onkin parempi jne.
En aloita enkä varsinkaan jatka tätä laulua, mutta on tavattoman helppo ymmärtää miksi ne 'loistoyksilöt' romaneissa jättävät ryhmänsä.
Niinpä ja mikä on se ryhmä joka loppupeleissä häviää? Toisen onnea,menestystä ja tasapainoa on niin vaikea kestää.Vaikka se ei ole mitenkään pois itseltä. Surkimusta on helpompi sääliä.
Tulee tässä nyt väkisin mieleen muuan nasaretilainen, joka pesi oppilaittensa jalat. Jalat ja jalkapohjat ovat monessa kulttuurissa likainen ja saastainen paikka, jonkä näyttäminen koetaan loukkauksena. Vaikea kuvitella esim. tänä vaalipäivänä ketään politikkoa joka ryhtyisi moiseen puuhaan.
Pesuvati ja pyyhkeet kainaloon. Sitten riisutaan tusina sukkia. Sukkien uumenista pölähtää jalkasieni jos toinenkin, kuolleita ihosoluja ja kuivaa karstaa.
Jollakin haisee jalkahiki. Toisella on sienikynnet. Pesu kuivaus ja rasvaus. Kynsien leikkaus ja ohennus. Tällaisen pedigyyrin tekijän sanottiin olevan suurin taivasten valtakunnassa. Jäisi monelta tekemättä. Meillä ihmisillä on vallan toisenlainen kuva siitä kuka on suurin ja ketä kannattaa kadehtia.
Kurjaa, jos pitää jättää oma "laumansa" siksi, että happi käy vähiin. Vaan onhan se todella luonnollinen reaktio. Ihmisellä kun on tarve hengittää.
http://66.102.9.104/search?q=cache:67isEr8aowAJ:www.kiiltomato.net/?rcat=Muu kirjallisuus&rid=840 Lusseyran&hl=fi&ct=clnk&cd=13&lr=lang_fi
Ja myös Sergei Prokoffjev: Anteeksiantamisen henkistä taustaa.
Oli keskitysleirivanki.
ei ole paikkaa minen päänsä kallistaa, herramme.
ei ole mitään millä vaatettaa ja nälkiintynyttä kuka ruokkii?
KUINKA SINÄ AVAAT OVESI JA ATERIOITSET HEIDÄN KANSSAAN, SANOO HERRA HERRA
MISSÄ OVAT MINUN LAMPAANI, HE ELELEVÄT HARHAILLEN , HEITÄ PYYDYSTÄÄ PAULAANSA TOISAALLA. EIVÄT HE KUULE PAIMENTANSA.
MISSÄ ON SINUN AARTEESI?
SYDÄMES HALAUKSELLA ,KIITOS KIRJOITTANEELLE SINULLE