Kävelen hiljaista katua, suuret lumihiutaleet putoilevat hiljaa. Kyynel vierii poskeani pitkin ja jäätyy pisaran muotoiseksi. Tunnen suurta vihaa ja tuskaa sydämmessäni. Tämä kaikki johtuu ainoastaan yhdestä pojasta ja hänen nimensä on Rasse Virtanen. Tai oikeastaan Rasmus, mutta sitä nimeä eivät käytä muut kuin hänen äitinsä ja tietysti isänsä jos he ovat tälle jostain vihaisia. Minun nimeni taas on Sade Järvinen. En itse pidä siitä yhtään, mutta muiden mielestä se on ihana nimi.
Jätetään nimiasiat sikseen ja palataan siihen miksi kävelen yksin lumisateessa. Eli tänään oli Rassen syntymäpäivä ja ajattelin yllättää hänet kertomatta aiemmin meneväni hänen luokseen.
Ostin lahjaksi hopeisen suomenleijona-kaulakorun, koska hän pelaa jääkiekkoa ja se sopisi yhteen hopeisen ristin kanssa. Lahja oli kääritty söpöön lahjapaperiin, mutta tällä hetkellä se makaa jossain hangessa Rassen pihalla.
Menin siis Rasselle ja soitin ovikelloa. Rassen äiti tuli avaamaan oven, mutta katsoi minua jotenkin oudosti. Menin tuttuun tapaan kellariin, jossa Rassen huone sijaitsi. Mieleeni muistui sillä hetkellä, että olin sitä samaa reittiä talsinut jo melkein kaksi vuotta. Rappuset alas ja suoraan vasemmalle, jossa Rassen huoneen ovi oli.
Kuulin Rassen huoneesta puheensorinaa. Se oli luultavasti televisio. Ajattelin yllättää hänet laittamalla kädet silmien päälle, joten raotin ovea vain sen verran, että näkisin oliko Rasse varmasti sängyllään, muuten se ei onnistuisi. Kun avasin ovea hiljaa, näin jotain ihan muuta..
Kannattaako jatkaa?..risuja vai ruusuja? :)
Jätetään nimiasiat sikseen ja palataan siihen miksi kävelen yksin lumisateessa. Eli tänään oli Rassen syntymäpäivä ja ajattelin yllättää hänet kertomatta aiemmin meneväni hänen luokseen.
Ostin lahjaksi hopeisen suomenleijona-kaulakorun, koska hän pelaa jääkiekkoa ja se sopisi yhteen hopeisen ristin kanssa. Lahja oli kääritty söpöön lahjapaperiin, mutta tällä hetkellä se makaa jossain hangessa Rassen pihalla.
Menin siis Rasselle ja soitin ovikelloa. Rassen äiti tuli avaamaan oven, mutta katsoi minua jotenkin oudosti. Menin tuttuun tapaan kellariin, jossa Rassen huone sijaitsi. Mieleeni muistui sillä hetkellä, että olin sitä samaa reittiä talsinut jo melkein kaksi vuotta. Rappuset alas ja suoraan vasemmalle, jossa Rassen huoneen ovi oli.
Kuulin Rassen huoneesta puheensorinaa. Se oli luultavasti televisio. Ajattelin yllättää hänet laittamalla kädet silmien päälle, joten raotin ovea vain sen verran, että näkisin oliko Rasse varmasti sängyllään, muuten se ei onnistuisi. Kun avasin ovea hiljaa, näin jotain ihan muuta..
Kannattaako jatkaa?..risuja vai ruusuja? :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
joo.. hyvä hyvä, jatkahan vaan. (Parempi kun mä odotin..) ;]
en taida jatkaa..tää on NIIN surkee..ei musta oo kirjottajaks..
...sääli sikseen ja jatka tarinaa...
Mä tiedän että sä haluat nyt just tälläsen viestin, mutta kukaan ei ala sua säälimään...
Ensin kysyt, että kannattaako jatkaa saat vastaukseksi että joo....ja sitten sanot että et jatka kun se on NIIN surkea....
Toi tarinan alku oli oikeesti hyvä...
JATKA JATKA JATKA!!!!!!
Sillä kyllä sulla joku syy oli miks sä ees koko tarinan alotit!!!.......Vai eikö muka ollu?*kysyvä ilme*
Sade katsoi lautasen kokoisilla silmillä, kuinka Rasse kaatoi vaaleahiuksisen tytön selälleen ja suuteli tätä hellästi. Saden poskelle vierähti kyynel ja häntä oksetti.
"Miten se voi, ku me ollaan oltu jo NÄIN kauan yhdessä??" Nämä sanat pyörivät Sadeen päässä "Kuka, kauan, miksi?" Sade lähti kyyneleet poskillaan ja ripsari poskilla valuen ylös. Hän jatkoi matkaansa ulko-ovelle ja avasi sen.Rassen äiti ei huomannut häntä vasta kun ovi paiskautui kiinni kovaäänisesti Sadeen perässä.
Sade huomasi Rassen lahjan kädessään ja viskasi sen pois. Hautautukoon lumeen, ei sillä ole väliä, kun ei meilläkään ole.
Sade juoksi alkumatkan kotiin, mutta hengästyi ja päätti kävellä. Hänen sydämmessään tuntui siltä, kuin jokin köysi olisi kiertynyt sen ympärille. Sadelle tuli suuri halu purkaa vihansa johonkin. Sade potkaisi jääkokkareen, joka vieri ojaan. Onneksi hänen isoveljensä harrasti joskus nyrkkeilyä. Säkin pitäisi olla kellarissa roikkumassa.
Pian Sade saapui kotipihaansa ja alkoi kaivamaan takin taskusta avaimia. Ovi aukesi narahtaen. Sade juoksi suoraan ylös omaan huoneeseensa. Onneksi heillä oli kolmikerroksinen talo, koska muuten hänen vanhempansa olisi tullut ihmettelemään miksi huoneesta kuuluu nyyhkytystä. Sillä Sade ei sääliä kaipaa.
Sade heitti takkinsa huoneensa lattialle ja pyyhkäisi kyyneleet poskelta. Meni kahdet rappuset kellariin asti ja näki perimmäisessä huoneessa nyrkkeilysäkin roikkumassa katosta. Hän löysi hanskat roikkumasta naulassa ja laittoi ne käsiinsä. Hän oli kuin raivohärkä. Kyyneleet valuen hän hakkasi säkkiä ja yritti lievittää tuskaansa. Lopulta Sade oli voimaton ja lyhistyi lattialle. Hän heitti hanskat käsistään ja hautasi kasvonsa käsiin täristen ja nyyhkyttäen. Lopulta hän sai heikosti noustua ylös ja meni hoiperrellen huoneeseensa. Vetäisi päiväpeitteen pois ja veti peiton päälleen. Kyyneleet vierivät toinen toisensa perään poskia pitkin.
Lopulta Sade nukahti suuri suru sydämmessään.
toivon mukaan huolitte tälläsen tarinan :)
mä haluun tietää mitä tapahtuu jos sä vielä jatkat niin oot kyl hyvä :))
Aamulla Sade heräsi säpsähtäen. Paljon kello olisi, koulu alkaisi ihan kohta. Pienen panikoinnin jälkeen Sade sai kelattua asioita päässään ja tajusi, että olisi viikonloppu. Samassa tulvahti myös eilinen murhe mieleen. Sade yritti niellä kovaa palastaan kurkusta, ettei puhkeaisi taas itkuun. Silmät tulisivat entistä punasimmiksi ja turpoaisivat kohta kuin ilmapallot. Vaikka kyllä ne nytkin olivat aika järkyttävän näköiset, ainakin Sadeen mielestä.
Sade kääntyi kyljelleen ja vetäisi peiton paremmin päälleen, koska se oli yön aikana menny ihan muhkuraiseksi. Se johtui siitä, että Sade oli nähnyt koko yön painajaisia. Hän laittoi silmät kiinni ja koitti saada unenpäästä kiinni, koska kello oli vasta yhdeksän. Mutta siitä ei tullut mitään, koska päässä pyöri niin paljon asioita. Sadeen teki kokoajan mieli soittaa parhaalle kaverilleen Jonnalle. Sade tietää, että Jonna jos kuka saa hepulin, koska hän ole KOSKAAN pitänyt Rassesta, jokin siinä on sellasta mikä saa mut raivostumaan, Jonna oli joskus sanonut Sadeelle.
-Ei, ei tästä tule mitään, Sade vaikeroi ja nousi sängystä. Hän laittoi television päälle ja haki sopivaa asentoa, jossa katsoa, mitä muutakaan kuin piirettyjä. Pari niistä muistuikin Sadeen mieleen. Sade alkio oikein miettimään milloin oli viimeksi katsonut niitä. Varmaan 5 vuotta siitä oli.. Vähitellen Sadetta alkoi väsyttää ja hänen silmänsä painautuivat kiinni..
Tekstarin ääni, Sade säpsähti taas hereille. Mutta keneltä. Sade huomasi että kännykän mukaan kello olisi jo 11. Rasse, luki näytössä kun Sade sai haettua viestin esille. Kädet vapisten hän avasi sen. Ja se mitä siinä luki sai Sadeen melkein yökkäämään: "Moi Kulta, voisitko tulla meille tänään, ku on sua niin ikävä."
Jatka, jatka, jatka, jatka!!!!!
Pliiiiiiiissssssssssss!!!!!!!!!!1