Oon 16v tyttö 175/60 ja tuun hyvin toimeen melkein kaikkien kanssa. En kuitenkaan oo sinut itteni kanssa. Monta vuotta oon yrittäny, mutta en vaan oo jotenkin onnistunut siinä...
Joku vuos-puoltoista sitte mä laihutin aina pari kiloa jonka jälkeen ahmin silleen, että lihoin taas muutaman kilon lisää. Tätä jatku jonkun vuoden ajan ja viime keväänä pääsin yli tästä.
Nyt oon alkanu taas potea huonoa itsetuntoa siitä, kun kaveripiirissä muut liikkuu ja kuntoilee, on tosi laihoja ja energisiä. Lupaan vähän väliä itelleni, että vähennän yltiöpäistä syömistäni ja alan liikkua edes vähän. Aina kuitenkin löydän itteni tietokoneelta ja syömästä. En vaan osaa motivoida itteeni mihinkään itsenäiseen harrastukseen, eikä mulla oo vapaa-aikaa siihen aikaan vuorokaudesta, kun jotain ohjattua liikuntaa löytyis.
Tuntuu pahalta, koska oon lihonut reilu 5 kiloa muutamassa kuukaudessa ja siis ei todellakaan oo sitä normaalia naisellisten muotojen kasvamista, koska mitat ei oo pahemmin muuttunu eikä rinnat yms oo kasvanu.
Vihaan välillä luonnettani, en osaa keksiä mitään osaa ruumiistani, josta pitäisin. Muista ihmisistä löydän yleensä ne hyvät puolet.
Vihaan kasvojani, olen mielestäni liian pitkä ja muutenkin iso. Mun jalat on liian pitkät, liian iso kengänkoko, huono peppu, iso maha, pienet rinnat ja liian pitkä kaula. Oikeestaan kasvot on kaikista kauheimmat, en kestä edes katsoa itseäni peilistä.
Osittain tämä johtuu luultavasti siitä, että olin koulukiusattu 3. luokasta yläasteen loppuun. Vielä ala-asteella pidin itseäni hyvän näköisenä, mutta jossain vaiheessa yläastetta tajusin, miten naurettava olin ollut kun olin ajatellut niin. Tiedän, että löydän melkein aina asioista ne negatiiviset puolet enkä keskity siihen positiiviseen puoleen.
Kuitenkin olen koulussa hyvä ja nykyinen paras ystäväni on kertonut ihailleensa minua ystävyytemme alussa siksi, koska olin ''täydellinen'' kaikessa mitä tein.
En vaan jotenkin osaa arvostaa itseäni ja luottaa itseeni joissain asioissa. Sosiaalinen kanssakäyminen onnistuu niin kauan, kunhan en ole huomion kohteena. Tai niin, että joutuisin jonkun kanssa katsekontaktiin. Pelkään katsoa muita ihmisiä silmiin, sillä mielestäni en ansaitse sitä ulkonäköni vuoksi.
En tiedä miten pääsen tästä yli tai muutenkaan saisin asioita paremmin. En tiedä miten tai mistä saisin apua.. :/
Joku vuos-puoltoista sitte mä laihutin aina pari kiloa jonka jälkeen ahmin silleen, että lihoin taas muutaman kilon lisää. Tätä jatku jonkun vuoden ajan ja viime keväänä pääsin yli tästä.
Nyt oon alkanu taas potea huonoa itsetuntoa siitä, kun kaveripiirissä muut liikkuu ja kuntoilee, on tosi laihoja ja energisiä. Lupaan vähän väliä itelleni, että vähennän yltiöpäistä syömistäni ja alan liikkua edes vähän. Aina kuitenkin löydän itteni tietokoneelta ja syömästä. En vaan osaa motivoida itteeni mihinkään itsenäiseen harrastukseen, eikä mulla oo vapaa-aikaa siihen aikaan vuorokaudesta, kun jotain ohjattua liikuntaa löytyis.
Tuntuu pahalta, koska oon lihonut reilu 5 kiloa muutamassa kuukaudessa ja siis ei todellakaan oo sitä normaalia naisellisten muotojen kasvamista, koska mitat ei oo pahemmin muuttunu eikä rinnat yms oo kasvanu.
Vihaan välillä luonnettani, en osaa keksiä mitään osaa ruumiistani, josta pitäisin. Muista ihmisistä löydän yleensä ne hyvät puolet.
Vihaan kasvojani, olen mielestäni liian pitkä ja muutenkin iso. Mun jalat on liian pitkät, liian iso kengänkoko, huono peppu, iso maha, pienet rinnat ja liian pitkä kaula. Oikeestaan kasvot on kaikista kauheimmat, en kestä edes katsoa itseäni peilistä.
Osittain tämä johtuu luultavasti siitä, että olin koulukiusattu 3. luokasta yläasteen loppuun. Vielä ala-asteella pidin itseäni hyvän näköisenä, mutta jossain vaiheessa yläastetta tajusin, miten naurettava olin ollut kun olin ajatellut niin. Tiedän, että löydän melkein aina asioista ne negatiiviset puolet enkä keskity siihen positiiviseen puoleen.
Kuitenkin olen koulussa hyvä ja nykyinen paras ystäväni on kertonut ihailleensa minua ystävyytemme alussa siksi, koska olin ''täydellinen'' kaikessa mitä tein.
En vaan jotenkin osaa arvostaa itseäni ja luottaa itseeni joissain asioissa. Sosiaalinen kanssakäyminen onnistuu niin kauan, kunhan en ole huomion kohteena. Tai niin, että joutuisin jonkun kanssa katsekontaktiin. Pelkään katsoa muita ihmisiä silmiin, sillä mielestäni en ansaitse sitä ulkonäköni vuoksi.
En tiedä miten pääsen tästä yli tai muutenkaan saisin asioita paremmin. En tiedä miten tai mistä saisin apua.. :/
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jokainen nuori pohtii omaa ulkonäköään.
Liian usein me kiinnitetään huomiota siihen kehoomme omaa itseämme arvostellen.
Sun ei tarvitse arvostella itseäsi.
Sä ansaitset tulla katsotuksi siinä missä muutkin.
Et ole liian pitkä tai kengän numerosi liian iso.
Jokainen ihminen on yksilö.
Ei kukaan täydellinen ole ulkonäln suhteen.
Sä olet hyvännäköinen nuori nainen.
Ei liikunta pakollista ole ulkonäönsuhteen.
Liikunta on hyväksi terveyden takia.
Pientä hölkkää voi aina juosta ja käydä kuntoilemassa ohjatusti vaikka missä.
Kunhan ei syö epäterveellisesti liikaa ja syö hyvän kokoisia annoksia etteivät ne ole liian pieniä tai suuria niin hyvä tulee.
Kun olet kaveriporukassa niin älä pelkää olla oma itsesi.
Ulkonäössäsi ei ole mitään vikaa.
Jos haluat aina voit puhua vanhempiesi kanssa tunteistasi.
Puhuminen autttaa.
Ulkonäkö paineet ovat normaaleja nuoruudessa.
Ne lakkaavat kyllä ja sitä alkaa arvostaa itseään juuri sellaisena kuin on :)