Minulla on hyvin voimakasluonteinen lapsi. Lapseni on kyllä aivan ihana yleensä, mutta kun se huono päivä tulee, niin hän: ei tottele, nimittelee, paiskoo tavaroita, lyö. En meinaa jaksaa hänen kanssaan. Yleensä ihmiset luulevat että lapseni saa kotona kaikki periksi, mutta näin ei ole. Mielestäni meillä on kovempi kuri kuin monilla muilla ja rakkautta ja hellyyttäkin riittää.
Kun pahin kiukku laantuu, niin lapseni on hyvin pahoillaan käytöksestään ja sanoo, ettei vaan voi hillitä itseään.
Kun kyseessä on ala-asteikäinen lapsi, niin miten pärjään hänen kanssaan kun hän tulee murrosikään?
Neuvokaa minua!!!
Kun pahin kiukku laantuu, niin lapseni on hyvin pahoillaan käytöksestään ja sanoo, ettei vaan voi hillitä itseään.
Kun kyseessä on ala-asteikäinen lapsi, niin miten pärjään hänen kanssaan kun hän tulee murrosikään?
Neuvokaa minua!!!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuulostaa omalta lapseltani. Ja kun tyttö vielä.. herätti pahennusta päiväkodissa ja eräs perhep.hoitsu ei voinut sietää tyttöä. Itsepäinen, energinen, vilkas, puhelias, voimakastahtoinen..
Minulle sanottiin että kun lapsi on noin vahvatahtoinen - ja ottaa yhteen äidin kanssa jo leikki-iässä - niin murrosikä olisi helppo. Ja HAH!
Murkkuikä oli yhtä helvettiä. Tyttö oli todella vaikea ja hankala. Uhmaa ja kiukkua vaikka miten. Riitoja, huutoa.
Ja ulospäin kaikkien mielestä niin ihana ja herttainen . Luulivat että minä olen se paskapää, koska oli äänekkäitä yhteenottoja. Kukaan ei uskonut, kun yritin valottaa toista totuutta. Sitä, mikä riehui kotona. Siinä oli keinot ja voimat vähissä.
Tyttö muutti kotoa omilleen "alaikäisenä" kun aloitti opinnot.
Omanlaisensa on edelleen...
Voimia sulle!
Ikävää on se ulkopuolisten arvotelu, he luulevat teitävänsä.
Mutta ajattele se niin että sinä tiedät miten asia todella ovat ja se riittää.
Murkkuiässä tuon tyylisillä lapsilla on yleensä tapana häipyä omilleen, halusivat vanhemmat sitä taikka eivät. Todennäköisesti sinun ei tarvitse lastasi kovinkaan usein enää nähdä, kun hän murkkuikään asti pääsee, mikäli hoitoihin ei ryhdytä nyt.
Näillä lapsilla on usein neurologista häikkää jos oikein ruvetaan syynäämään ja tutkimaan; mm. aivojen dopamiini- ja serotoniiniarvot ovat usein liian matalalla, mistä aiheutuu uhmakas "MINÄ ITTE!"-tyyli ja itsehillinnän puute kodin seinien sisä- ja usein ulkopuolellakin.
Syy ei ole sinussa, usko se! Näitä lapsia voidaan hoitaa terapioin ja ennen muuta lääkkein, jotka tasaavat aivotoimintaa välittäjäaineiden kohdalla ja lievittävät uhmaa.
Hakeudu esim. lasten.psyk.polille niin varhain että siellä käymisestä tulee lapselle rutiinia - murkkuiässä häntä ei enää hoitoihin todennäköisesti saa millään.
Voimia!
... ei kait tuota voi yleistää, että murkkiässä katoaa omille teilleen eikä otetta enää lapseen saa... kylllä meillä aikankin tuo itsepäinen pikku pippuri kotiin tuli kotootuloaikojen puitteissa kohtuullisesti. Ei kadonnut huonoille teille, sillä onneksi harrastuksia oli niin paljon, että ne täyttivät viikon mukavasti. Tosin iltamyöhälle nekin venyivät, mutta olipa ainakin parempi kuin asemalla notkuminen ...
Meillä on myös, kuten alkup.kirjoittajallakin ollut hyvin tiukat säännöt ja "kova kuri" jos noin voisi asian ilmaista. Muuta kun ei voinut. Ei voinut tehdä kompromisea, ei voinut antaa "tämän kerran" periksi. Itse en tykkäisi niin tiukasta kurista ja sitä oli vaikea pitää. Olisin niin mielelläni joustanut tilanteen mukaan ja luulatavasti lipsumista tapahtui. En muista enää niin tarkasti.
Luulen, että tämä tiukka kuri piti lapsen ruodussaan ja siksi ei pahempia ylilyöntejä tapahtunut. Keskusteluyhteys kun kuitenkin oli.
Nyt nuori asuu omillaan ja se pahin itsenäistymisen uho, jossa yhtään ei siedetä neuvoja eikä ohjeita, on takanapäin. On aivan yhteyskuntakelpoinen, paitsi että raha-asoiden hoito on melko löysäkätistä ja lyhytnäköistä, toivottavasti ei mene nuorelta luottotiedot tuolla tyylillä.....
Eli ei aina kuitenkaan välttämättä niin toivottomia tapauksia, vaikka alku onkin hankalaa.
Lohdutti kun luin jostakin Eve Hietamiehen vaikeasta ja hankalasta murkkuiästä ja mieleen jäi kohta: äiti pyysi Eveä siivoamaan huoneensa ja vastalauseeksi Eve lukkiutui kylpyhuoneeseen. En muista asuiko hän siellä yhden päivän ja koko viikon, mutta pitempään kuitenkin...
Mikäli kyseessä on aivojen matalat dopamiini- ja serotoniiniarvot, niin eikö lapsi ole silloin kokoajan uhmakas ja hankala? Vai ilmeneekö se riehumiskohtauksina?
Oma lapseni on yleensä hellä, rakastava, iloinen, yhteistyökykyinen ja auttavainen. Noita todella hirveitä riehumispäiviä on keskimäärin muutaman viikon välein.
Itse olen ajatellut, että voisikohan se johtua siitä, että verensokeri laskee lapsella jostakin syystä liian alas? Kun aivot eivät saa ravintoa, niin silloinhan käytös voi olla hyvinkin arvaamatonta. Voisikohan olla näin?
Mitä muita fyysisiä syitä lapsen riehumiskohtaukseen voisi olla?
on hellä ja rakastava ja ihana, silloin kun on ihana, ja aivan hirveän hirmuinen, kun on sillä päällä. hänellä on diagnoosi ja lääkitys dopamiinipuutokseen. lääke tasaa mielialaa niin etteivät tunteet ole on/off, vaan käytössä on tasaisesti koko tunnekirjo harkinnan kera:-)
muita riehumisen syitä voivat olla mm. häiriöt kilpirauhasen toiminnassa - tutkittiin meidän pojan ajoittaisen riehumisen, jumittamisen ja aloitekyvyttömyyden syitä selviteltäessä. myös sokeriarvoja seurattiin.
meillä vika löytyi neurologiselta puolelta - dopamiiniaineenvaihdunnasta siis.
Minulla ei tällä hetkellä (ainakaan vielä) ole tällaisia ongelmia, mutta onko ratkaisu aina lääkkeissä tai joku sairaus?
Eikö lapsi voi vain olla uhmakas? Eikö syynä voi olla vain liian "kiltit" vanhemmat?
On vain tullut sellainen kuva tästä nykykasvatuksesta, että lapsia ei saa enää ojentaa kuin torumalla... Hyvä jos sillä.
Kehuilla vain yritetään kasvattaa ja minkäänlaista kuria ei enää pidetä.. Minä en nyt arvostele enkä syytä ketään.. Kunhan kysyin.
Ratkaisu ei ole aina lääkkeissä, mutta jos kyseessä on tutkimuksissa näkyvä sairaus, jonka oireet rajoittavat elämää kovasti fyysisesti tai psyykkisesti ja/tai estävät normaalin sosiaalisen vuorovaikutuksen syntyä, on luonnollista ottaa lääkettä, joka helpottaa elämää. Jos ihmiseltä puuttuu jalka, hän luonnollisesti turvautuu proteesiin tai ainakin kainalosauvoihin liikkuessaan. Jos ihmisen liikkumista ja yhteisyyttä muiden kanssa haittaa se, että häneltä puuttuu aivoista tiettyä välittäjäainetta, on luonnollista ottaa lääkettä joka parantaa tuon puutoksen ja nostaa näin elämänlaatua huomattavasti.
Totta kai kaikki ihmiset ovat uhmakkaita joskus, lapset ja aikuiset. Mielialat vaihtelevat, se on normaalia. Mutta jos ihmisellä on todellinen välittäjäainepuutos (dopamiini, serotoniini jne.)tai häiriö aivojen sähköisissä toiminnoissa (esim. lievästä epilepsiasta johtuvia poissaolokohtauksia jne.) tms., ovat lamauttavat ja jatkuvaa ulkoista ja sisäistä kaaosta synnyttävät oireet seurausta lääketieteellisestä häiriötilasta, jota voidaan - onneksi - nykyään hoitaa, tai ainakin yrittää.
Jos ihmisellä on krooninen tauti, se harvemmin paranee itsestään ajan myötä. Krooniset taudit eivät myöskään parane lempeällä puheella tai terävällä käskyllä ryhdistäytyä. Lääkitystä tarvitaan, joko paranemisprosessin käynnistämiseksi tai oireiden lievittämiseksi.
Meillä on kaksi tervettä lasta ja yksi ympäristön silmissä "huonosti kasvatettu". Kaikki kolme on kasvatettu samoilla periaatteilla; rakkautta ja rajoja, ei lipsumisia sovitusta. Kumma, etteivät monet kantaaottavista sivullisista suostu ymmärtämään, että tämän yhden lapsemme käytöshäiriöt, jotka ilmenevät silloin kun hän ei saa lääkitystä, ovat yhtä kuin sairauden oireita. Aivosähkökäyrissä näkyville selville poikkeamille ja muille tutkimustuloksille viitataan kintaalla, eikä yritetäkään ymmärtää, kuinka kahdesta muusta lapsestamme on voinut kehittyä aivan tasapainoisia, itsenäisiä ja mukavia muksuja. Sattumaa ? Kyllä varmaan, mehän olemme niin huonoja kasvattajia, ettei kyse voi olla muusta.
sen erottaa kun on useampi lapsi,että onko kyseessä luonne ero vai VOISIKO olla kyseessä jokin selitettävä syy sellaiseen käytökseen.Ja kuten joku jossain ihmetteli, että PITÄÄKÖ aina keksiä syy lapsen riehumiseen, niin ei se ole keksimistä.Päin vastoin, eikö kukaan ajattele, mikä helpotus se on myös lapselle, kun vihdoin selviää syy miksi riehuttaa.Juuri niin kuin jos lapsi itsekkin sanoo, ettei vain mahda itselleen mitään.Johan sekin osoittaa, että myös lapsi itse on kiusaantunut käytöksestään.Kyllähän normaalisti lapsi kunnon komennuksella rauhottuu, mutta kun alkaa tavarat lennellä ja aletaan satuttaa riehumisen yhteydessä itseä ja toisia, pitäisi siinä viheessa vanhemmallakin kellot soida, ettei nyt enää liikuta selvillä vesillä.
Pojillamme on samantapaisia kohtauksia. Pahiten ne rassaavat silloin kun itse on väsynyt. Olen kyllä sitä mieltä että lapset ovat erilaisia ja erilaisuuttakin pitää nykyaikana ymmärtää kunhan ei ihan kaaokseksi mene. Auttaa kun muistaa että uhma on ohimenevää.
Kuullostaa kyllä siltä että lapsellasi on ADHD oireita.Tarkoittaa sitä että sinun pitäisi käyttää lastasi testeissä josta selviää onko tälläinen oireryhmä.
Tämän taudin kuvaan kuuluu nimenomaan se että lapsi käyttäytyy mielialan mukaan.Hermostuu, on väkivaltainen,käytöshäiriöitä yms. Onko lapsellasi vaikeaa koulussa?Matikassa,lukemisessa?
Ei kannata väsyttää itseään loppuun vaan hankkia apua ennen kuin polttaa päreensä loppuun..
Itselläni lapset ovat "normaaleja",mutta työskentelen tälläisten lasten kanssa joilla on tarkkaavaisuus - ja ylivilkkaus ym. oireita.
Olet varmasti kasvattanut lapsesi hyvin,joten ei kannata ajatella ettet ole siinä onnistunut.Tälläisiin lapsen "vaivoihin" on aina joku syy, joko perinnöllistä tai muista johtuvia.
Toivottavasti löydät apua.Perheneuvola on yksi hyvä paikka hakea apua.
Katso linkki;
http://www.adhd-liitto.fi/sivut/adhd.html
Yleensä pojilla ADHD-oireet ilmenevät selkeämmin riehumisena, raivareina, levottomuutena ja ylenpalttisena energisyytenä, kun taas tytöillä oirekuva on ennemminkin usein ADD-tyyppinen, eli ylivilkkautta ei niinkään esiinny, vaan oppimista ja asioiden ymmärtämistä suuresti vaikeuttavaa "päiväunelmointia" ja ns. muissa maailmoissa olemista silloin, kun pitäisi kuunnella ja olla skarppina. ADHD-tytöt ovat usein hajamielisiä ja vetäytyviä ja yksin viihtyviä, ilman että raivareita esiintyisi välttämättä koskaan. Vaikkei raivareita ja levottomuutta tytöillä olisikaan, tyttöjen oireet vaikeuttavat heidän elämäänsä kuitenkin suuresti (aikuisina laskujen maksut unohtuvat, ovet jäävät lukitsematta, koti on jatkuvasti kuin pommin jäljiltä, tapaamis-, työ-, ja muut aikataulut eivät pidä jne.). Tytöt ovat pahasti alidiagnosoituja, koska heidän ongelmansa eivät ole useinkaan niin silmiinpistäviä kuin poikien. Tämä on ikävää.