Seksuaalisuuteen liittyvät pakkoajatukset

"Se, että sinusta tuntuu, että naiset ovat parempia tunne-elämältään ja tykkäävät keskustella syvällisiä asioita, ei liity seksuaalisuuteen, eikä tee sinusta neuroottista."

Eli siis hän ei ole lesbo, mutta lesboksi itsensä kuvittelu on kuitenkin todenmukaista ja aiheellista? Juuri noin nimittäin annat ymmärtää.

Olen vasta tajunnut että olen kärsinyt pakko-ajatuksista.. Ajoittain pahenevat.

Olen myös lapsesta asti _toivonut_ olevani lesbo ja suhteita onkin ollut miesten ja naisten kanssa, naisten kanssa etenkin silloin kun olen ollut maaninen (olen bipolaari)

Mutta hyvin mielenkiintoista lukea, miten yleistä tälläisetkin pelot ja ajatukset ovat.

Minulla pakko- ajatukset lähinnä keskittyy muiden satuttamiseen ja saan myös näkyjä =/

Olen kärsinyt aivan samanlaisista homopeloista armeija-ajasta asti, ehkä jo aikaisemminkin ja siitä on jo kauan, koska ikäni näkyy nimimerkistä.
Olen ollut vuosien varrella melko oireetonkin, mutta kyllä olen joutunut turvautumaan ammattiauttajiin kohta 30-vuoden ajan, milloi säännöllisemmin milloin harvemmin.
Eilen matkustin junalla H:linnaan ja minulle on aina ollut vaikea iastua paikallaan esim tunti, minkä matka kestää.
Tietenkin juna oli melko täysi ja jouduin menemään yhden pienen koululaisen viereen ja heti alkoi mielessäni liikkua pelko, että teen jotain pahaa tai väkivaltaista hänelle, sain kuitenkin ahdistavan ajatuksen hallintaani, mutta eräältä seisakkeelta tuli mies, eikä hän istunut edes ihan lähellä, no ajatuksiin tulivat tietenkin seksuaaliset pakko-ajatukset(en halua nyt tarkentaa), lopuksi, kun saavuin H:linnaan ja tapasin avovaimoni, niin olin melko huonolla tuulella, vaikka avokkeeni on hyvin ymmärtäväinen, en pystynyt hänelle avautumaan eilen miksi olin niin äkäinen, ja nyt kirjoitan ensikertaa tällaiseen palstaan, olen kyllä usein miettinyt, mutta en ole kehdannut. Voisin jatkaa pakkoajatuksista lisää jos se samalla helpottaa jotain muuta, minulla on ollut kyllä monia apukeinoja vuosien varrella joita olen käyttänyt, ei saa lannistua eikä antaa periksi, sillä tämä pimeä aika tuo niitä pakkoajatuksia herkemmin mieleen, samoin stressi.

Mies-57v kirjoitti:

Olen kärsinyt aivan samanlaisista homopeloista armeija-ajasta asti, ehkä jo aikaisemminkin ja siitä on jo kauan, koska ikäni näkyy nimimerkistä.
Olen ollut vuosien varrella melko oireetonkin, mutta kyllä olen joutunut turvautumaan ammattiauttajiin kohta 30-vuoden ajan, milloi säännöllisemmin milloin harvemmin.
Eilen matkustin junalla H:linnaan ja minulle on aina ollut vaikea iastua paikallaan esim tunti, minkä matka kestää.
Tietenkin juna oli melko täysi ja jouduin menemään yhden pienen koululaisen viereen ja heti alkoi mielessäni liikkua pelko, että teen jotain pahaa tai väkivaltaista hänelle, sain kuitenkin ahdistavan ajatuksen hallintaani, mutta eräältä seisakkeelta tuli mies, eikä hän istunut edes ihan lähellä, no ajatuksiin tulivat tietenkin seksuaaliset pakko-ajatukset(en halua nyt tarkentaa), lopuksi, kun saavuin H:linnaan ja tapasin avovaimoni, niin olin melko huonolla tuulella, vaikka avokkeeni on hyvin ymmärtäväinen, en pystynyt hänelle avautumaan eilen miksi olin niin äkäinen, ja nyt kirjoitan ensikertaa tällaiseen palstaan, olen kyllä usein miettinyt, mutta en ole kehdannut. Voisin jatkaa pakkoajatuksista lisää jos se samalla helpottaa jotain muuta, minulla on ollut kyllä monia apukeinoja vuosien varrella joita olen käyttänyt, ei saa lannistua eikä antaa periksi, sillä tämä pimeä aika tuo niitä pakkoajatuksia herkemmin mieleen, samoin stressi.

Lue lisää

Mietin vain, että huhuh kun olet pitkään ollut kirjoittamatta..

Kohdistuuko sulla myös muihin asioihin pakko-ajatuksia tai "ajatuksen juoksua" johonkin niin unenomaiseen, ahdistavaan olotilaan.

helpottavaa. kirjoitti:

Mietin vain, että huhuh kun olet pitkään ollut kirjoittamatta..

Kohdistuuko sulla myös muihin asioihin pakko-ajatuksia tai "ajatuksen juoksua" johonkin niin unenomaiseen, ahdistavaan olotilaan.

Lue lisää

Ei oikeastaan mihinkään unenomaiseen, mutta kyllä joskus tulee vanhoja kauan sitten nähtyjä unia mieleen, vuosienkin takaa, mutta uskon, että sellaisia on kaikilla ns. normaaleillakin ihmisillä.
En ole kirjoittanut tälle palstalle, ei kai tätä palstaa ole ollut kovin montaa vuotta. Olen kyllä kirjoittanut itsekseni muistiin ja usein myöhemmin heittänyt roskiin.
Jatkuva ihmetyksen aiheeni on, että näissä pakko-ajatuksista kerrotaan niin identtisiä tarinoita, että miten ne voivatkin olla niin saman sisältöisiä. Onko se vain todiste siitä, että meidän ihnisten aivorakennelmat ovat aika samanlaisia, vaikka puhutaan, että kaikki ihmiset ovat erinlaisia. Kuten uudet tutkimukset antavat ymmärtää pakko-oreet ovat osin perinnölliä ja aivokuvantamisen aina vaan parantuessa, uskon, että uusia parempia lääkkeitä kehiteään koko ajan, ja onhan niitä nyt jo aika liuta. Lääkitys ja terapia on minut pitänyt elämässä.

Mies-57v kirjoitti:

Ei oikeastaan mihinkään unenomaiseen, mutta kyllä joskus tulee vanhoja kauan sitten nähtyjä unia mieleen, vuosienkin takaa, mutta uskon, että sellaisia on kaikilla ns. normaaleillakin ihmisillä.
En ole kirjoittanut tälle palstalle, ei kai tätä palstaa ole ollut kovin montaa vuotta. Olen kyllä kirjoittanut itsekseni muistiin ja usein myöhemmin heittänyt roskiin.
Jatkuva ihmetyksen aiheeni on, että näissä pakko-ajatuksista kerrotaan niin identtisiä tarinoita, että miten ne voivatkin olla niin saman sisältöisiä. Onko se vain todiste siitä, että meidän ihnisten aivorakennelmat ovat aika samanlaisia, vaikka puhutaan, että kaikki ihmiset ovat erinlaisia. Kuten uudet tutkimukset antavat ymmärtää pakko-oreet ovat osin perinnölliä ja aivokuvantamisen aina vaan parantuessa, uskon, että uusia parempia lääkkeitä kehiteään koko ajan, ja onhan niitä nyt jo aika liuta. Lääkitys ja terapia on minut pitänyt elämässä.

Lue lisää

auttaa tosi hyvin, mulla on käytössä Sertralin. Mikä sulla on?

Hienoa lukea pakko-oireisesta häiriöstä kirjoitettuja viestejä, eikä mukana yhtään vähämielistä ymmärtämätöntä huumoriviestiä. Edna Foan kirja "Kerrasta poikki" on erittäin silmiä avaava kokemus, suosittelen. Erilaisista pesemis-, tarkistamis-, ajatus- yms. rituaaleista kärsivälle. Itse tehnyt hoito-ohjelmaa terapeutin kanssa. Pakko-oireet ovat voitettavissa, tsemppiä kaikille aiheesta kärsiville!

Mulla on myös ollut seksuaalisuuteen liittyviä pakkoajatuksia ja on edelleen. Ne alkoivat ollessani 19-vuotias ja niitä kesti vuoden-pari. Vähän aikaa ne olivat poissa ja nyt ne pyörivät taas päässäni.
Eli pelkään että mitä jos musta tulee tai mitä jos olen jo lesbo. Ajatus on päässäni kun herään ja se on viimeinen asia mitä ajattelen ennen kuin menen nukkumaan. Turhauttavaa!!
Olen avoliitossa ihanan mieheni kanssa ja olemme menossa naimisiin kesällä.Häiden aiheuttama stressi lisää pakkoajatuksia. Mieheni tietää oireistani ja tukee minua täysillä.
En ole koskaan ollut ihastunut naiseen, miehiin kyllä monestikin. Seksistä nautin myös paljon.
Olen ajatellut kevään aikana meneväni terapeutin juttusille, mutta pelottaa kertoa asiasta. Toivon vaan että ajatukset lähtisivät päästäni ja saisin elää normaalia elämää...Voimia kaikille jotka kärsivät pakkoajatuksista!

mariannn kirjoitti:

Mulla on myös ollut seksuaalisuuteen liittyviä pakkoajatuksia ja on edelleen. Ne alkoivat ollessani 19-vuotias ja niitä kesti vuoden-pari. Vähän aikaa ne olivat poissa ja nyt ne pyörivät taas päässäni.
Eli pelkään että mitä jos musta tulee tai mitä jos olen jo lesbo. Ajatus on päässäni kun herään ja se on viimeinen asia mitä ajattelen ennen kuin menen nukkumaan. Turhauttavaa!!
Olen avoliitossa ihanan mieheni kanssa ja olemme menossa naimisiin kesällä.Häiden aiheuttama stressi lisää pakkoajatuksia. Mieheni tietää oireistani ja tukee minua täysillä.
En ole koskaan ollut ihastunut naiseen, miehiin kyllä monestikin. Seksistä nautin myös paljon.
Olen ajatellut kevään aikana meneväni terapeutin juttusille, mutta pelottaa kertoa asiasta. Toivon vaan että ajatukset lähtisivät päästäni ja saisin elää normaalia elämää...Voimia kaikille jotka kärsivät pakkoajatuksista!

Lue lisää

Aivan tärisen kun ajattelen asioita. Näitä tulee aina kausittain. pelkään kuollakseni olevani lesbo tms. itken asian tähden joka päivä taas. Tiedän etten ole mutta kamalat pakko ajatukset vaivaavat päätäni koko ajan. En pysty tehdä mitään. Minulla on aiemmin ollut lääkäniitys masennuksen takia ja ne menivät pois mutta kun lopetin, ne tuli takaisin. olen vasta avioitunut ja pelkään menettäväni mieheni tästä syystä ja lisäksi minulla on kamalan huono itseluottamus. Lapsettomuutta meillä on myös ollut jo pidemmän aikaa se on alkanut masentaa pahemman kerran. tuntuu että kuolen näihin pakko ajatuksiin. ne on kauheita. alan hikoilla ja täristä välillä aivan hysteerisesti, niinkuin nyt. Koko ajan tarvitsen todisteita etten ole lesbo ja en ole koskaan kyllä ollut kiinnostunut naisista. terapiassa kävin kaksi vuotta ja se auttoi näihin lääkityksen ohella. nyt ne ovat palanneet ja pahempina kuin koskaan.
pelottaa.

maricareal20 kirjoitti:

Aivan tärisen kun ajattelen asioita. Näitä tulee aina kausittain. pelkään kuollakseni olevani lesbo tms. itken asian tähden joka päivä taas. Tiedän etten ole mutta kamalat pakko ajatukset vaivaavat päätäni koko ajan. En pysty tehdä mitään. Minulla on aiemmin ollut lääkäniitys masennuksen takia ja ne menivät pois mutta kun lopetin, ne tuli takaisin. olen vasta avioitunut ja pelkään menettäväni mieheni tästä syystä ja lisäksi minulla on kamalan huono itseluottamus. Lapsettomuutta meillä on myös ollut jo pidemmän aikaa se on alkanut masentaa pahemman kerran. tuntuu että kuolen näihin pakko ajatuksiin. ne on kauheita. alan hikoilla ja täristä välillä aivan hysteerisesti, niinkuin nyt. Koko ajan tarvitsen todisteita etten ole lesbo ja en ole koskaan kyllä ollut kiinnostunut naisista. terapiassa kävin kaksi vuotta ja se auttoi näihin lääkityksen ohella. nyt ne ovat palanneet ja pahempina kuin koskaan.
pelottaa.

Lue lisää

Mulla on vähän samanlaisia ongelmia kuin sulla. Olen ollut kuusi vuotta parisuhteessa miehen kanssa ja suurin pelkoni on myös ollut rakkaan mieheni menettäminen näiden seksuaalisuuteen liittyvien pakkoajatuksien takia.
Olen käynyt terapeutin kanssa juttelemassa ja olen myös ollut avoin miehelleni ajatuksistani. Se, että mieheni tukee ja rakastaa minua lieventää ahdistusta huomattavasti. Olen itse liian järjestelmällinen ja haluan aina että asiat sujuvat juuri suunnittelemallani tavalla. Näiden ajatusten toteutuminen olisi niin suuri särö kaikkeen haaveilemaani että ne ovat muodostneet ns. peloiksi ja uhkakuviksi. Välillä menee ajatusten kanssa paremmin, joskus on tosi vaikeita päiviä.
Toivon itsekin pääseväni näistä ajatuksista joskus eroon....Tsemppiä kovasti sulle elämään, toivotaan että molemmat vielä löydetään mielenrauha ja saadaan elää onnellisesti rakastamiemme miesten kanssa :)

Tota homous kammoa kans potenu jonki aikaa ja raskaalta tuntuu. Oon 23-vuotias nuorimies ja seurustelen, jota oon tosin ruvennu pelkäämään koska pelkään että menetän tyttöystäväni ku oon koko ajan aivan sekasin.. Terapiassa oon käyny nyt 6-kertaa ja syöny efexoria 6 viikkoa 150mg päivässä mut ei oo oikeen vielä auttanu. Tosi karua.. Mut toivotaan et tää tästä ja tsemiä kaikille!

heikoilla kirjoitti:

Tota homous kammoa kans potenu jonki aikaa ja raskaalta tuntuu. Oon 23-vuotias nuorimies ja seurustelen, jota oon tosin ruvennu pelkäämään koska pelkään että menetän tyttöystäväni ku oon koko ajan aivan sekasin.. Terapiassa oon käyny nyt 6-kertaa ja syöny efexoria 6 viikkoa 150mg päivässä mut ei oo oikeen vielä auttanu. Tosi karua.. Mut toivotaan et tää tästä ja tsemiä kaikille!

Lue lisää

Tuskinpa teistä kukaan on oikeasti homoseksuaali. Jos te vaan tajuaisitte, ettei se olisi maailmanloppu vaikka olisittekin ja ettei homous ole mikään kauhea hirveä sairas asia, niin luultavasti saisitte rauhan noilta ajatuksilta ja lakkaisitte pelkäämästä sitä hysteerisesti - ja voisitte keskittyä ihan rauhassa nauttimaan heteroseksuaalisista suhteistanne.

On tosi mukava ku näkee että maailmassa on muitakin samasta asiasta kärsiviä. Olen 18- vuotias ja ollut todella stressaantunu. Aluksi ajatukset että oon lesbo alkoi muutama kuukausi sitten. seurustelen miehen kanssa mutta ajatukset alkoivat kun seksielämä ei meillä oikein suju. ja ymmärrän hyvin että olen nuori ja pitää vain harjoitella mutta ei ajatukset lähde päästä. välillä tuntuu ettei mitään muuta pysty ajattelemaan ja asia ahdistaa koko ajan. nyt käytän cipralexia lääkkeenä, joka auttaakin masennukseen ja ahdistukseen mutta ajatuksiin ei. sitä alkaa tulla todella vainoharhaiseksi ja jännittää olla naisten seurassa. yksi päivä katsoin ohjelman jossa leikkauksen avulla tehtiin naisesta mies ja se vasta alkokin pelottaa. tuntuu nyt että koko naisellisuus on mennyt eikä tunne itteään enää millään tavalla viehättäväks. kadehdin vain miehiä ku heillä seksielämäkin tuntuu olevan paljon paljon kivempaa ja itselläni se ei tunnu oikein miltään. tosiaan sekin on huomattu että järkeily ei auta mitään. hetkeksi tulee hyvä olo mutta sitten ajatukset lähtee taas pyörimään. haluaisin keskustella juuri samankaltaisten ihmisten kanssa ku omat läheiset ei oikein ymmärrä.
voisitteko kertoa miten itse olette tästä selvinneet niin voisin nähdä valoa tunnelin päässä :) tällä hetkellä tuntuu että koko loppuelämä on tämmöstä eikä mikään enää oikein kiinnosta. haluaisin vaan löytää oman itseni.

Jep sama homma täällä mutta miehen näkökulmasta.

Omalla kohdallani homma alkoi noin vuosi sitten siitä, kun en meinannut päästä poikuudestani, todennäköisesti suorituspaineiden takia. Oli hirveää kun silloinen tyttöystäväni makasi alasti edessä ja itsellä vain ei seisonut - masennuin ja aloin ajatella, että olenkohan minä homo, kun en vaan onnistu tässä? Taustalla oli tätä ennen pari yhden yön kännisähläystä, jotka olivat myöskin epäonnistuneet. No jossain vaiheessa sitten löysin uuden tyttöystävän ja menetin poikuuteni, jäätävistä homopeloista ja suorituspaineista huolimatta, ja nykyään osaan nauttia seksistä paljon vapaammin. Pakko-ajatukset ovat kuitenkin jääneet taustalle ja ne valtaavat pääni aina silloin kun olen muuten vain alla päin - ikään kuin korvaan sen alkavan pahanolon tunteen, joka esimerkiksi voisi liittyä huonoon arvosanaan koulussa tms., homoajatuksilla. Onko kenelläkään mitään tämän kaltaista?

Itselläni taustalla on vielä n. 9-vuotiaana "seksikokemus" silloisen poikapuolisen ystäväni kanssa ja arvaatte varmaan minkälaiseen analyysiin tuo terveyspalstojen mukaan "täysin normaali seksuaaliseen heräämiseen liittyvä kokemus" on päätynyt. Olen koko elämäni jotenkin tuon takia mieltänyt itseni mahdollisesti homoksi vaikka joskus meni vuosia, etten ajatellut asiaa lainkaan. Sillä ei myöskään ole näinä pakko-ajatusten täyttävinä päivinä ole ollut mitään merkitystä, että samoihin aikoihin samanlaisia leikkejä tuli harrastettua myös tyttöjen kanssa. Pakko-ajatusten heräämisten myötä olen myös enemmän tai vähemmän kyseenalaistanut kaikki nuoruuden ihastumiset ja kiinnostumiset tyttöihin, että ovatko ne olleet vain opittuja kiinnostuksenkohteita. Koskaan en ole ihastunut tai kiinnostunut miespuolisesta henkilöstä.

Välillä menee tosiaan paremmin ja välillä huonommin. Nykyään en ole enää niin masentunut ja kauhistunut, mitä tämän vaiheen alussa, mikä on auttanut sen oman itsensä uudelleen löytämisessä. En ole kertonut asiasta kenellekään vielä, sillä pelkään tosiaan, että se joku voisi ottaa sen esimerksi kaapista ulos tulemisena tai jonain muuna seksuaalisen suuntautumisen tunnustamisena. Muutenkin minua on haukuttu ja luultu homoksi ihan pienestä pitäen, koska aloitin seurustelusuhteet vasta armeijan jälkeen (en mikään älytömän komea, enkä mitenkään hyväkroppainen). Itse olen aina ollut kiinnostunut yksinomaan tytöistä, sillä varauksella, että nykyään ajattelen välillä pakonomaisesti seksiä miesten kanssa sillä seurauksella, että voin enemmän tai vähemmän pahoin riippuen siitä kuinka pitkälle ajatuksissani menen. Tämän seikan ymmärtäminen, että nämä ajatukset eivät oikein ikinä ole miellyttäneet, on rauhoittanut minua suuresti. Ehkä en olekaan homo, jos ajatuskin asiasta on niin kamala?

Järjen kanssa ajattelu on myöskin auttanut ja monet tutkimukset ovat sitä mieltä, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään yksiselitteinen asia, minkä vuoksi mahdollinen määrittely pitäisi tapahtua asteikolla 0-100 (heteron ja homon muodostaessa ääripäät) eikä homo tai hetero, ja että suurimmalla osasta ihmisiä on jonkinlaisia homoseksuaalisia taipumuksia.

Ratkaisevaa on siis omalla kohdallani ollut se, että antaa itselleen mahdollisuuden ajatella niitä asioita, joita pää kehittää, eikä koita kahlita niitä, sillä silloin ne vasta pahoiksi kehittyvätkin, jolloin ihminen alkaa lopulta uskomaan omiin ajatuksiinsa. Ehkä hirveimmät ajatukseni tällä hetkellä liittyvätkin seksuaalisen suuntautumisen muuttumiseen eli siihen, että heräisin joskus vaimoni ja lasteni kanssa siitä tilanteesta, että naiset eivät kiinnosta enää ollenkaan. Tämä on jotenkin opettanut minut nauttimaan nykyisestä elämäntilanteestani eli ajattelemaan, että jos kerta joskus näin minulle käy (eli seksuaalinen suuntautumiseni muuttuu) niin haluan ainakin silloin olla nauttinut naisista niin paljon kuin vain suinkin mahdollista! :)

Ja lopuksi tosiaan voin todeta, että nuorempana pelkäsin jääväni pojaksi loppuelämäkseni, kun en ollut löytänyt sitä oikeaa..

mies22 kirjoitti:

Jep sama homma täällä mutta miehen näkökulmasta.

Omalla kohdallani homma alkoi noin vuosi sitten siitä, kun en meinannut päästä poikuudestani, todennäköisesti suorituspaineiden takia. Oli hirveää kun silloinen tyttöystäväni makasi alasti edessä ja itsellä vain ei seisonut - masennuin ja aloin ajatella, että olenkohan minä homo, kun en vaan onnistu tässä? Taustalla oli tätä ennen pari yhden yön kännisähläystä, jotka olivat myöskin epäonnistuneet. No jossain vaiheessa sitten löysin uuden tyttöystävän ja menetin poikuuteni, jäätävistä homopeloista ja suorituspaineista huolimatta, ja nykyään osaan nauttia seksistä paljon vapaammin. Pakko-ajatukset ovat kuitenkin jääneet taustalle ja ne valtaavat pääni aina silloin kun olen muuten vain alla päin - ikään kuin korvaan sen alkavan pahanolon tunteen, joka esimerkiksi voisi liittyä huonoon arvosanaan koulussa tms., homoajatuksilla. Onko kenelläkään mitään tämän kaltaista?

Itselläni taustalla on vielä n. 9-vuotiaana "seksikokemus" silloisen poikapuolisen ystäväni kanssa ja arvaatte varmaan minkälaiseen analyysiin tuo terveyspalstojen mukaan "täysin normaali seksuaaliseen heräämiseen liittyvä kokemus" on päätynyt. Olen koko elämäni jotenkin tuon takia mieltänyt itseni mahdollisesti homoksi vaikka joskus meni vuosia, etten ajatellut asiaa lainkaan. Sillä ei myöskään ole näinä pakko-ajatusten täyttävinä päivinä ole ollut mitään merkitystä, että samoihin aikoihin samanlaisia leikkejä tuli harrastettua myös tyttöjen kanssa. Pakko-ajatusten heräämisten myötä olen myös enemmän tai vähemmän kyseenalaistanut kaikki nuoruuden ihastumiset ja kiinnostumiset tyttöihin, että ovatko ne olleet vain opittuja kiinnostuksenkohteita. Koskaan en ole ihastunut tai kiinnostunut miespuolisesta henkilöstä.

Välillä menee tosiaan paremmin ja välillä huonommin. Nykyään en ole enää niin masentunut ja kauhistunut, mitä tämän vaiheen alussa, mikä on auttanut sen oman itsensä uudelleen löytämisessä. En ole kertonut asiasta kenellekään vielä, sillä pelkään tosiaan, että se joku voisi ottaa sen esimerksi kaapista ulos tulemisena tai jonain muuna seksuaalisen suuntautumisen tunnustamisena. Muutenkin minua on haukuttu ja luultu homoksi ihan pienestä pitäen, koska aloitin seurustelusuhteet vasta armeijan jälkeen (en mikään älytömän komea, enkä mitenkään hyväkroppainen). Itse olen aina ollut kiinnostunut yksinomaan tytöistä, sillä varauksella, että nykyään ajattelen välillä pakonomaisesti seksiä miesten kanssa sillä seurauksella, että voin enemmän tai vähemmän pahoin riippuen siitä kuinka pitkälle ajatuksissani menen. Tämän seikan ymmärtäminen, että nämä ajatukset eivät oikein ikinä ole miellyttäneet, on rauhoittanut minua suuresti. Ehkä en olekaan homo, jos ajatuskin asiasta on niin kamala?

Järjen kanssa ajattelu on myöskin auttanut ja monet tutkimukset ovat sitä mieltä, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään yksiselitteinen asia, minkä vuoksi mahdollinen määrittely pitäisi tapahtua asteikolla 0-100 (heteron ja homon muodostaessa ääripäät) eikä homo tai hetero, ja että suurimmalla osasta ihmisiä on jonkinlaisia homoseksuaalisia taipumuksia.

Ratkaisevaa on siis omalla kohdallani ollut se, että antaa itselleen mahdollisuuden ajatella niitä asioita, joita pää kehittää, eikä koita kahlita niitä, sillä silloin ne vasta pahoiksi kehittyvätkin, jolloin ihminen alkaa lopulta uskomaan omiin ajatuksiinsa. Ehkä hirveimmät ajatukseni tällä hetkellä liittyvätkin seksuaalisen suuntautumisen muuttumiseen eli siihen, että heräisin joskus vaimoni ja lasteni kanssa siitä tilanteesta, että naiset eivät kiinnosta enää ollenkaan. Tämä on jotenkin opettanut minut nauttimaan nykyisestä elämäntilanteestani eli ajattelemaan, että jos kerta joskus näin minulle käy (eli seksuaalinen suuntautumiseni muuttuu) niin haluan ainakin silloin olla nauttinut naisista niin paljon kuin vain suinkin mahdollista! :)

Ja lopuksi tosiaan voin todeta, että nuorempana pelkäsin jääväni pojaksi loppuelämäkseni, kun en ollut löytänyt sitä oikeaa..

Lue lisää

Loppujen lopuksi me naiset ja miehet taidamme olla aivorakenteiltamme samanlaisia koska naisena tunnen aivan samoin. Olen ollut arvosanojeni perusteella aina hyvä oppilas mutta kun tulee huono numero en saa siitä pahaa oloa vaan seksuaaliset ajatukset tulevat heti. sama on kun tulee stressiä niin ajatukset vaan lisääntyvät. Ja tiedän todella mitä tarkoitat että pitäisi hyväksyä ajatuksensa. minulle on ollut todella vaikeaa hyväksyä ne ja sitä todella alkaa uskomaan niitä ajatuksiaan. järki sumenee eikä ole enää hajuakaan että millainen ihminen todellisuudessa on. peilikuvakin itsestään inhottaa. ja joskus on päiviä että tuntuu että ei sillä tosiassa ole mitään merkitystää millainen ihminen minusta tulee. silloin on parempi olo. toisina päivinä taas ahdistus on kamala.
minulla asiaa on parantanut koska olen pystynyt juttelemaan asiasta kaikkien läheisteni kanssa. kaikki ovat asiaan suhtautunut ymmärtäväisesti, ainoastaan äiti ei tunnu minua ymmärtävän. pahimmalta minusta tuntuu se kun alkaa jännittää olla muiden naisten seurassa. esimerkiksi pelkään tosi paljon mennä suihkuun muiden naispuolisten kavereiden kanssa. en ole ikinä tuntenut heihin vetoa mutta ajatukset vaan alkaa heti laukkaamaan ja ahdistus puristaa rintaa. ja sekin kun minulla on tosi kauniita tyttökavereita, ja eräästä olenkin kuvitellut että harrastaisin hänen kanssaan seksiä. ajatukset ei ole miellyttäviä mutta jotenkin sitä on vain pakkko ajatella että todistaa itselleen etten minä lesbo ole jos kerta en edes ajatuksen tasolla halua mitään. tämän vuoksi minua on sitten ahdistanut alkaa olla kyseisen ystäväni kanssa. ja siitä taas kehityy lisää ajatuksia että jos minua ahistaa olla hänen kanssaan niin voisiko olla että olen ihastunut.
tuntuu kamalalta ku omat aivot näin pettää. olisi vain ihana tuntea ettei ole mistään huolta ja tämä jättimäinen taakka lähtisi. ja yritän samaa kuin edellä kirjoittava että nauttisi nykyisestä parisuhteesta ja antaa tulevaisuuden tuoda mitä tulee. se vain on vaikeaa ku päässä on muita ajatuksia, jotka aiheuttavat että ei aina se oma mies kiinnosta.
tosiassa se on että me pakkohäiriöiset ihmiset vain vaikeutamme omaa elämää. mitään huolta ei olisi eikä ihminen voi vaan ajatustensa tasolla muuttaa fysiologiaansa. mutta minusta järjellä on vain vaikea estää ajatusten tuloa.

ajatukset vaivaa kirjoitti:

Loppujen lopuksi me naiset ja miehet taidamme olla aivorakenteiltamme samanlaisia koska naisena tunnen aivan samoin. Olen ollut arvosanojeni perusteella aina hyvä oppilas mutta kun tulee huono numero en saa siitä pahaa oloa vaan seksuaaliset ajatukset tulevat heti. sama on kun tulee stressiä niin ajatukset vaan lisääntyvät. Ja tiedän todella mitä tarkoitat että pitäisi hyväksyä ajatuksensa. minulle on ollut todella vaikeaa hyväksyä ne ja sitä todella alkaa uskomaan niitä ajatuksiaan. järki sumenee eikä ole enää hajuakaan että millainen ihminen todellisuudessa on. peilikuvakin itsestään inhottaa. ja joskus on päiviä että tuntuu että ei sillä tosiassa ole mitään merkitystää millainen ihminen minusta tulee. silloin on parempi olo. toisina päivinä taas ahdistus on kamala.
minulla asiaa on parantanut koska olen pystynyt juttelemaan asiasta kaikkien läheisteni kanssa. kaikki ovat asiaan suhtautunut ymmärtäväisesti, ainoastaan äiti ei tunnu minua ymmärtävän. pahimmalta minusta tuntuu se kun alkaa jännittää olla muiden naisten seurassa. esimerkiksi pelkään tosi paljon mennä suihkuun muiden naispuolisten kavereiden kanssa. en ole ikinä tuntenut heihin vetoa mutta ajatukset vaan alkaa heti laukkaamaan ja ahdistus puristaa rintaa. ja sekin kun minulla on tosi kauniita tyttökavereita, ja eräästä olenkin kuvitellut että harrastaisin hänen kanssaan seksiä. ajatukset ei ole miellyttäviä mutta jotenkin sitä on vain pakkko ajatella että todistaa itselleen etten minä lesbo ole jos kerta en edes ajatuksen tasolla halua mitään. tämän vuoksi minua on sitten ahdistanut alkaa olla kyseisen ystäväni kanssa. ja siitä taas kehityy lisää ajatuksia että jos minua ahistaa olla hänen kanssaan niin voisiko olla että olen ihastunut.
tuntuu kamalalta ku omat aivot näin pettää. olisi vain ihana tuntea ettei ole mistään huolta ja tämä jättimäinen taakka lähtisi. ja yritän samaa kuin edellä kirjoittava että nauttisi nykyisestä parisuhteesta ja antaa tulevaisuuden tuoda mitä tulee. se vain on vaikeaa ku päässä on muita ajatuksia, jotka aiheuttavat että ei aina se oma mies kiinnosta.
tosiassa se on että me pakkohäiriöiset ihmiset vain vaikeutamme omaa elämää. mitään huolta ei olisi eikä ihminen voi vaan ajatustensa tasolla muuttaa fysiologiaansa. mutta minusta järjellä on vain vaikea estää ajatusten tuloa.

Lue lisää

Käypääpä katsomassa tuota sivustoa.

http://brainphysics.com/hocd.php

Näyttää olevan ihan virallinen tauti Amerikassa...

Jaksamista kaikille! Ja lisää "selviytymistarinoita", jos sellaisia jollakin on..

Mulla on myös ollu noita seksuaalisuuteen liittyviä ajatuksia ahdistukseen asti ja välillä ajattelen jopa itsemurhaa helpotuksena (en sitä kyllä haluaisi ajatella enkä tehdä) en voi ymmärtää mistä ne homous ajatukset tulee. Olen aina ollut kiinnostunut naisista ja olen haaveillut omasta perheestä, kuitenkin noiden piinaavien ajatusten takia en uskalle edes seurustella. Urheilen melko paljon ja olisin toivonut sen auttavan, mut ei, tosin sorrun muutaman viikon välein alkoholiin, yleesä vaan yksi ilta, mutta sekin on minulle liikaa ja haluaisin absolutistiksi, en vaan tiedä miten. Minulla on paljon suorituspaineita ja halua olla hyvä, urheilussa ja työssä, monesti jää taukoja pitämättä ja aina olen ajoissa, olen miettinyt sairaslomaa, mutta ei se ole mahdollista pienessä kaupassa henkilökunnan vähyyden takia. Mitähän tämä mies oikein tekisi elämällään kun ei halua olla homo/homoajatuksia, vaan haaveilee ihanasta ja kiltistä kunnollisesta tyttöystävästä ja perheestä.

Mitäs nyt kirjoitti:

Mulla on myös ollu noita seksuaalisuuteen liittyviä ajatuksia ahdistukseen asti ja välillä ajattelen jopa itsemurhaa helpotuksena (en sitä kyllä haluaisi ajatella enkä tehdä) en voi ymmärtää mistä ne homous ajatukset tulee. Olen aina ollut kiinnostunut naisista ja olen haaveillut omasta perheestä, kuitenkin noiden piinaavien ajatusten takia en uskalle edes seurustella. Urheilen melko paljon ja olisin toivonut sen auttavan, mut ei, tosin sorrun muutaman viikon välein alkoholiin, yleesä vaan yksi ilta, mutta sekin on minulle liikaa ja haluaisin absolutistiksi, en vaan tiedä miten. Minulla on paljon suorituspaineita ja halua olla hyvä, urheilussa ja työssä, monesti jää taukoja pitämättä ja aina olen ajoissa, olen miettinyt sairaslomaa, mutta ei se ole mahdollista pienessä kaupassa henkilökunnan vähyyden takia. Mitähän tämä mies oikein tekisi elämällään kun ei halua olla homo/homoajatuksia, vaan haaveilee ihanasta ja kiltistä kunnollisesta tyttöystävästä ja perheestä.

Lue lisää

Itsellänikin on tullut "tavaksi" tämä homouden "pelkääminen"... Se on kyllä tuskaa ihan kokoajan! Ensimmäisinä päivänä muistan kuinka luulin että olin muuttumassa homoksi, vaikka ajatuksessa ei ollut mitään järkeä! (pitkään jo heterosuhteessa seurustellut) Mutta onneksi löysin tieni tänne, sillä nyt olen varma että ne ovat vain pakkoajatuksia (HOCD) jotka tekevät minut hulluksi, ja en ole nähtävästi ainoa joka niistä kärsii. Ahdistusta ja masennusta on melkein kokoajan.

Voiko näistä pakkoajatuksista selviytyä aivan kotikonstein ilman terapiaa ja lääkityksiä?

Kuinka moni pakkoajatuksista kärsivä muuten seurustelee? Toiko suhde paineita toipumiseen?
Vastauksia kaivataan.

huohhh kirjoitti:

Itsellänikin on tullut "tavaksi" tämä homouden "pelkääminen"... Se on kyllä tuskaa ihan kokoajan! Ensimmäisinä päivänä muistan kuinka luulin että olin muuttumassa homoksi, vaikka ajatuksessa ei ollut mitään järkeä! (pitkään jo heterosuhteessa seurustellut) Mutta onneksi löysin tieni tänne, sillä nyt olen varma että ne ovat vain pakkoajatuksia (HOCD) jotka tekevät minut hulluksi, ja en ole nähtävästi ainoa joka niistä kärsii. Ahdistusta ja masennusta on melkein kokoajan.

Voiko näistä pakkoajatuksista selviytyä aivan kotikonstein ilman terapiaa ja lääkityksiä?

Kuinka moni pakkoajatuksista kärsivä muuten seurustelee? Toiko suhde paineita toipumiseen?
Vastauksia kaivataan.

Lue lisää

Itse olen kärsinyt jo jonkin aikaa kyseisistä oireista ja se on kyllä yhtä helvettiä koko ajan, ei hetkenkään rauhaa. Kaikki alkoi siitä kun luulin yhtä naista mieheksi (siis on tosi miesmäinen) ja sitten tämä pelko iski kuin moukari mahaan. Aikaisemmin oli jo päällä lievä paniikkihäiriö ja sekoamisen pelko eli olin lähes varma että sairastun psykoosiin tms... niin en sitten tiedä miten paljon sekin vaikuttaa asiaan.
Koskaan aikaisemmin ei ole ollut edes pienen pientä epäilyä että voisin olla lesbo. Tuosta hetkestä lähtien olen pelännyt asiaa niin että hyvä kun olen sohvalta pahimpien pelko "kohtausten" aikana ylös päässyt. Tuntuu kuin jäisi filmi päälle ja joitakin tapahtumia aina vain kelaillaan pakosti edestakaisin kuin jossain huonossa komediassa.
Myös netistä olen etsinyt bi ja lesbo nimikkeiden alta tietoa, mutta sieltä ei oikein mikään natsannut muhun, mikä oli taas helpotus.

Oireet olivat vähän aikaa poissa kun olin ihastunut erääseen mieheen, johon olen ollut enemmän tai vähemmän ihastunut jo vuosia. Mutta kun ihastuksen tunteeni taas vaihteeksi laimeni vasta kaiun puutteessa, niin pelot tulivat päälle "kun en sitten rakastunut kunnolla mun on pakko olla muuta kuin hetero" yms.. Joo tiedän tyhmää, mutta sanoppa se villiintyneille ajatuksille.

On silti helpottavaa lukea että muillakin on ollut näitä, mutta eivät olekaan sitten tarkoittanut mitään. En itsekään ole ollut homofobiasta kärsivä aiemmin.

Nykyään koko ajan ns. "skannaan" vastaan tulevia ihmisiä: onko mies/nainen, jos mies onko hyvän näköinen, mutta auta armias jos tuli erehdys havainto eli luulin naista mieheksi tai miestä naiseksi, niin ahdistus iskee päälle kuin hyökyaalto. Ja ahdistaa myös silloinkin jos esim. mainoksessa katse osuu ensin naiseen ja vasta sen jälkeen mieheen. Myös jos tulee kaunis nainen vastaan, niin pahimpina päivinä olen varma "että ,koska pidin tuota kauniina minun pakko olla lesbo" yms... vaikka ei tunne minkäänlaista halua.

Ja n. viikko tuon alkoivat nämä pakko ajatukset eli jos näen naisen, niin pelkään että menetän koko itse hillintäni ja ryntään nuoleksimaan sitä yms. ja koko ajan on pelko takaraivossa että vastaan kävelee nainen johon sitten rakastun palavasti ja taas menetän itsehillintäni.

Onko muilla alkanut tämä pelko tälläisestä konkreettisesta vai pelkästään ajatuksen tasolla?

nuori vielä kirjoitti:

Itse olen kärsinyt jo jonkin aikaa kyseisistä oireista ja se on kyllä yhtä helvettiä koko ajan, ei hetkenkään rauhaa. Kaikki alkoi siitä kun luulin yhtä naista mieheksi (siis on tosi miesmäinen) ja sitten tämä pelko iski kuin moukari mahaan. Aikaisemmin oli jo päällä lievä paniikkihäiriö ja sekoamisen pelko eli olin lähes varma että sairastun psykoosiin tms... niin en sitten tiedä miten paljon sekin vaikuttaa asiaan.
Koskaan aikaisemmin ei ole ollut edes pienen pientä epäilyä että voisin olla lesbo. Tuosta hetkestä lähtien olen pelännyt asiaa niin että hyvä kun olen sohvalta pahimpien pelko "kohtausten" aikana ylös päässyt. Tuntuu kuin jäisi filmi päälle ja joitakin tapahtumia aina vain kelaillaan pakosti edestakaisin kuin jossain huonossa komediassa.
Myös netistä olen etsinyt bi ja lesbo nimikkeiden alta tietoa, mutta sieltä ei oikein mikään natsannut muhun, mikä oli taas helpotus.

Oireet olivat vähän aikaa poissa kun olin ihastunut erääseen mieheen, johon olen ollut enemmän tai vähemmän ihastunut jo vuosia. Mutta kun ihastuksen tunteeni taas vaihteeksi laimeni vasta kaiun puutteessa, niin pelot tulivat päälle "kun en sitten rakastunut kunnolla mun on pakko olla muuta kuin hetero" yms.. Joo tiedän tyhmää, mutta sanoppa se villiintyneille ajatuksille.

On silti helpottavaa lukea että muillakin on ollut näitä, mutta eivät olekaan sitten tarkoittanut mitään. En itsekään ole ollut homofobiasta kärsivä aiemmin.

Nykyään koko ajan ns. "skannaan" vastaan tulevia ihmisiä: onko mies/nainen, jos mies onko hyvän näköinen, mutta auta armias jos tuli erehdys havainto eli luulin naista mieheksi tai miestä naiseksi, niin ahdistus iskee päälle kuin hyökyaalto. Ja ahdistaa myös silloinkin jos esim. mainoksessa katse osuu ensin naiseen ja vasta sen jälkeen mieheen. Myös jos tulee kaunis nainen vastaan, niin pahimpina päivinä olen varma "että ,koska pidin tuota kauniina minun pakko olla lesbo" yms... vaikka ei tunne minkäänlaista halua.

Ja n. viikko tuon alkoivat nämä pakko ajatukset eli jos näen naisen, niin pelkään että menetän koko itse hillintäni ja ryntään nuoleksimaan sitä yms. ja koko ajan on pelko takaraivossa että vastaan kävelee nainen johon sitten rakastun palavasti ja taas menetän itsehillintäni.

Onko muilla alkanut tämä pelko tälläisestä konkreettisesta vai pelkästään ajatuksen tasolla?

Lue lisää

tuo ei ole yhtään ihme jos näin on käynyt. sun suurin ongelma liittyy juuri siihen kokemukseen. Sun pitää nyt ajatella niin ettet ajattele niin. Tiedän, se ei ole helppoa mutta uskoa minua, kun sitä jankuttaa päässä riittävästi niin ajatusmaailma muuttuu jonkin verran helpommaksi.

Itse taas en voi sietää pitkätukkaista miestä vaikka olisi kuinka fiksu. ennen kuin olen tutustunut paremmin ja huomaan ettei ole pelättävää. jostain se kammo vaan tulee. ehkä pornolehdistä. vihaan jos naista alistetaan.

Paras tapa tätä sairautta vastaan on mennä sitä kohti. ei saa antaa periksi tuumaakaan. Pärjäile

mies vaan kirjoitti:

tuo ei ole yhtään ihme jos näin on käynyt. sun suurin ongelma liittyy juuri siihen kokemukseen. Sun pitää nyt ajatella niin ettet ajattele niin. Tiedän, se ei ole helppoa mutta uskoa minua, kun sitä jankuttaa päässä riittävästi niin ajatusmaailma muuttuu jonkin verran helpommaksi.

Itse taas en voi sietää pitkätukkaista miestä vaikka olisi kuinka fiksu. ennen kuin olen tutustunut paremmin ja huomaan ettei ole pelättävää. jostain se kammo vaan tulee. ehkä pornolehdistä. vihaan jos naista alistetaan.

Paras tapa tätä sairautta vastaan on mennä sitä kohti. ei saa antaa periksi tuumaakaan. Pärjäile

Lue lisää

En tiedä vetäsitkö nimimerkkisi nyt vain sattumalla kun voi olla aika yleisesti käytetty "mies vaan" mutta olen lukenut postauksiasi muuallakin?
Esim. neuvoit jotain tyttöä hyväksymään epävarmuuden ja hoitamaan itseään normaalien pakkoajatusten tapaan ja etsimään sellaisen terapeutin joka ei puhu hänelle piilotetusta identiteetistään?

Kiinnostais tietää, ihan taustatietoo ja että ootko itse HOCD:sta kärsivä, kuinka pitkään olet ollut ja miten/millä keinoilla olet tuon pirulaisen kanssa pärjäillyt? Vaikuttaa että sulla saattais olla ihan käytännön kokemusta ja tietoa tästä enemmänkin, kuin useimmilla joilla ei ole mitään tietoa mitä heille on tapahtumassa.

Ja vielä se pitää kysyä että mihin perustuu että täytyy hyväksyä epävarmuus?

Sevvy kirjoitti:

En tiedä vetäsitkö nimimerkkisi nyt vain sattumalla kun voi olla aika yleisesti käytetty "mies vaan" mutta olen lukenut postauksiasi muuallakin?
Esim. neuvoit jotain tyttöä hyväksymään epävarmuuden ja hoitamaan itseään normaalien pakkoajatusten tapaan ja etsimään sellaisen terapeutin joka ei puhu hänelle piilotetusta identiteetistään?

Kiinnostais tietää, ihan taustatietoo ja että ootko itse HOCD:sta kärsivä, kuinka pitkään olet ollut ja miten/millä keinoilla olet tuon pirulaisen kanssa pärjäillyt? Vaikuttaa että sulla saattais olla ihan käytännön kokemusta ja tietoa tästä enemmänkin, kuin useimmilla joilla ei ole mitään tietoa mitä heille on tapahtumassa.

Ja vielä se pitää kysyä että mihin perustuu että täytyy hyväksyä epävarmuus?

Lue lisää

"Nyt heti on pakko saada vastaus siihen oonko mä hetero vai homo vai mikä! Nyt on ihmishenki kyseessä!" - Tuoltahan se pahimmissa tilanteissa suurinpiirtein tuntuu.

Tämmöiseen pelkoon on niin helppo langeta. Omalla kohdallani luulisin että pelko syntyi ihan muista asioista. Onko mitään traagisempaa ajatusta kuin menettää monta vuotta rakastettu tyttöystävänsä, sen takia että seksuaalinen suuntautuminen kääntää pulkkaa tuosta vain sormien napsautuksesta? Mitä homofobinen perhe ja suku siihen sanoisi? Mitä heteroseksuaalisuutta suosiva yhteiskunta siihen sanoisi? Mitä kaverit siitä tuumaisi? Sitä pelkää pahinta ja kuvittelee menettävänsä kaiken. Homodesta tulee se UHKA. Sitten tulee se helvetillinen kierre, että pitää testailla itseään ja saada varmuus, koska "muuten jotain kauheaa tapahtuu, enkä tiedä itseasiassa että mitä". Ahdistus ja masennus alkaa tuntua jo niin pahalta että "tunnustaa" itsellensä olevansa homo, mutta kun ei sekään tunnu sitten oikealta. Pelko menee vaan niin pahaksi että sitä uskoo mitä pelkää eniten ja todellisuudentaju (mikä se on?) häviää sumuun. Minäkuva romahtaa ("entä jos olen aina ollut homo?") ja miehisyyden tunne katoaa. Menneisyyttä rupeaa kyseenalaistamaan ja kaikkea muutakin mahdollista. Se seksuaalisuuden raja häilyy niin pahasti että pelkät kaverilliset halaukset ja hymyilykin alkaa kammottaa.

Tämä riippuu tietenkin tilanteesta, mutta jos taustalla on vankka heterohistoria alakoulun tyttöihastuksista rakentunut intiimi ja seksuaalinen kiinnostus naisiin. Mielestäni hyvin moni huomaa jo ylä-asteen aikaan mistä pääosin kiinnostuu. Sen pitäisi tuntua kuitenkin luonnolliselta omassa itsessään, pystyi sitä sitten hyväksymään tai ei (ennemmin tai myöhemmin).

Pitää tietenkin sekin myös muistaa että voihan homokin kehittää itsellensä pelon olevansa/tulevansa heteroksi vaikka yhteiskunta selvästi suosii enemmän heteroutta.

Nämä ovat kuitenkin vain minun ajatuksiani, ei niistä mikään tee oikeaa tai väärää. :)

Sevvy kirjoitti:

"Nyt heti on pakko saada vastaus siihen oonko mä hetero vai homo vai mikä! Nyt on ihmishenki kyseessä!" - Tuoltahan se pahimmissa tilanteissa suurinpiirtein tuntuu.

Tämmöiseen pelkoon on niin helppo langeta. Omalla kohdallani luulisin että pelko syntyi ihan muista asioista. Onko mitään traagisempaa ajatusta kuin menettää monta vuotta rakastettu tyttöystävänsä, sen takia että seksuaalinen suuntautuminen kääntää pulkkaa tuosta vain sormien napsautuksesta? Mitä homofobinen perhe ja suku siihen sanoisi? Mitä heteroseksuaalisuutta suosiva yhteiskunta siihen sanoisi? Mitä kaverit siitä tuumaisi? Sitä pelkää pahinta ja kuvittelee menettävänsä kaiken. Homodesta tulee se UHKA. Sitten tulee se helvetillinen kierre, että pitää testailla itseään ja saada varmuus, koska "muuten jotain kauheaa tapahtuu, enkä tiedä itseasiassa että mitä". Ahdistus ja masennus alkaa tuntua jo niin pahalta että "tunnustaa" itsellensä olevansa homo, mutta kun ei sekään tunnu sitten oikealta. Pelko menee vaan niin pahaksi että sitä uskoo mitä pelkää eniten ja todellisuudentaju (mikä se on?) häviää sumuun. Minäkuva romahtaa ("entä jos olen aina ollut homo?") ja miehisyyden tunne katoaa. Menneisyyttä rupeaa kyseenalaistamaan ja kaikkea muutakin mahdollista. Se seksuaalisuuden raja häilyy niin pahasti että pelkät kaverilliset halaukset ja hymyilykin alkaa kammottaa.

Tämä riippuu tietenkin tilanteesta, mutta jos taustalla on vankka heterohistoria alakoulun tyttöihastuksista rakentunut intiimi ja seksuaalinen kiinnostus naisiin. Mielestäni hyvin moni huomaa jo ylä-asteen aikaan mistä pääosin kiinnostuu. Sen pitäisi tuntua kuitenkin luonnolliselta omassa itsessään, pystyi sitä sitten hyväksymään tai ei (ennemmin tai myöhemmin).

Pitää tietenkin sekin myös muistaa että voihan homokin kehittää itsellensä pelon olevansa/tulevansa heteroksi vaikka yhteiskunta selvästi suosii enemmän heteroutta.

Nämä ovat kuitenkin vain minun ajatuksiani, ei niistä mikään tee oikeaa tai väärää. :)

Lue lisää

Olen kärsiny samoista seksuualisista pakko-oireista puolisen vuotta. ja olen nyt noin vuoden ajan seurustellut, ja poikaystävä on ollut hyvä tuki. vaikka kyllähän se ahdistaa kun aina ei tee mieli toista koskeakaan.
Ajatukset lähti minulla ihan tyhjästä. Mielessä pyöri vaan ajatus, että olenko lesbo. Pystyin kuitenkin ajatuksen heittämään mielestä ja rauhoittumaan, mutta myöhemmin ne valtasivat koko mielen. Opiskelusta ei tullut mitään, ja ahdistus oli jotain ihan käsittämätöntä. Kun asiasta ei uskaltanut kenellekään kertoa, vietin useita päiviä vain itkien ja olin ihan sekaisin. Kerroin asiasta vanhemmilleni ja päädyttiin varaamaan ajan depressiohoitajalle. Lääkityksen avulla masennus on mennyt ohi ja ahdistus on hellittänyt. Ajatuksetkaan eivät niin paljon vaivaa, mutta kyllä pelko pysyy aina takaraivossa.
Olen kyllä kiitollinen terapiasta, sillä luulen, että itsehoidolla en olisi pärjännyt. Itsemurha-ajatukset olivat myös paljon mielessä, nyt en enää sitä vaihtoehtoa ajattele.
Ja kun tätä sivustoa olen lukenut, olen ymmärtänyt että ei tämä mitään lesboutta ole. Kuitenkaan ajatuksia ei voi järkiajattelulla ehkäistä. Tämän "sairauden" myötä olen lähes kokonaan kadottanut itseni ja elämänhaluni, mutta pikkuhiljaa kaikki alkaa selvitä. Luulen, että tämä on elinikäinen taakka, mutta tämän kanssa oppii elämään. Pahinta on jos antaa ajatuksilleen vallan. Vaikka ahdistusta helpottaa, jos antaa itsensä hieman ajatella asiaa, se aiheuttaa kuitenkin kamalan noidankehän.

Sevvy kirjoitti:

"Nyt heti on pakko saada vastaus siihen oonko mä hetero vai homo vai mikä! Nyt on ihmishenki kyseessä!" - Tuoltahan se pahimmissa tilanteissa suurinpiirtein tuntuu.

Tämmöiseen pelkoon on niin helppo langeta. Omalla kohdallani luulisin että pelko syntyi ihan muista asioista. Onko mitään traagisempaa ajatusta kuin menettää monta vuotta rakastettu tyttöystävänsä, sen takia että seksuaalinen suuntautuminen kääntää pulkkaa tuosta vain sormien napsautuksesta? Mitä homofobinen perhe ja suku siihen sanoisi? Mitä heteroseksuaalisuutta suosiva yhteiskunta siihen sanoisi? Mitä kaverit siitä tuumaisi? Sitä pelkää pahinta ja kuvittelee menettävänsä kaiken. Homodesta tulee se UHKA. Sitten tulee se helvetillinen kierre, että pitää testailla itseään ja saada varmuus, koska "muuten jotain kauheaa tapahtuu, enkä tiedä itseasiassa että mitä". Ahdistus ja masennus alkaa tuntua jo niin pahalta että "tunnustaa" itsellensä olevansa homo, mutta kun ei sekään tunnu sitten oikealta. Pelko menee vaan niin pahaksi että sitä uskoo mitä pelkää eniten ja todellisuudentaju (mikä se on?) häviää sumuun. Minäkuva romahtaa ("entä jos olen aina ollut homo?") ja miehisyyden tunne katoaa. Menneisyyttä rupeaa kyseenalaistamaan ja kaikkea muutakin mahdollista. Se seksuaalisuuden raja häilyy niin pahasti että pelkät kaverilliset halaukset ja hymyilykin alkaa kammottaa.

Tämä riippuu tietenkin tilanteesta, mutta jos taustalla on vankka heterohistoria alakoulun tyttöihastuksista rakentunut intiimi ja seksuaalinen kiinnostus naisiin. Mielestäni hyvin moni huomaa jo ylä-asteen aikaan mistä pääosin kiinnostuu. Sen pitäisi tuntua kuitenkin luonnolliselta omassa itsessään, pystyi sitä sitten hyväksymään tai ei (ennemmin tai myöhemmin).

Pitää tietenkin sekin myös muistaa että voihan homokin kehittää itsellensä pelon olevansa/tulevansa heteroksi vaikka yhteiskunta selvästi suosii enemmän heteroutta.

Nämä ovat kuitenkin vain minun ajatuksiani, ei niistä mikään tee oikeaa tai väärää. :)

Lue lisää

Tää oli hyvä kirjoitus. Mä en tiedä mistä ne pakkoajatukset kumpuaa ja miksi.. Mä analysoin itteeni ihan väsyyn asti, mietin mihin katson kun joku tulee vastaan ja mietin tekojani. Haluaisin vaan ns normaalia elämää ilman pelkoja homoudesta ja muutenkin ahdistuksesta. Olen kyllä huomannut että naiset minun pääni kääntää ja aina olen naisista ollut kiinnostunut, enkä voisi kuvitellakkaan olevani jonkun miehen kanssa, miksi siis ajatukset piinaa?? En kärsi edes homofobiasta, eikä minulla ole mitää homoja tai lesboja vastaan. T:Mies

esim. Amerikassa tämä on ihan tunnettu tapaus että kaikki pakkohäiriöihin erikoistuneet lääkärit luultavasti tietää mistä kiikastaa.

Mutta mieleeni juolahti että mahtaakohan Suomessa lääkärit tietää että kysymyksessä voi olla ihan OCD tapaus? Itse olen aikaa odottelemassa lääkärille ja pelottaa että hän tulkitsee sen vain "identiteettikriisinä", tai rupeaa tyrkyttämään jotain homo kokemuksia "kokeile pidätkö siitä niin tiedät"... "ei se homous väärin ole" yms muita neuvoja.

Onko kenelläkään kokemuksia lääkäreistä ja terapiasta??

Jeaf kirjoitti:

esim. Amerikassa tämä on ihan tunnettu tapaus että kaikki pakkohäiriöihin erikoistuneet lääkärit luultavasti tietää mistä kiikastaa.

Mutta mieleeni juolahti että mahtaakohan Suomessa lääkärit tietää että kysymyksessä voi olla ihan OCD tapaus? Itse olen aikaa odottelemassa lääkärille ja pelottaa että hän tulkitsee sen vain "identiteettikriisinä", tai rupeaa tyrkyttämään jotain homo kokemuksia "kokeile pidätkö siitä niin tiedät"... "ei se homous väärin ole" yms muita neuvoja.

Onko kenelläkään kokemuksia lääkäreistä ja terapiasta??

Lue lisää

voit hyvin kerätä lääkärille netistä tietoa tästä diagnoosista (lähteineen) ja näyttää sen. voit sanoa että olet itse tullut siihen tulokseen että kärsit tästä määrätystä diagnoosista ja tarvitset apua. mainitse että kyse on nimenomaan neuroosista ja pakko-oireesta ja painota että haluat psykiatrista/psykologista apua (et pelkästään lääkitystä vaan keskusteluapua sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntee pakko-oireiden dynamiikkaa). parempaa vointia sinulle!

ystävä... kirjoitti:

voit hyvin kerätä lääkärille netistä tietoa tästä diagnoosista (lähteineen) ja näyttää sen. voit sanoa että olet itse tullut siihen tulokseen että kärsit tästä määrätystä diagnoosista ja tarvitset apua. mainitse että kyse on nimenomaan neuroosista ja pakko-oireesta ja painota että haluat psykiatrista/psykologista apua (et pelkästään lääkitystä vaan keskusteluapua sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntee pakko-oireiden dynamiikkaa). parempaa vointia sinulle!

Lue lisää

se ei siis ole ollenkaan hölmöä esittää itse diagnoosia lääkärille? olisihan se käytännössä helpompaa. en kyllä tiedä varmaksi että kyse on neuroosista ja pakko-oireesta koska minua ei kuitenkaan ole diagnosoitu mutta minulle tämä vaikuttaa kuitenkin voimakkaasti siltä koska tämä on aivan järjetöntä ja jatkuvaa epäilemistä ja pelkäämistä. voisi kuitenkin kysyä että miltä hänestä asia vaikuttaa?

jeaf kirjoitti:

se ei siis ole ollenkaan hölmöä esittää itse diagnoosia lääkärille? olisihan se käytännössä helpompaa. en kyllä tiedä varmaksi että kyse on neuroosista ja pakko-oireesta koska minua ei kuitenkaan ole diagnosoitu mutta minulle tämä vaikuttaa kuitenkin voimakkaasti siltä koska tämä on aivan järjetöntä ja jatkuvaa epäilemistä ja pelkäämistä. voisi kuitenkin kysyä että miltä hänestä asia vaikuttaa?

Lue lisää

kuinka te ihmiset olette pärjänneet näiden kanssa? tuntuu ettei itse enää jaksaisi... voimat ovat lopussa ja jatkuva kyseenalaistus tuntuu masentavalta. olen koittanut huumorillakin hyväksyä jotain bi-ajatuksia mutta tuntuu vaan masentavan enemmän, koska se ei vaan oo mun juttu.

aku- kirjoitti:

kuinka te ihmiset olette pärjänneet näiden kanssa? tuntuu ettei itse enää jaksaisi... voimat ovat lopussa ja jatkuva kyseenalaistus tuntuu masentavalta. olen koittanut huumorillakin hyväksyä jotain bi-ajatuksia mutta tuntuu vaan masentavan enemmän, koska se ei vaan oo mun juttu.

Lue lisää

että onko kenelläkään tämä ajatusmaailma johtanut haluttomuuteen, kun omalla kohdalla ei tiedä että johtuuko haluttomuus tästä pakkoajattelumuodosta vai johtuuko pakkoajattelu haluttomuudesta/fyysisestä viasta?
Mutta joo kolme kuukautta täälläkin mennyt ja elämä heittää aikamoista kärrynpyörää. Joinakin päivinä pystyy elämään suhtkoht normaalisti, mut useimmiten aika menee nykyään sohvanpohjalla kärvistellen...
Noh onneks pahimpaan saa aina tuen perheeltä (keskustelu ylipäänsä auttaa), vaikka ei niilekkään tosisyytä oo pystyny kertomaan.
Eniten tässä häiritsee se että on tavannut viimeinkin kivan naisen ja nyt kun pitäisi pystyä suhdetta rakentamaa niin päässä ei pyöri muu kuin "et sä mitään naista voi oikeesti haluta kun oot homo"...
No jossei solmut kohta aukea ni kai se on ittekkin sit harkittava tota terapiaa...

jayjei kirjoitti:

että onko kenelläkään tämä ajatusmaailma johtanut haluttomuuteen, kun omalla kohdalla ei tiedä että johtuuko haluttomuus tästä pakkoajattelumuodosta vai johtuuko pakkoajattelu haluttomuudesta/fyysisestä viasta?
Mutta joo kolme kuukautta täälläkin mennyt ja elämä heittää aikamoista kärrynpyörää. Joinakin päivinä pystyy elämään suhtkoht normaalisti, mut useimmiten aika menee nykyään sohvanpohjalla kärvistellen...
Noh onneks pahimpaan saa aina tuen perheeltä (keskustelu ylipäänsä auttaa), vaikka ei niilekkään tosisyytä oo pystyny kertomaan.
Eniten tässä häiritsee se että on tavannut viimeinkin kivan naisen ja nyt kun pitäisi pystyä suhdetta rakentamaa niin päässä ei pyöri muu kuin "et sä mitään naista voi oikeesti haluta kun oot homo"...
No jossei solmut kohta aukea ni kai se on ittekkin sit harkittava tota terapiaa...

Lue lisää

Olen huomannut nyt että todella auttaa kun niiden ajatusten vain antaa tulla päähän. Alussa se oli todella hirveää, oli kuin olisi joutunut hyökyaallon alle. Ja ensimmäisenä päivänä tätä kokeiltuani olin_aivan_poikki. Siis henkisesti aivan lopussa. Mutta päätin kuitenkin jatkaa ja kun oli pari viikkoa mennyt niin ,suureksi yllätyksekseni, ajatukset eivät juuri enää ahdistaneet.
Kun niitä tulee, niin antaa tulla vaan. Voin jo hymyillä ja pudistella ihan konkreettisesti päätäni kun ne tulevat, niin ÄLYTTÖMILTÄ ja epärealistisilta ne tuntuvat.
En tiedä sitten onko vaikusta myös sillä että olen vähentänyt kofeiinia. Ennen saatoin juoda kahvia kuppitolkulla, mutta nykyään vain harvoin entiseen verrattuna.
Kun ajatuksia vastaan ei tappele, niihin saa enemmän valtaa kuin sillä ainaisella vastaan tappemisella.
Nykyään elämä on jo ihan jees.

jayjei kirjoitti:

että onko kenelläkään tämä ajatusmaailma johtanut haluttomuuteen, kun omalla kohdalla ei tiedä että johtuuko haluttomuus tästä pakkoajattelumuodosta vai johtuuko pakkoajattelu haluttomuudesta/fyysisestä viasta?
Mutta joo kolme kuukautta täälläkin mennyt ja elämä heittää aikamoista kärrynpyörää. Joinakin päivinä pystyy elämään suhtkoht normaalisti, mut useimmiten aika menee nykyään sohvanpohjalla kärvistellen...
Noh onneks pahimpaan saa aina tuen perheeltä (keskustelu ylipäänsä auttaa), vaikka ei niilekkään tosisyytä oo pystyny kertomaan.
Eniten tässä häiritsee se että on tavannut viimeinkin kivan naisen ja nyt kun pitäisi pystyä suhdetta rakentamaa niin päässä ei pyöri muu kuin "et sä mitään naista voi oikeesti haluta kun oot homo"...
No jossei solmut kohta aukea ni kai se on ittekkin sit harkittava tota terapiaa...

Lue lisää

Pakkoajatukset voi hyvinkin johtaa totaaliseen haluttomuuteen ja se yleensä pahentaa pakkoajatuksia. "minun on pakko olla homo kun naisetkaan ei enää kiinnosta" -> sitten epätoivoisesti verrataan tuntemuksia johonkin mieheen ja tästä tullutta ahdistusta virheellisesti luullaan kiihotukseksi. Mutta silti sinä tulet epäilemään sitä tunnetta.

Suosittelen lääkärillä käyntiä jos (ja kun?) elämä alkaa tuntua ylivoimaiselta näiden takia. Ei kannata kivaa naista hukata, jos todella pidät hänestä. Tsemppiä!

Olisikohan mahdollista että tässä pakkiksen muodossa ajatukset ikäänkuin "valehtelee", vähän samalla tavalla kuin anoreksiassa?

Mulla oli noin 16vuotiaana sellanen joku nettikokeilu naisen kanssa ja sieltä on lähtenyt nämä kaikki ajatukset.. olenko lesbo? olenko bi? mikä helvetti olen? Vapisen nytkin. olin taas pitkään oireeton mutta nyt olen melkein hulluuteen asti miettinyt ja potenut jatkuvasti asiaa. Se kokemukseni tuntui hyvin vastenmieliseltä ja keskustelin siitä yhden psykologin kanssa joka kertoi että se kokemus on verrattavissa miesten ryhmämasturbointiin. Onko muka sellaistakin? Minua inhottaa ajatella että olisin lesbo tai bi. Olen nyt ystävystynyt erääseen kouluaikaiseen kaveriin jolla on lapsi ja yks päivä kävin hänen luonaan ja sen jälkeen olen ollut ihan sekaisin. Koko ajan mietin olenko nyt ihastunut häneen kun käyn hänen luonaan jne. Minulla ei paljon ole naispuolisia ystäviä koska olen mieheni kanssa niin paljon ja vieroksun jotenkin naisia ja jos olen nais seurassa mitä myöskin kaipaan, alan aina ajattelemaan että olen kuitenkin bi. Vertailen itseäni paljon muihin naisiin ja ajattelen etten ole tarpeeksi hyvä miehelleni. eli minulla on myös huono itsetunto. ja muita mielenterveydellisiä ongelmia. Rakastan miestäni yli kaiken, hän on paras ystäväni ja tämän maapallon päällä ainoa johon luotan 100prosenttisesti. Olen menettänyt aiemmissa parisuhteissa poikaystävät toiselle naiselle ja pelkään että menetän miehenikin. Äitiä minulla ei ole tavallaan koskaan ollutkaan. Hän on aina katsonut minua paheksuvasti ja ei koskaan pitänyt lapsena sylissä tai osoittanut minkäänlaista hellyyttä.. eräs terapeutti sanoi että kaipaan naisen kosketusta ja läheisyyttä mutta en osaa päästää ketään naispuolista ystävystymään kunnolla kanssani vaikka naispuolista seuraa kaipaisinkin. En luota naisiin. Ajattelen koko ajan et joo, nyt musta on tulossa bi tai lesbo ja näitä on kestänyt jo 5vuotta, välillä on ollut oireeton ja välillä tulee niin kovia jysäyksiä että tuntuu että kuolen. Ajattelin jopa itsemurhaa jäämällä junan alle yks päivä. jos olisin lesbo tai bi tai mitä ikinäkin niin eikö sen pitäisi tuntua ihan erilaiselta? Järki ainakin sanoo että eihän sen pitäisi ahdistaa näin paljon sillon. se minun kokemukseni oli aika extempore eikä aiemmin ollut tullut mieleenikään moinen, ahdistuin sen jälkeen ihan kamalasti ja aloin jokaisesta naisesta joka vastaan käveli et joo, tohon tunnen vetoa varmaan.. aloin testailemaan itseäni. lääkitys auttoi siihen mutta kun lopetin sen niin kaikki tuli takaisin.. mitä tämä kaikki on?

maricareal20 kirjoitti:

Mulla oli noin 16vuotiaana sellanen joku nettikokeilu naisen kanssa ja sieltä on lähtenyt nämä kaikki ajatukset.. olenko lesbo? olenko bi? mikä helvetti olen? Vapisen nytkin. olin taas pitkään oireeton mutta nyt olen melkein hulluuteen asti miettinyt ja potenut jatkuvasti asiaa. Se kokemukseni tuntui hyvin vastenmieliseltä ja keskustelin siitä yhden psykologin kanssa joka kertoi että se kokemus on verrattavissa miesten ryhmämasturbointiin. Onko muka sellaistakin? Minua inhottaa ajatella että olisin lesbo tai bi. Olen nyt ystävystynyt erääseen kouluaikaiseen kaveriin jolla on lapsi ja yks päivä kävin hänen luonaan ja sen jälkeen olen ollut ihan sekaisin. Koko ajan mietin olenko nyt ihastunut häneen kun käyn hänen luonaan jne. Minulla ei paljon ole naispuolisia ystäviä koska olen mieheni kanssa niin paljon ja vieroksun jotenkin naisia ja jos olen nais seurassa mitä myöskin kaipaan, alan aina ajattelemaan että olen kuitenkin bi. Vertailen itseäni paljon muihin naisiin ja ajattelen etten ole tarpeeksi hyvä miehelleni. eli minulla on myös huono itsetunto. ja muita mielenterveydellisiä ongelmia. Rakastan miestäni yli kaiken, hän on paras ystäväni ja tämän maapallon päällä ainoa johon luotan 100prosenttisesti. Olen menettänyt aiemmissa parisuhteissa poikaystävät toiselle naiselle ja pelkään että menetän miehenikin. Äitiä minulla ei ole tavallaan koskaan ollutkaan. Hän on aina katsonut minua paheksuvasti ja ei koskaan pitänyt lapsena sylissä tai osoittanut minkäänlaista hellyyttä.. eräs terapeutti sanoi että kaipaan naisen kosketusta ja läheisyyttä mutta en osaa päästää ketään naispuolista ystävystymään kunnolla kanssani vaikka naispuolista seuraa kaipaisinkin. En luota naisiin. Ajattelen koko ajan et joo, nyt musta on tulossa bi tai lesbo ja näitä on kestänyt jo 5vuotta, välillä on ollut oireeton ja välillä tulee niin kovia jysäyksiä että tuntuu että kuolen. Ajattelin jopa itsemurhaa jäämällä junan alle yks päivä. jos olisin lesbo tai bi tai mitä ikinäkin niin eikö sen pitäisi tuntua ihan erilaiselta? Järki ainakin sanoo että eihän sen pitäisi ahdistaa näin paljon sillon. se minun kokemukseni oli aika extempore eikä aiemmin ollut tullut mieleenikään moinen, ahdistuin sen jälkeen ihan kamalasti ja aloin jokaisesta naisesta joka vastaan käveli et joo, tohon tunnen vetoa varmaan.. aloin testailemaan itseäni. lääkitys auttoi siihen mutta kun lopetin sen niin kaikki tuli takaisin.. mitä tämä kaikki on?

Lue lisää

Kerrot minun mielestä tyypillisestä pakko-ajattelusta. Jos ei pelkää olevansa lesbo, niin sitten on jokin muu asia, johon mieli ja ajatukset jumittuu ja alkaa pelkäämään "jos olen, jos teen.." Jne. Järki tajuaa ettei oikeasti tunne niin, mutta minkäs teet kun pakkoajatukset vaivaa. Mietin jos lääkitys sua on auttanut, niin voisiko sitä jatkaa.. Mulla oireet välillä poissa, välillä päällä ja kun olen näin montakymmentä vuotta vaivaa potenut, niin voin sanoa että kyllä mieli keksii vaikka puunrungosta jonkun ahdistuksen aiheen. Oon miettinyt sitä, että sellaisiin asioihin, joihin liittyy meille tärkeitä asioita, niin ne helpommin jäävät jumittamaan. Esim se kun olet parisuhteessa, niin nuo l-ajatukset jyllää, koska ne on tavallaan uhka sille parisuhteelle. Tällaista arvelen. Voimia sinulle.

'''*** kirjoitti:

Kerrot minun mielestä tyypillisestä pakko-ajattelusta. Jos ei pelkää olevansa lesbo, niin sitten on jokin muu asia, johon mieli ja ajatukset jumittuu ja alkaa pelkäämään "jos olen, jos teen.." Jne. Järki tajuaa ettei oikeasti tunne niin, mutta minkäs teet kun pakkoajatukset vaivaa. Mietin jos lääkitys sua on auttanut, niin voisiko sitä jatkaa.. Mulla oireet välillä poissa, välillä päällä ja kun olen näin montakymmentä vuotta vaivaa potenut, niin voin sanoa että kyllä mieli keksii vaikka puunrungosta jonkun ahdistuksen aiheen. Oon miettinyt sitä, että sellaisiin asioihin, joihin liittyy meille tärkeitä asioita, niin ne helpommin jäävät jumittamaan. Esim se kun olet parisuhteessa, niin nuo l-ajatukset jyllää, koska ne on tavallaan uhka sille parisuhteelle. Tällaista arvelen. Voimia sinulle.

Lue lisää

Voi olla. Olen niin ahdistunut ja tuntuu ettei ole muuta keinoa kuin myöntää että on lesbo mutta jos myönnän sen se tuntuu kuin maailmanloppu tulisi. Pahemmaltaki vielä. Tekee mieli vain nukkua. Tämä päivä on mennyt täristen ja asioita vatvoten ja jos sitten en vähään aikaan mietikkään näitä niin se tuntuu väärältä kun en ajattele. Pakko ajatella muuten ei tule mitään ja ahdistaa se mitä ajattelen. Sitte jos ei ole näitä ajatuksia, niin sitten pelkään että hampaat tippuu suusta. lapsena pelkäsin että sydän pysähtyy ja jouduin aina kesken leikin kokeilla vieläkö sydän lyö. Toinen oli umpisuolen tulehdus. pelkäsin sitä kuollakseni ja kun koko lapsuuteni kärsin kovasta mahasta ja kivuista niin se oli aina ensimmäisenä mielessä että joo, umpisuoli. Nykyäänkin on nuitten mahakipujen takia aina sellanen pakkotoiminto että pitää hyppiä ja kokeilla onko se semmoista kipua että se voisi olla umpisuoli. kerran jouduin ensiapuun kovan mahakivun takia just sen appendisiitin poissulkuun ja eihän sitä minulla ollut eikä kyllä mitään muutakaan. Ja nykyään on just nuihin seksuaalisuuteen viittaavat ajatukset ja jos ei niitä ole, pelkään kuollakseni että jostain syystä maksa pomahtaa, tai munuaiset tai jokin muu toiminto. päänsäryn iskiessä ajattelen että se on aivokalvontulehdus ja jos kuumetta tulee niin täytyy olla keuhkokuume. Tärisen aina ja itken ja vapisen. Aina sama reissu päivystykseen eikä mitään ole. Jos juon alkoholia, seuraavana päivänä olen niin ahdistunut et tuskin pysyn nahoissani. Ajattelen aina että nyt kuitenkin sanoin jotain semmosta mikä tuhoaa minut ja mieheni tai tein jotain vaikka muistaisinkin asiat hyvin ja etten tehnyt tai sanonut mitään sopimatonta. Tiedän itekki että minulle on sattunut oikeassa elävässä elämässä paljon asioita, traumaattisia jne. mutta kun ei suostu uskomaan välillä että edes sellaista sairautta onkaan kuin pakkoajatukset tms. se tuntuu niin todelta minulle vaikka tiedän hyvin itse mitä haluan ja mitä en. Koko ajan niin epätodellinen olo, tuntuu kuin leijuisi. Kaiken päälle kärsin niin pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta että välillä pelkään jopa miestäni. Tämä elämä on yks helvetti... en voi muuta sanoa. haluaisin tietää kuitenkin, voiko tästä millään parantua ikinä? haluaisin edes pienen toivon kipinän. En ole tällainen omana itsenäni. Haluan elää mutta tällä hetkellä se tuntuu jo mahdottomalta.

maricareal20 kirjoitti:

Voi olla. Olen niin ahdistunut ja tuntuu ettei ole muuta keinoa kuin myöntää että on lesbo mutta jos myönnän sen se tuntuu kuin maailmanloppu tulisi. Pahemmaltaki vielä. Tekee mieli vain nukkua. Tämä päivä on mennyt täristen ja asioita vatvoten ja jos sitten en vähään aikaan mietikkään näitä niin se tuntuu väärältä kun en ajattele. Pakko ajatella muuten ei tule mitään ja ahdistaa se mitä ajattelen. Sitte jos ei ole näitä ajatuksia, niin sitten pelkään että hampaat tippuu suusta. lapsena pelkäsin että sydän pysähtyy ja jouduin aina kesken leikin kokeilla vieläkö sydän lyö. Toinen oli umpisuolen tulehdus. pelkäsin sitä kuollakseni ja kun koko lapsuuteni kärsin kovasta mahasta ja kivuista niin se oli aina ensimmäisenä mielessä että joo, umpisuoli. Nykyäänkin on nuitten mahakipujen takia aina sellanen pakkotoiminto että pitää hyppiä ja kokeilla onko se semmoista kipua että se voisi olla umpisuoli. kerran jouduin ensiapuun kovan mahakivun takia just sen appendisiitin poissulkuun ja eihän sitä minulla ollut eikä kyllä mitään muutakaan. Ja nykyään on just nuihin seksuaalisuuteen viittaavat ajatukset ja jos ei niitä ole, pelkään kuollakseni että jostain syystä maksa pomahtaa, tai munuaiset tai jokin muu toiminto. päänsäryn iskiessä ajattelen että se on aivokalvontulehdus ja jos kuumetta tulee niin täytyy olla keuhkokuume. Tärisen aina ja itken ja vapisen. Aina sama reissu päivystykseen eikä mitään ole. Jos juon alkoholia, seuraavana päivänä olen niin ahdistunut et tuskin pysyn nahoissani. Ajattelen aina että nyt kuitenkin sanoin jotain semmosta mikä tuhoaa minut ja mieheni tai tein jotain vaikka muistaisinkin asiat hyvin ja etten tehnyt tai sanonut mitään sopimatonta. Tiedän itekki että minulle on sattunut oikeassa elävässä elämässä paljon asioita, traumaattisia jne. mutta kun ei suostu uskomaan välillä että edes sellaista sairautta onkaan kuin pakkoajatukset tms. se tuntuu niin todelta minulle vaikka tiedän hyvin itse mitä haluan ja mitä en. Koko ajan niin epätodellinen olo, tuntuu kuin leijuisi. Kaiken päälle kärsin niin pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta että välillä pelkään jopa miestäni. Tämä elämä on yks helvetti... en voi muuta sanoa. haluaisin tietää kuitenkin, voiko tästä millään parantua ikinä? haluaisin edes pienen toivon kipinän. En ole tällainen omana itsenäni. Haluan elää mutta tällä hetkellä se tuntuu jo mahdottomalta.

Lue lisää

Täällä on ollut kirjoituksia mm. joistakin kirjoista saadusta avusta, on mainittu myös mm. aivoeikkauksesta saatu apu. En nyt muista niistä sen enempää, mutta jos olet terapiasssa, arvatenkin täällä voit puhua oireiden hoido mahdollisuudesta. On myös niin että jos ja kun on terapiassa, itse terapiaprosessi nostaa asioita, traumoja pintaan, ja näin myös käsittääkseni pakko-oireidenkin määrä voi aluksi kasvaa. - Kyllähän pakkoajatukset sairautena on tosi asia, ja omakohtainen kokemus on että olen paljon saanut toipua, mutta tämä sairaus on mulla jokseenkin lievä ainakin tällä hetkellä, siinä on aaltoliikettä (välillä nousee pintaan, välillä on "piilossa"). Joskus on ollut raskaita aikoja, viimeksi kesti melko yhtäjaksoisesti noin kaksi vuotta. Huomannut olen, että jos elämässä on vaikeaa muutenkin, silloin tuntuu että pakko-oireetkin helpommin nostavat päätään. Itseä on auttanut se, että yritän olla kamppailematta ajatuksia vastaan, annan niiden vaan tulla. Oon myös tajunnut että mun persoonallisuudessa on sellaisia piirteitä, jotka mun mielestä altistaa tällaiselle pakko-oireilulle, mm vaativuus itseä kohtaan. Että tämä oireilu on "vaan" jäävuoren huippu. On pitänut alkaa omaksumaan uudenlaista ajattelutapaa elämää ja itseään kohtaan. En ole juuri tähän vaivaani saanut terapiaa, mutta jos joskus sitä vielä tarvin, olen harkinnut kognitiivista psykoterapiaa, missä kiinnitetään huomio mm vääristyneisiin ajatuksiin, ja uskomuksiin elämästä yms. Voimia edelleen, toivon että saat apua tilanteeseesi..! - Tällä hetkellä itsellä on lääkitys muihin vaivoihin, joista olen huomannut olevan apua myös tähän pakko-oireiluun. Siksi suhtaudun lääkitykseen myönteisesti.

minulla on ollut pakko-oireinen häiriö, joka näkyi seksuaalisuuden lisäksi myös muilla elämänalueilla. Nyt pakko-ajatukset ja -teot olen saanut pois, mutta jäljellä on kieroutuneen analyyttinen ja kaavamainen tapa ajatella. Välillä tuntuu, että pakko-oireiden myötä aivoni ovat menneet analyysitilaan, josta ne eivät pääse pois. Näin tuskin silti on.

Pakko-oireista pääsin tekemällä oppimisen kautta. Luulen, ettei niinkään kannata kontrolloida ajatuksia tai kehittää ajatustekniikoita, koska ne voivat jäädä päälle. Paras on, jos pystyy toimimaan. Hyvä tilaisuus toimia on, kun pakkoajatus vaatii sinulta jotain tekoa tai tekemättä jättämistä. Silloin vain jätät sen teon tekemättä, esim. et tarkista liettä, vaikka tuntuisi, että talo palaa sillä aikaa kun olet poissa. Teet vain niin, koska olet kyllä kerran jo katsonut sen.

Kun tarpeeksi kauan tekee toisin kuin pakko-oire käskee ja ajattelee siten, miten ei pakko-oireiden mukaan saisi, niin oireet lähtevät. Näin itselläni kävi, mutta valitettavasti jäljelle on jäänyt noiden ajatustekniikoiden myötä kaavamainen ja täydellisyyteen pyrkivä ajattelu, eräänlainen elämän optimointi. Nyt opettelen sitä, että teen vain asioita ja heittäydyn, liikaa miettimättä.

Minulla pakko-oireista pääsy vaati samanaikaisen lääkityksen ja kogn. terapian, jossa juuri opettelin tekemään "kiellettyjä" tekoja ja antamaan "kiellettyjen" ajatusten tulla. Avainasemassa on hyväksyä itsensä kaksi kertaa raadollisempana kuin pakko-oireisena haluaisi.

Mutta se toiminta ja eräänlainen itseä niskasta ottaminen on tosi tärkeää. Ajattelemalla ei pakko-ajatuksista kumma kyllä pääse, pitää ruveta tekemään irtonaisesti ja kummemmin miettimättä. Kukapa haluaisi tuhlata lyhyttä elämää ajatusten koordinointiin tai analysointiin. Ei toki kukaan, mutta aika yleistä se silti voi olla. PAkko-oireisuuden takana on usein myös epävarmuus ja muiden miellyttäminen.

t. Kaavamaisesti vielä ajatteleva 29 v. mies

tyyppi -80 kirjoitti:

minulla on ollut pakko-oireinen häiriö, joka näkyi seksuaalisuuden lisäksi myös muilla elämänalueilla. Nyt pakko-ajatukset ja -teot olen saanut pois, mutta jäljellä on kieroutuneen analyyttinen ja kaavamainen tapa ajatella. Välillä tuntuu, että pakko-oireiden myötä aivoni ovat menneet analyysitilaan, josta ne eivät pääse pois. Näin tuskin silti on.

Pakko-oireista pääsin tekemällä oppimisen kautta. Luulen, ettei niinkään kannata kontrolloida ajatuksia tai kehittää ajatustekniikoita, koska ne voivat jäädä päälle. Paras on, jos pystyy toimimaan. Hyvä tilaisuus toimia on, kun pakkoajatus vaatii sinulta jotain tekoa tai tekemättä jättämistä. Silloin vain jätät sen teon tekemättä, esim. et tarkista liettä, vaikka tuntuisi, että talo palaa sillä aikaa kun olet poissa. Teet vain niin, koska olet kyllä kerran jo katsonut sen.

Kun tarpeeksi kauan tekee toisin kuin pakko-oire käskee ja ajattelee siten, miten ei pakko-oireiden mukaan saisi, niin oireet lähtevät. Näin itselläni kävi, mutta valitettavasti jäljelle on jäänyt noiden ajatustekniikoiden myötä kaavamainen ja täydellisyyteen pyrkivä ajattelu, eräänlainen elämän optimointi. Nyt opettelen sitä, että teen vain asioita ja heittäydyn, liikaa miettimättä.

Minulla pakko-oireista pääsy vaati samanaikaisen lääkityksen ja kogn. terapian, jossa juuri opettelin tekemään "kiellettyjä" tekoja ja antamaan "kiellettyjen" ajatusten tulla. Avainasemassa on hyväksyä itsensä kaksi kertaa raadollisempana kuin pakko-oireisena haluaisi.

Mutta se toiminta ja eräänlainen itseä niskasta ottaminen on tosi tärkeää. Ajattelemalla ei pakko-ajatuksista kumma kyllä pääse, pitää ruveta tekemään irtonaisesti ja kummemmin miettimättä. Kukapa haluaisi tuhlata lyhyttä elämää ajatusten koordinointiin tai analysointiin. Ei toki kukaan, mutta aika yleistä se silti voi olla. PAkko-oireisuuden takana on usein myös epävarmuus ja muiden miellyttäminen.

t. Kaavamaisesti vielä ajatteleva 29 v. mies

Lue lisää

Tällä hetkellä itselläni on pelko että olen saanut jostain hepatiitin. En edes tiedä mistä se tuli. Varmaankin siitä että ystäväni jota en tosin ole tavannut mutta olen hänen kanssaan puhelinyhteydessä lähes päivittäin, kertoi, että hänellä oli se. Nyt on pakko ettiä netistä hepatiitin oireita ym. Viikko sitten pelkäsin punkkeja niin paljon etten voinut poistua omasta kämpästä pihalle ollenkaan. Jouduin sitten hakemaan punkkipiikin joka suojaa edes vähän ja uskaltaisin mennä edes koiran kanssa lenkille. Koiralle hain myös expotit ettei tarvis koko ajan pelätä et meidän rakas koiruli kuolis siihen punkkiin. Koirastani olen neuroottisempi melkein kuin itsestäni. Täällä joku mainitsi täydellisyyteen pyrkimisestä. Itse olen juuri siihen pyrkivä ja jos teen virheitä olen melkein valmis kuolemaan. Luovutan aina jos en heti esim opi jotain asiaa. Kärsin myös kovasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, masennuksesta ja kaikista mahdollisista menettämisen peloista. uuvuttavaa. Psyk.polilla ollaan sitä mieltä etten tarvitse terapiaa vaikka kaikki nämä ongelmat hallitsevat elämääni joka päivä. Ei ole kauaakaan kun olin valmis päättämään elämäni ja melkein sen teinkin mutta onneksi mieli muuttu. Olen pohjanmaalta helsingin vierustaan muuttanut ja mielestäni psykiatrian poli täällä päin ihan p**seestä. Melkein joutuu olla toinen jalaka haudasa ennen ku saa apua.

maricareal20 kirjoitti:

Tällä hetkellä itselläni on pelko että olen saanut jostain hepatiitin. En edes tiedä mistä se tuli. Varmaankin siitä että ystäväni jota en tosin ole tavannut mutta olen hänen kanssaan puhelinyhteydessä lähes päivittäin, kertoi, että hänellä oli se. Nyt on pakko ettiä netistä hepatiitin oireita ym. Viikko sitten pelkäsin punkkeja niin paljon etten voinut poistua omasta kämpästä pihalle ollenkaan. Jouduin sitten hakemaan punkkipiikin joka suojaa edes vähän ja uskaltaisin mennä edes koiran kanssa lenkille. Koiralle hain myös expotit ettei tarvis koko ajan pelätä et meidän rakas koiruli kuolis siihen punkkiin. Koirastani olen neuroottisempi melkein kuin itsestäni. Täällä joku mainitsi täydellisyyteen pyrkimisestä. Itse olen juuri siihen pyrkivä ja jos teen virheitä olen melkein valmis kuolemaan. Luovutan aina jos en heti esim opi jotain asiaa. Kärsin myös kovasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, masennuksesta ja kaikista mahdollisista menettämisen peloista. uuvuttavaa. Psyk.polilla ollaan sitä mieltä etten tarvitse terapiaa vaikka kaikki nämä ongelmat hallitsevat elämääni joka päivä. Ei ole kauaakaan kun olin valmis päättämään elämäni ja melkein sen teinkin mutta onneksi mieli muuttu. Olen pohjanmaalta helsingin vierustaan muuttanut ja mielestäni psykiatrian poli täällä päin ihan p**seestä. Melkein joutuu olla toinen jalaka haudasa ennen ku saa apua.

Lue lisää

Onpa outoa psykiatrisen polin toiminta. Kuvailemasi oireet ja etenkin masennus vaativat mielestäni terapiaa. Yritä uudelleen omalääkärin kautta ja pysy paikallasi vastaanottohuoneessa kunnes olet saanut mielestäsi sopivan hoitosuunnitelman. Kannattaa varata pidempi vastaanottoaika. Silloin lääkäri ei voi vedota kiireeseen. Pitää olla sitkeä ja puolustaa itseään. Ota kaveri tai läheinen mukaan niin tehoaa paremmin. Paljon auttaa myös niin sanotut matalan kynnyksen palvelut eli maksuttomat käynnit mielenterveyssairaanhoitajan vastaanotolla. Sinulla on myös oikeus psykologin terapiaan. Jos edelleen saa kieltävän vastauksen ota yhteys potilasasiamieheen. Tämä kaikki vaatii voimia, mutta uskon että niitä sinulta löytyy. Tiedostathan jo itse tilanteesi hankaluuden. Sinulla on oikeus hyvään elämään.

Tsemi kirjoitti:

Onpa outoa psykiatrisen polin toiminta. Kuvailemasi oireet ja etenkin masennus vaativat mielestäni terapiaa. Yritä uudelleen omalääkärin kautta ja pysy paikallasi vastaanottohuoneessa kunnes olet saanut mielestäsi sopivan hoitosuunnitelman. Kannattaa varata pidempi vastaanottoaika. Silloin lääkäri ei voi vedota kiireeseen. Pitää olla sitkeä ja puolustaa itseään. Ota kaveri tai läheinen mukaan niin tehoaa paremmin. Paljon auttaa myös niin sanotut matalan kynnyksen palvelut eli maksuttomat käynnit mielenterveyssairaanhoitajan vastaanotolla. Sinulla on myös oikeus psykologin terapiaan. Jos edelleen saa kieltävän vastauksen ota yhteys potilasasiamieheen. Tämä kaikki vaatii voimia, mutta uskon että niitä sinulta löytyy. Tiedostathan jo itse tilanteesi hankaluuden. Sinulla on oikeus hyvään elämään.

Lue lisää

Niin. No sairaanhoitajalla käyn jo mutta se sano etten tarvitse psykoterapiaa vaikka just psykoterapia aiemmin auttoi kun pohjanmaalla nuorempana kävin. tarvitsee kuulemma enemmän oireita vaikka oireilen nytkin jo ihan tarpeeks ja niin etten kykene kunnon töihinkään. Lääkäri taas on omalaatuinen, se on joku norjalainen ja kertoo käynneillä ainoastaan lääkeaineiden syntyperästä sun muusta. Ujona ihmisenä en uskalla sanoa sille ettei todellakaan kiinnosta miten tai mistä joku lääkeaine on tullut. Myös käyttäytyy aika sopimattomasti mielestäni, mistä minun olis pitäny ottaa yhteys johonkin potilasasiamieheen kun tämä lääkäri tuumas että en voi koskaan saada lapsia koska minulle on tehty abortti ja oli hyvin vihamielinen kuullessaan siitä mikä minulle on taas erittäin kipeä asia jota tuskin pystyn ajattelemaankaan. Kun nyt sitten on lapsi suunnitelmissa ja lääkäri sanoo noin niin aika epäjohdonmukaista käytöstä. Silloin mulla kyllä sappi kiehahti niin että meinasin tirvasta ja lähteä lätkimään mutta ei pokka riittänyt. ja ei se kovin fiksua olisi edes ollut. Tk lääkärini on paljon ymmärtäväisempi ja ei oikein pidä siitä että käyn psyk.polilla. myös työkkärisä täti meinas että sillä paikkakunnalla jossa asun on itsemurhia tapahtunut just sen takia että siellä psyk.polilla ei ole ammattimaista porukkaa, ja hitto vie siinä se on oikeassa. Mua niin lämmitti jotenkin kun työkkäritäti oli kiinnostunut mun asioista enemmän kun itse psyk.poli. itse koen että olen niin traumatisoitunut että tarvitsen monen vuoden psykoterapian. psyk.polin lääkäri oli taas sitä mieltä että olen ihan terve. tarvitsen vain vähän sairaanhoitajan juttuja niin kyllä se sitte siitä vaikka mun sairaushistoria on todella pitkä. joopajoo. tässä sitä porskutellaan toinen jalka haudasa.

tyyppi -80 kirjoitti:

minulla on ollut pakko-oireinen häiriö, joka näkyi seksuaalisuuden lisäksi myös muilla elämänalueilla. Nyt pakko-ajatukset ja -teot olen saanut pois, mutta jäljellä on kieroutuneen analyyttinen ja kaavamainen tapa ajatella. Välillä tuntuu, että pakko-oireiden myötä aivoni ovat menneet analyysitilaan, josta ne eivät pääse pois. Näin tuskin silti on.

Pakko-oireista pääsin tekemällä oppimisen kautta. Luulen, ettei niinkään kannata kontrolloida ajatuksia tai kehittää ajatustekniikoita, koska ne voivat jäädä päälle. Paras on, jos pystyy toimimaan. Hyvä tilaisuus toimia on, kun pakkoajatus vaatii sinulta jotain tekoa tai tekemättä jättämistä. Silloin vain jätät sen teon tekemättä, esim. et tarkista liettä, vaikka tuntuisi, että talo palaa sillä aikaa kun olet poissa. Teet vain niin, koska olet kyllä kerran jo katsonut sen.

Kun tarpeeksi kauan tekee toisin kuin pakko-oire käskee ja ajattelee siten, miten ei pakko-oireiden mukaan saisi, niin oireet lähtevät. Näin itselläni kävi, mutta valitettavasti jäljelle on jäänyt noiden ajatustekniikoiden myötä kaavamainen ja täydellisyyteen pyrkivä ajattelu, eräänlainen elämän optimointi. Nyt opettelen sitä, että teen vain asioita ja heittäydyn, liikaa miettimättä.

Minulla pakko-oireista pääsy vaati samanaikaisen lääkityksen ja kogn. terapian, jossa juuri opettelin tekemään "kiellettyjä" tekoja ja antamaan "kiellettyjen" ajatusten tulla. Avainasemassa on hyväksyä itsensä kaksi kertaa raadollisempana kuin pakko-oireisena haluaisi.

Mutta se toiminta ja eräänlainen itseä niskasta ottaminen on tosi tärkeää. Ajattelemalla ei pakko-ajatuksista kumma kyllä pääse, pitää ruveta tekemään irtonaisesti ja kummemmin miettimättä. Kukapa haluaisi tuhlata lyhyttä elämää ajatusten koordinointiin tai analysointiin. Ei toki kukaan, mutta aika yleistä se silti voi olla. PAkko-oireisuuden takana on usein myös epävarmuus ja muiden miellyttäminen.

t. Kaavamaisesti vielä ajatteleva 29 v. mies

Lue lisää

puhut asiaa. näin se on.

maricareal20 kirjoitti:

Niin. No sairaanhoitajalla käyn jo mutta se sano etten tarvitse psykoterapiaa vaikka just psykoterapia aiemmin auttoi kun pohjanmaalla nuorempana kävin. tarvitsee kuulemma enemmän oireita vaikka oireilen nytkin jo ihan tarpeeks ja niin etten kykene kunnon töihinkään. Lääkäri taas on omalaatuinen, se on joku norjalainen ja kertoo käynneillä ainoastaan lääkeaineiden syntyperästä sun muusta. Ujona ihmisenä en uskalla sanoa sille ettei todellakaan kiinnosta miten tai mistä joku lääkeaine on tullut. Myös käyttäytyy aika sopimattomasti mielestäni, mistä minun olis pitäny ottaa yhteys johonkin potilasasiamieheen kun tämä lääkäri tuumas että en voi koskaan saada lapsia koska minulle on tehty abortti ja oli hyvin vihamielinen kuullessaan siitä mikä minulle on taas erittäin kipeä asia jota tuskin pystyn ajattelemaankaan. Kun nyt sitten on lapsi suunnitelmissa ja lääkäri sanoo noin niin aika epäjohdonmukaista käytöstä. Silloin mulla kyllä sappi kiehahti niin että meinasin tirvasta ja lähteä lätkimään mutta ei pokka riittänyt. ja ei se kovin fiksua olisi edes ollut. Tk lääkärini on paljon ymmärtäväisempi ja ei oikein pidä siitä että käyn psyk.polilla. myös työkkärisä täti meinas että sillä paikkakunnalla jossa asun on itsemurhia tapahtunut just sen takia että siellä psyk.polilla ei ole ammattimaista porukkaa, ja hitto vie siinä se on oikeassa. Mua niin lämmitti jotenkin kun työkkäritäti oli kiinnostunut mun asioista enemmän kun itse psyk.poli. itse koen että olen niin traumatisoitunut että tarvitsen monen vuoden psykoterapian. psyk.polin lääkäri oli taas sitä mieltä että olen ihan terve. tarvitsen vain vähän sairaanhoitajan juttuja niin kyllä se sitte siitä vaikka mun sairaushistoria on todella pitkä. joopajoo. tässä sitä porskutellaan toinen jalka haudasa.

Lue lisää

tee valitus potilasasiamiehelle ja heti. tuo oli törkeätä sua kohtaan. hän saa siitä huomautuksen aivan varmaan. olen itse joutunut tekemään valituksen kerran ja kyllä muuttui tyyli. älä ole arka vaan puolusta omia arvojasi ja näkemyksiä. ei sun tartte hävetä eikä pelätä.

t. mies vaan

Hei!
Kiinnostaisi tietää onko muilla tullut suutelemisesta pakko-ajatuksia?! Itselläni on ollut näitä suhteellisen alusta asti, koskevat siis omaa ja vastakkaista sukupuolta. Siis ei se että nään jonkun suutelevan vaan se että itse pelkään menettäväni lähes paniikin omaisesti itsehillintäni ja alkavan suudella ketä tahansa lähistöllä olevaa tyyppiä. Olisin varmaan jo suhteelisen äkkiä unohtanut pakko-oireeni, mutta tämä edellä mainittu seikka estää sen!!! Aaargh! Turhauttavaa!!! Ja välillä taas masennus iskee pintaan ja samat pelot tuntuvat vyöryvän ylitseni kuin teillä muillakin ja vaikka täältä on löytynyt lähes identtisiä tarinoita omani kanssa niin silti kyseenalaistaa ja epäilee "että entä jos kuitenkin... " Kuuluu ocd:hen?!
ja tähän "Olisikohan mahdollista että tässä pakkiksen muodossa ajatukset ikäänkuin "valehtelee", vähän samalla tavalla kuin anoreksiassa? " kysymykseen kiinnostaisi myös saada vastaus??

väsynyt jo kirjoitti:

Hei!
Kiinnostaisi tietää onko muilla tullut suutelemisesta pakko-ajatuksia?! Itselläni on ollut näitä suhteellisen alusta asti, koskevat siis omaa ja vastakkaista sukupuolta. Siis ei se että nään jonkun suutelevan vaan se että itse pelkään menettäväni lähes paniikin omaisesti itsehillintäni ja alkavan suudella ketä tahansa lähistöllä olevaa tyyppiä. Olisin varmaan jo suhteelisen äkkiä unohtanut pakko-oireeni, mutta tämä edellä mainittu seikka estää sen!!! Aaargh! Turhauttavaa!!! Ja välillä taas masennus iskee pintaan ja samat pelot tuntuvat vyöryvän ylitseni kuin teillä muillakin ja vaikka täältä on löytynyt lähes identtisiä tarinoita omani kanssa niin silti kyseenalaistaa ja epäilee "että entä jos kuitenkin... " Kuuluu ocd:hen?!
ja tähän "Olisikohan mahdollista että tässä pakkiksen muodossa ajatukset ikäänkuin "valehtelee", vähän samalla tavalla kuin anoreksiassa? " kysymykseen kiinnostaisi myös saada vastaus??

Lue lisää

Kyllä. Mullakin joskus ollut samanlaisia. mm. et jos menetän hallintani ja nään kaikkia ilkeitä mielikuvia. Mulle on taas iskenyt pakkoajatus kausi ja yritän ajatella ettei tämä ole todellista mutta niin todelta se tuntuu...

ootko ajatellu hakea apua ? Tiedän itse miltä tuntuu tuollainen. Mulla ihan sama juttu, kun rupesin sitten flirttailemaan, siis semmosta ihan viatonta muiden kanssa ja aloin potea huonoa omaatuntoa, ja mielessäni pyöri vain koko ajan ajatus että olen pettänyt miestäni, vaikken ollutkaan ihan konkreettisesti. Mutta ajatuksen tasolla. En sidä pettämistä lainkaan. Olen naimisissa ja myös olen avoin kaikessa miehelleni. Sekin tosin on jonkin sortin neuroosi kun tuntuu välillä että joudun kertomaan jokaisen liikkeen minkä olen tehnyt kun en ole ollut mieheni kanssa. Hän ei sitä vaadi vaan minä itse itseltäni. Tosiaan, kävin viimeisen kerran psyk.polilla ja se totta totisesti oli viimeinen kerta. Minut lähetettiin sinne sen johdosta kun yritin kaksi kertaa itsemurhaa lääkkellä ja molemmilla kerroilla olin muutaman päivän osastolla. Minut piti tutkia, josko minulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta lääkäri joka psyk.polilla, selitti minulle aivan muita juttuja ja asiattomia sellaisia. Pääsin onneksi eräällä sh:lle juttelemaan nyt joka ei ole psyk.polilla, ja hän on sitä mieltä että tarvitsen psykoterapiaa. ongelmani on sen verran syvällä. Sanoi myös että on häpeä että kaupungilla on sellainen lääkäri, kuin täällä psyk.polilla on. Näinhän se on. Tk:ssa omalääkärini sanoi samaa, joka on erittäin asiallinen. Olen mielummin hänen hoidossaan. Hän sentään puhuu kuin ihminen ihmiselle, eikä niin kuin tämä psyk.lääkäri joka tietää olevansa ihminen ja luulee puhuvansa idiootille.

maricareal20 kirjoitti:

ootko ajatellu hakea apua ? Tiedän itse miltä tuntuu tuollainen. Mulla ihan sama juttu, kun rupesin sitten flirttailemaan, siis semmosta ihan viatonta muiden kanssa ja aloin potea huonoa omaatuntoa, ja mielessäni pyöri vain koko ajan ajatus että olen pettänyt miestäni, vaikken ollutkaan ihan konkreettisesti. Mutta ajatuksen tasolla. En sidä pettämistä lainkaan. Olen naimisissa ja myös olen avoin kaikessa miehelleni. Sekin tosin on jonkin sortin neuroosi kun tuntuu välillä että joudun kertomaan jokaisen liikkeen minkä olen tehnyt kun en ole ollut mieheni kanssa. Hän ei sitä vaadi vaan minä itse itseltäni. Tosiaan, kävin viimeisen kerran psyk.polilla ja se totta totisesti oli viimeinen kerta. Minut lähetettiin sinne sen johdosta kun yritin kaksi kertaa itsemurhaa lääkkellä ja molemmilla kerroilla olin muutaman päivän osastolla. Minut piti tutkia, josko minulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta lääkäri joka psyk.polilla, selitti minulle aivan muita juttuja ja asiattomia sellaisia. Pääsin onneksi eräällä sh:lle juttelemaan nyt joka ei ole psyk.polilla, ja hän on sitä mieltä että tarvitsen psykoterapiaa. ongelmani on sen verran syvällä. Sanoi myös että on häpeä että kaupungilla on sellainen lääkäri, kuin täällä psyk.polilla on. Näinhän se on. Tk:ssa omalääkärini sanoi samaa, joka on erittäin asiallinen. Olen mielummin hänen hoidossaan. Hän sentään puhuu kuin ihminen ihmiselle, eikä niin kuin tämä psyk.lääkäri joka tietää olevansa ihminen ja luulee puhuvansa idiootille.

Lue lisää

Terve! itse olen 20vuotias nuori mies. Itsellä alkoi moiset pakko-ajatukset kun olin armeijassa, se oli suoraan sanottuna kiusallista. Se ajatus piinasi koko ajan mielessä "mitä jos olen homo" viimesenä kun suljin silmät ja ensimmäisenä kun heräsin niin oli sama ajatus päässä. Olen lukenut tän kaiken keskustelun alusta loppuun ja huomaan että yllättävän moni kärsii moisesta. Aluksi ajattelin vaan että oon joku friikki ettei kukaan muu ajattele tällälailla. Aina minua on kiihottanut naiset ja katsellut naisten perään jne. Vappuna kävi niin että tapasin unelmieni naisen siis rehellisesti. Tapailimme n. 3kk se oli elämäni onnellisinta aikaa ja kaikki pakko-ajatukset häipyivät jotenkin. Sitten erosimme ja taas ajatukset piinaavat. Vaikka itse yritän koko ajan olla ajattelematta ja yritän antaa niiden ajatusten tulla vaan niin silti se ahdistuksen määrä. Itse en pidä nukkumisesta, koska heti kun herään joka aamu niin ahdistaa sairaasti. Eilen kävin kahvilla yhden naisen kanssa kenet tapasin baarissa ja itsellä ei taas hetkeen ole ollut niin hyvää oloa kun siinä, mutta kun heitin hänet kotiin ja olin itsekseni niin ajatukset palasivat jälleen. Minulla piti olla aika maanantaina lääkärille keskustelemaan mahdollisesta lääkityksestä, mutta se peruuntui ja nyt kun luin tätä niin varasin yksityiselle lääkärille ajan jos hänen kanssaan pääsisi keskustelemaan lääkkeistä. Psykiatrilla olen käynyt jo hetken ja minulla on todettu puolivaikea masennus ja vasta viime viikolla uskalsin tästä sanoa hänelle ja hän suositteli minulle lääkitystä. Todella usein on niin turhautunut olo ja masentunut ettei rehellisesti huvita mikään. Välillä pelottaa olla yksin kotona, koska voin sanoa että olen ollut hyvin lähellä tehdä itsemurhan, mutta en pystynyt tekemään sitä äitini takia. Itse olen vuosi sitten eronnut melkein 2vuoden seurustelusta ja se ero masensi minua todella paljon, että minkätakia sitten yht'äkkiä tulee moisia ajatuksia?!!? Olen monesti itsekseni toivonut että toivottavasti kukaan ei joutuisi lähipiiristäni kärsimään tästä.
Anteeksi sekava teksti ja hajanainen rakenne, mutta tätä keskustelua kun on lukenut niin se helpottaa minua! kiitos teille

Muilla samanlaista v**unmoista jossittelua muilla, tapahtui mitä tapahtui?
Luin juuri ruon englannin kielisen infosysteemin mikä on tuolla ylempänä viestiketjua. Se HOCD:n ne tunnusmerkit täsmäsivät siis että tämä on on vain pakko-oireista häiriötä. Mutta kun nyt erehdyin lukemaan myös homouden tunnusmerkit niin alko tuo sama nauha laulaa päässä "entä jos, entä jospa sittenkin?"
Rasittavaa. Toisaalta tänään on ollut todella pahapäivä olla oman pään sisällä...
Muistan kun olin ihastunut korviani myöten yhteen mieheen, niin se sama laulu oli vaan päässä "et sä nyt voi olla ihastunut siihen kun sä oot semmonen, ehei, et sä voi olla ihastunut...." Oli itku kyllä lähellä. :(
Suurin pelon aihe liittyy " entä jos mä kiihotun, kun nään naisen?! Sitten alkaa taas kelaamaan omia tuntemuksiaan, ja pelottaa ihan s**tanasti samoin ahdistaa... Mutta kun tilanne on ohi, en voi sanoa kiihottuneeni. MUTTA päässä soi taas "entäpä jos se nyt oli sitä sittenkin... jos sä taas yrität vain huijata itseäsi?"....Ihan kamalaa...
Välillä on helpompaa ja välillä tuntuu (kuten tällä hetkellä) että jos vain lopettaisi elämästä olisi kaikki helpompaa.

Jos jos jos kirjoitti:

Muilla samanlaista v**unmoista jossittelua muilla, tapahtui mitä tapahtui?
Luin juuri ruon englannin kielisen infosysteemin mikä on tuolla ylempänä viestiketjua. Se HOCD:n ne tunnusmerkit täsmäsivät siis että tämä on on vain pakko-oireista häiriötä. Mutta kun nyt erehdyin lukemaan myös homouden tunnusmerkit niin alko tuo sama nauha laulaa päässä "entä jos, entä jospa sittenkin?"
Rasittavaa. Toisaalta tänään on ollut todella pahapäivä olla oman pään sisällä...
Muistan kun olin ihastunut korviani myöten yhteen mieheen, niin se sama laulu oli vaan päässä "et sä nyt voi olla ihastunut siihen kun sä oot semmonen, ehei, et sä voi olla ihastunut...." Oli itku kyllä lähellä. :(
Suurin pelon aihe liittyy " entä jos mä kiihotun, kun nään naisen?! Sitten alkaa taas kelaamaan omia tuntemuksiaan, ja pelottaa ihan s**tanasti samoin ahdistaa... Mutta kun tilanne on ohi, en voi sanoa kiihottuneeni. MUTTA päässä soi taas "entäpä jos se nyt oli sitä sittenkin... jos sä taas yrität vain huijata itseäsi?"....Ihan kamalaa...
Välillä on helpompaa ja välillä tuntuu (kuten tällä hetkellä) että jos vain lopettaisi elämästä olisi kaikki helpompaa.

Lue lisää

Nimimerkki alice83 tuossa aikaisemmin oli mielestäni melko tarkkaan asian ytimessä. Olen itse myös kärsinyt tästä homojutusta useamman vuoden, mutta nyt menee jo huomattavasti paremmin.

Kannattaa tosiaan tarkkaan miettiä mitä itseasiassa pohjimmiltaan pelkäätte. Itse asiassa todennäköisesti homouden sijaan pelkäätte sitä ettette tule hyväksytyksi, eli viime kädessä sitä, että ette itse hyväksy itseänne. Muiden mielipiteet ja sanomisethan vaikuttavat teihin ainoastaan oman reaktionne kautta.

Kun oiken tarkkaan tunnustelette noita päähän tunkevia homoajatuksia huomaatte varmaan että niiden tosiasiallinen sisältö kuuluu " ei minusta ole mihinkään, ei kannata edes yrittää" ja teette siis tämän ihan itse itsellenne.

Hyväksykää itsenne täydellisesti tässä hetkessä. Kun ajatuksia tulee mieleen, vakuuttakaa rauhallisesti itsellenne, että tapahtui mitä hyvänsä, olinpa todellisuudessa minkälainen hyvänsä, hyväksyn silti itseni täydellisesti. (Omalla kohdallani tuo lievittää pelkoa välittömästi, usein hävittää sen heti tyystin. Olen tosin harjoitellutkin jonkin verran. ) Tätä ei varsinaisesti tarvitse edes hokea mielessä käsitteellisenä ajatuksena, tärkeintä on olla vilpitön ja tavoittaa tunne, että rakastatte itseänne. En välttämättä perusta itse tuosta itsensä rakastamisen käsitteestä, mutta niin tuota kyseistä tuntemusta kai on tapana nimittää. Älkää takertuko nimitykseen, oppikaa löytämään tuo tunne.

Ei tarvitse vakuutella itselleen olevansa hetero; kun pelko poistuu, koko seksuaaliselle suuntautumiselle ei tarvitse uhrata ajatustakaan. Ei myöskään tarvitse hyväksyä ajatusta, että ehkäpä olenkin bi-seksuaali tms.. Hyväksytte vain itsenne, siihen ei tarvitse lisätä mitään ehtoja. Nähdäkseni myöskään itse pakkoajatuksia ei tarvitse erikseen hyväksyä tai niistä ei tarvitse oppia pitämään, koska niiden varsinainen sisältö on täsmälleen tuon itsensä hyväksymisen vastakohta.

Tämä ei välttämättä ole alkuun helppoa. Kun on pahimmillaan vuosia tottunut vähättelemään itseään, suunnanmuutos ei käy käden käänteessä. Tuo ajattelutavan muutos ei myöskään ole mikään suojakeino ajatuksia vastaan. Jos yritätte väärällä tavalla, siitä tulee samanlainen pakkoajatus ja epäonnistumiseen tuomittu keino joita olette kokeilleet lukuisia ennenkin. Mutta vaikka kävisi kuin edellä, älkää lannistuko, vakuuttakaa itsellenne jälleen rauhallisesti, että hyväksytte itsenne täydellisesti kaikesta huolimatta. Itselläni kävi myös niin että tämän ajattelutavan muutoksen seurauksena alkoi tunteita tulla väkisin pintaan, itketti ilman mitään syytä, ja itkinkin paljon. Mutta pitkästä aikaa on tullut taas spontaaneita ihastuksen tunteita ja seksuaalisen halun heräämistä vahvastikin.

En tiedä onko tämä mikään lopullinen parannuskeino, mutta mielestäni kyllä kaiken järjen mukaan siinä vaiheessa kun on aidosti sisäistänyt tämän hyväksymisen, on aika vapaa tekemään mitä hyvänsä. Kannataa ainakin kokeilla.

mmmies84 kirjoitti:

Nimimerkki alice83 tuossa aikaisemmin oli mielestäni melko tarkkaan asian ytimessä. Olen itse myös kärsinyt tästä homojutusta useamman vuoden, mutta nyt menee jo huomattavasti paremmin.

Kannattaa tosiaan tarkkaan miettiä mitä itseasiassa pohjimmiltaan pelkäätte. Itse asiassa todennäköisesti homouden sijaan pelkäätte sitä ettette tule hyväksytyksi, eli viime kädessä sitä, että ette itse hyväksy itseänne. Muiden mielipiteet ja sanomisethan vaikuttavat teihin ainoastaan oman reaktionne kautta.

Kun oiken tarkkaan tunnustelette noita päähän tunkevia homoajatuksia huomaatte varmaan että niiden tosiasiallinen sisältö kuuluu " ei minusta ole mihinkään, ei kannata edes yrittää" ja teette siis tämän ihan itse itsellenne.

Hyväksykää itsenne täydellisesti tässä hetkessä. Kun ajatuksia tulee mieleen, vakuuttakaa rauhallisesti itsellenne, että tapahtui mitä hyvänsä, olinpa todellisuudessa minkälainen hyvänsä, hyväksyn silti itseni täydellisesti. (Omalla kohdallani tuo lievittää pelkoa välittömästi, usein hävittää sen heti tyystin. Olen tosin harjoitellutkin jonkin verran. ) Tätä ei varsinaisesti tarvitse edes hokea mielessä käsitteellisenä ajatuksena, tärkeintä on olla vilpitön ja tavoittaa tunne, että rakastatte itseänne. En välttämättä perusta itse tuosta itsensä rakastamisen käsitteestä, mutta niin tuota kyseistä tuntemusta kai on tapana nimittää. Älkää takertuko nimitykseen, oppikaa löytämään tuo tunne.

Ei tarvitse vakuutella itselleen olevansa hetero; kun pelko poistuu, koko seksuaaliselle suuntautumiselle ei tarvitse uhrata ajatustakaan. Ei myöskään tarvitse hyväksyä ajatusta, että ehkäpä olenkin bi-seksuaali tms.. Hyväksytte vain itsenne, siihen ei tarvitse lisätä mitään ehtoja. Nähdäkseni myöskään itse pakkoajatuksia ei tarvitse erikseen hyväksyä tai niistä ei tarvitse oppia pitämään, koska niiden varsinainen sisältö on täsmälleen tuon itsensä hyväksymisen vastakohta.

Tämä ei välttämättä ole alkuun helppoa. Kun on pahimmillaan vuosia tottunut vähättelemään itseään, suunnanmuutos ei käy käden käänteessä. Tuo ajattelutavan muutos ei myöskään ole mikään suojakeino ajatuksia vastaan. Jos yritätte väärällä tavalla, siitä tulee samanlainen pakkoajatus ja epäonnistumiseen tuomittu keino joita olette kokeilleet lukuisia ennenkin. Mutta vaikka kävisi kuin edellä, älkää lannistuko, vakuuttakaa itsellenne jälleen rauhallisesti, että hyväksytte itsenne täydellisesti kaikesta huolimatta. Itselläni kävi myös niin että tämän ajattelutavan muutoksen seurauksena alkoi tunteita tulla väkisin pintaan, itketti ilman mitään syytä, ja itkinkin paljon. Mutta pitkästä aikaa on tullut taas spontaaneita ihastuksen tunteita ja seksuaalisen halun heräämistä vahvastikin.

En tiedä onko tämä mikään lopullinen parannuskeino, mutta mielestäni kyllä kaiken järjen mukaan siinä vaiheessa kun on aidosti sisäistänyt tämän hyväksymisen, on aika vapaa tekemään mitä hyvänsä. Kannataa ainakin kokeilla.

Lue lisää

Lisäyksenä vielä edelliseen, luulenpa että ylläoleva pätee aivan yhtä hyvin muihinkin jossitteluihin. (muiden vahingoittamispelot, sosiaaliset pelot, jne..)

Kommentoikaa myös jos pidätte näkemystäni vääränä, tai suorastaan vahingollisena. Tämä ei tule psykologian ammattilaisen taholta vaan on ihan maallikon päättelyn tulosta.

laitoin tämän siis toiseen keskusteluun tuollaisenaan, mutta olin aiemmin päätynyt tälle palstalle, joten päätin lisätä sen myös tänne

Voi helvetti sentään, olisin voinut kirjoittaa itsestäni saman! Itsekin pelkään "kieroutuvani" jotenkin seksuaalisesti eli juuri kiihottuvani lapsista. Vaikken koskaan ole kiihottunut. En ikinä haluaisi tehdä mitään niin kauheaa. Mutta silti pelkään sitä. Itsellä nämä "pakkoajatukset" tai pelot seksuaalisuuteen liittyen alkoivat siinä 15-vuotiaana (olen nyt 20v mies). Muutenkin jotenkin pelkään seksuaalisuuttani, mikä on tietenkin aiheuttanut ongelmia seurustelusuhteisessa. En vain tajua itseäni ja ajatuksiani. Miksi? Käyn terapiassa, mistä on kyllä ollut apua, vaikken uskalla terapeutille suoraa tästä puhua, pelkään että saisin jotain ihme mielialalääkkeitä(myrkkyjä).

kaverihan juurikin PELKÄSI sitä että hänellä on tuntemuksia! Kyseisen sairauden ideahan on juurikin siinä, että PELKÄÄ kaikkea mitä EI IKINÄ tekisi!

hei! Minulla on ollut nyt pari viikkoa lapsiin kohdistuvia pakkoajatuksia ja pelkoa, että olen pedofiili. Sama juttu kun teillä siis. Olen pitkään kärsinyt pitkäaikaisesta masennuksesta ja huonosta itsetunnosta niin kauan kuin muistan. Tietenkin tiedän etten koskaan mitään lapsille tekisi. Kaikki lähti jostain sairaasta välähdyksestä, jota säikähdin ihan valtavasti. yhden pedofiliaa käsittelevän ohjelman nähtyäni. En ollut silloin perehtynyt pakkoajatuksiin ja pelästyin tätä ajatusta aivan hirveästi. Ja mietin miten tuollaista olen voinut ajatella,Olen aina ollut erittäin lapsirakas ja pedofia on ehkä hirveintä mitä tiedän. Ahdistuin siis valtavasti, en voinut olla töissä kunnolla, ajatus pyöri päässäni ja kehittyi lopulta juuri täksi peloksi, että otlisin pedofiili, vaikka en koskaan aikaisemmin ole mitään vastaavaa edes ajatellut. Olen yli kaksikymppinen Sitä aiemmin pelkoni ovat olleet lievempiä, minullakin ollut lesbouden pelko tätä ennen, sekin laukesi vain jonkun huomautuksesta.Se ei kuitenkaan mielestäni ollut mitään tähän verrattuna...( Pienempänä minulla oli myös pieniä pakko-rituaaleja, joita piti tehdä tai muuten tapahtuu jotain kauheaa ym., Väkivaltaisia pelkoja on ollut myös, mutta ne ovat aina olleet niin, että minä en ole niissä se, joka olisi väkivaätainen ) Vaikeimmaksi tämän tekee se, että minulla on kaksi pikkuveljeä, jotka ovat minulle, ehkä tärkeintä maailmassa, ja nyt en uskalla edes ajatella heitä. Pelkään , että en voi enää nähdä heitä tai olla normaalisti heidän seurassaan. Nytkin täällä vollotan kun tätä ajattelen. En voi puhua asiasta tarkemmin perheelleni, he tuskin ymmärtäisivät. Häpeän tunne on kammottava. Ja kun sanotaan, että pitää antaa vain ajatuksien tulla ja että ne ovat vain ajatuksia ja ettei saisi tuntea häpeää näistä ajatuksista kun ne vain pahenevat (olen kaksi kertaa nyt käynyt terapeutilla, ja se on auttanut hetken heti session jälkeen, mutta sitten ne pelot taas palaavat)niin näin kamalien ajatuksien on kyllä vähän vaikea antaa tulla. Nyt kun koulu alkoi, on ollut pari päivää ihan kivaa, olen tosin koko ajan syönyt ahdistuslääkitystä, mutta ajatukset ja pelko ovat aina välillä taas tulleet mieleen.. pelkään niitä niin paljon, että pelkään tulevani riippuvaiseksi ahdistuslääkkeistä. Välillä on selkeitä hetkiä, jolloin nämä pelot tuntuvat naurettavilta, mutta sitten ne taas tulevat takaisin. Nyt taas mieleeni tuli joku ahdistava ajatus juuri ennen kuin heräsin ja se herätti pelkoni taas. Sain myös masennuslääkkeitä, mutta pelkään niiden vaikutusta? Eivätkai ne voi kääntää ajatuksia jotenkin positiiviseksi tai lisätä niitä. Olisi mukava kuulla teidän vastauksianne, pystyttekö olemaan normaalisti lasten seurassa? Minulle olisi todella, todella tärkeää, että voisin taas olla veljieni ja setkkujeni kanssa kuten ennenkin, (eli vain kaksi viikkoa sitten! )
Enkä pelätä koko ajan että päähäni tulee joku sairas ajatus tai että tuntisin jotain heidän läheisyydessään kun pelkään sitä niin paljon.

Koulun alku on antanut paljon uusia virikkeitä ja ajattelemista, mutta silti ne pelot vain näyttävät palaavan, jos olen yksin enkä tee mitään.

Olisi siis kiva jos teiltä saisi vastauksia, että miten teillä nyt menee ja muuta

ggjjh kirjoitti:

hei! Minulla on ollut nyt pari viikkoa lapsiin kohdistuvia pakkoajatuksia ja pelkoa, että olen pedofiili. Sama juttu kun teillä siis. Olen pitkään kärsinyt pitkäaikaisesta masennuksesta ja huonosta itsetunnosta niin kauan kuin muistan. Tietenkin tiedän etten koskaan mitään lapsille tekisi. Kaikki lähti jostain sairaasta välähdyksestä, jota säikähdin ihan valtavasti. yhden pedofiliaa käsittelevän ohjelman nähtyäni. En ollut silloin perehtynyt pakkoajatuksiin ja pelästyin tätä ajatusta aivan hirveästi. Ja mietin miten tuollaista olen voinut ajatella,Olen aina ollut erittäin lapsirakas ja pedofia on ehkä hirveintä mitä tiedän. Ahdistuin siis valtavasti, en voinut olla töissä kunnolla, ajatus pyöri päässäni ja kehittyi lopulta juuri täksi peloksi, että otlisin pedofiili, vaikka en koskaan aikaisemmin ole mitään vastaavaa edes ajatellut. Olen yli kaksikymppinen Sitä aiemmin pelkoni ovat olleet lievempiä, minullakin ollut lesbouden pelko tätä ennen, sekin laukesi vain jonkun huomautuksesta.Se ei kuitenkaan mielestäni ollut mitään tähän verrattuna...( Pienempänä minulla oli myös pieniä pakko-rituaaleja, joita piti tehdä tai muuten tapahtuu jotain kauheaa ym., Väkivaltaisia pelkoja on ollut myös, mutta ne ovat aina olleet niin, että minä en ole niissä se, joka olisi väkivaätainen ) Vaikeimmaksi tämän tekee se, että minulla on kaksi pikkuveljeä, jotka ovat minulle, ehkä tärkeintä maailmassa, ja nyt en uskalla edes ajatella heitä. Pelkään , että en voi enää nähdä heitä tai olla normaalisti heidän seurassaan. Nytkin täällä vollotan kun tätä ajattelen. En voi puhua asiasta tarkemmin perheelleni, he tuskin ymmärtäisivät. Häpeän tunne on kammottava. Ja kun sanotaan, että pitää antaa vain ajatuksien tulla ja että ne ovat vain ajatuksia ja ettei saisi tuntea häpeää näistä ajatuksista kun ne vain pahenevat (olen kaksi kertaa nyt käynyt terapeutilla, ja se on auttanut hetken heti session jälkeen, mutta sitten ne pelot taas palaavat)niin näin kamalien ajatuksien on kyllä vähän vaikea antaa tulla. Nyt kun koulu alkoi, on ollut pari päivää ihan kivaa, olen tosin koko ajan syönyt ahdistuslääkitystä, mutta ajatukset ja pelko ovat aina välillä taas tulleet mieleen.. pelkään niitä niin paljon, että pelkään tulevani riippuvaiseksi ahdistuslääkkeistä. Välillä on selkeitä hetkiä, jolloin nämä pelot tuntuvat naurettavilta, mutta sitten ne taas tulevat takaisin. Nyt taas mieleeni tuli joku ahdistava ajatus juuri ennen kuin heräsin ja se herätti pelkoni taas. Sain myös masennuslääkkeitä, mutta pelkään niiden vaikutusta? Eivätkai ne voi kääntää ajatuksia jotenkin positiiviseksi tai lisätä niitä. Olisi mukava kuulla teidän vastauksianne, pystyttekö olemaan normaalisti lasten seurassa? Minulle olisi todella, todella tärkeää, että voisin taas olla veljieni ja setkkujeni kanssa kuten ennenkin, (eli vain kaksi viikkoa sitten! )
Enkä pelätä koko ajan että päähäni tulee joku sairas ajatus tai että tuntisin jotain heidän läheisyydessään kun pelkään sitä niin paljon.

Koulun alku on antanut paljon uusia virikkeitä ja ajattelemista, mutta silti ne pelot vain näyttävät palaavan, jos olen yksin enkä tee mitään.

Olisi siis kiva jos teiltä saisi vastauksia, että miten teillä nyt menee ja muuta

Lue lisää

Heh, tuo on "hauskaa" nähdä, miten pohtiminen alkaa. Itselläni on ollut sama, naurettava pelko jostain, olipa se väkivaltaista tai seksuaalisesti kieroutunutta, alkaa aina esim. TV:ssä nähdystä dokumentista tai sairaasta kohtauksesta tai sitten jonkun ihmisen typerästä haukkumisesta tms.

Olen opetellut antaa ajatusten tulla ja mennä, näin en ole enää viettänyt koko päivää hirveiden ajatusten kanssa. Ongelmana vain on, että kun on kerran kokenut jotain näin järkyttävää, se ajatus tuntuu ikään kuin "koodautuvan" takaraivoon ja se on siellä taustalla vaanimassa.

En ole hetkeen saanut pahoja ahdistuskohtauksia, joissa esim. rintaa alkaa vetää ja sydän lyö raskaasti. Joskus miettii, että olenkohan muuttunut oikeasti pelkojeni kohteeksi mutta aina päädyn siihen, että se on naurettavaa. Kai me kaikki tästä selvitään ja voidaan jatkaa elämää, ei kai tämä nyt ikuista voi olla. Harmi vaan kun ei enään nappaa mikään elämässä...

0len reilu parikymppinenmies ja tällä hetkellä kärsin juurikin homopeloista, joita on jatkunu muutaman kk ajan. Luulen olleeni jollain tavalla masentunut tai ainakin ahdistunut jo useamman vuoden ajan. Aluksi pelkoni ja ajutukseni olivat hyvin "mitättömiä" pikkujuttuja mutta myöhemmin aloin miettiä olenko pedofiili, raiskaaja ja nyt viimeisimpänä tämä homopelko. Käyn säännöllisesti 2kertaa viikossa terapiassa ja jotenki tunne itellä on enempi se et terapeutti koittaa ajaa enempi homoksi ku auttaa tiedostamaan ajatukset pakkoajatuksina. Olen yrittäny sanoa et oireita ja ajatuksia on ollut ennenkin ja ne olen jollain tavalla voittanut ja päässy eroon. Terapiasuuntaus on kognitiivinen ja minusta siinä ei tartuta kovin hyvin jo olemassa oleviin ajatuksiin ja ongelmiin ja niiden ratkaisuun. Jotenki tuntuu et terapeutti ei kunnioita toisen arvoja ja ajatuksia vaan koittaa kääntää ne nurinkurin tyyliin " mitä pahaa on olla homa ja miks pelätä sitä" yms... Itelle tulee vaan pahempi pelko ja kieltämättä monesti olen meinannut et lopetan terapian ja etsin toisenlaisen. Liekkö näihin oireisiin naisterapeutti ois parempi? En oo oikeen uskaltanu netistäkään ettiä tietoa asiastu kun olen pelänny saavani sieltä enempi kimmoketta näihin ajatuksiin, mutta tänne törmätessä ilahduin et hei kyllä nää on pakkoajatuksia ja en oo ollenkaan yksin. :) osaltani taistelu jatkuu ja voitan sen kyllä... Tsemppia kaikille vaikeiden asioiden kanssa kamppaileville...

On ainakin itselläni tuollainen hyvin tyypillistä. Viimeksi eilen metrossa. Siellä oli joku poikkeuksellisen kauniskasvoinen jätkä ja samantien alkoivat pakkoajatukset tyyliin "Olenko nyt ihastunu tuohon?", "Olenko kiinnostunut hänestä?", "Voisinko harrastaa seksiä hänen kanssaan?" jne. Se oli kamala tilanne, olin aivan paniikissa. Vielä muutama viikko sitten, kun tätä homoksi muuttumisen pelkoa ei itselläni ollut, niin olisin korkeintaan tehnyt havainnon, että jaha, onpa poikkeuksellisen kauniskasvoinen mies ja that's it. Nyt tuo tilanne mietityttää vieläkin, ja pohdin, oliko tuo ahdistus sittenkin kiinnostusta jne. Vaikka periaatteessa tiedän, ettei ollut, niin silti en saa asialta rauhaa.

Itse olen yli parikymppinen mies ja ollut aina hetero tuntien vetoa pelkästään naisiin. Nyt sitten iski tämä pelko jostain ja on kyllä aivan kamalaa, se on päässä 24/7. Pientä kiinnostusta miehiin olen itsessäni havainnut, mutta sekin on minulle ilmeisesti liikaa, kun ylireagoin sitä ja mietin koko ajan, että olenko tulossa homoksi. Järki sanoo, että en, mutta silti ahdistaa. Päässä pyörivät ajatukset tulevaisuudesta, jossa pyörin homobaareissa pokaamassa miehiä jne. Tällä hetkellä tuntuu, että kuolisin mieluummin.

Inhottavaa tässä on myös se, että nämä ajatukset ja niiden jatkuva vatvominen tuhoaa omat luontaiset halut. Seksuaalinen todellisuudentaju on ikään kuin mennyt, kun naisiakin pitää katsella ikään kuin varmistaen, että on kiinnostunut. Mutta tuo suorituskeskeisyys nimenomaan vie sen kiinnostuksen. Minulta katosi jokseenkin kiinnostus naisiin siinä vaiheessa, kun rupesin asiaa stressaamaan. Sattumaako? Tuskin. Elämä kulkee kuin jossain sumussa ja tuntuu kuin en olisi omassa ruumissani. Baareissakaan en ole voinut käydä naisissa, kun eihän siitä mitään tulisi, kun katselisin sekä miehiä että naisia ja tarkkailisin itseäni, että kummasta olen kiinnostunut. Puhumattakaan seksistä, jossa päässä jyskyttäisi ihan samallalailla ajatus "Olenko homo?" Ei varmaankaan olisi kovin kaksista.

Vaikka tällaista helvettiä ei kenellekään soisi, on silti helpottavaa huomata, että muillakin on samankaltaisia ajatuksia. Tämäkin on kuin omasta kynästäni.

Tuo on tosiaan outoa, että pelko ei yleensä johdu siitä, että olisi jotenkin homofobinen. Itsekin olen aina ollut hyvin suvaitsevainen jne. Mutta sitä ei vain halua itse olla homo, ei missään nimessä. Eikä mielellään biseksuaalikaan. Kai se johtuu siitä, että sisimmässään sitä tuntee kuitenkin, etteivät miehet ole se oma juttu, ja siten ajatus itsestään homona ei houkuttele pätkääkään. Ja samalla sitä pelkää menettävänsä naiset seksuaalisessa mielessä, joihin on ollut aina kallellaan.

Itselläni tämä on jatkuvaa taistelua. Ainoastaan silloin kun tavalla tai toisella kiihotun naisesta, ei asia vaivaa. Silloin olo on turvallinen. Mutta heti kun kiihottuminen loppuu niin samantien alkaa sama ruljanssi ja pakkoajatukset suorastaan hyökkäävät pään kimppuun. Turhauttavinta tässä on se, että tiedostan itse, että pelko on melkoisen perusteeton. Kadulla katselen kieli pitkällä naisia, enkä edes kiinnitä huomiota miehiin, koska en näe niissä mitään katsottavaa :D Mutta heti, kun olen vaikkapa yksin kotona, alkaa ajatus, että olen homo tai sellaiseksi tulossa. En kerta kaikkiaan pysty olemaan tilassa, jossa ei ole naisia tai sitten on pakko katsoa miesten ja naisten kuvia tai jotain vastaavaa, jotta tajuan, ettei ajatuksissa ole mitään järkeä. Tuntuu kuin aivot olisivat luoneet jonkinnäköisen harhan, eli kuvittelen, että miehet olisivat jotenkin kiihottavia, mutta heti kun konkretisoin ajatukset tai näen miehiä, niin huomaan, etten tunne pätkääkään vetoa tai kiihotu. Todella inhottava tilanne.

Ja tuo on myös kamalaa, ettei pysty menemään mihinkään ja pelkää, että ihastuu johonkin mieheen tai tuntee vetoa. Itse en pysty edes lehteä lukemaan ilman, että ajatukset piinaavat. Miesseurassa sitä on aina jännittynyt ja tarkkailee itseään, että onko kiinnostunut. Tuloksena on ahdistava olo, ja tuota ahdistusta usein erehtyy luulemaan kiihottumiseksi tai ainakin omalla kohdallani on näin. Jos paikalla on naisia niin silloin tajuan, etten ole homo, koska huomioni kiinnittyy silloin luontaisesti heihin ja tunnen heihin yleensä vetoa jne. Tällaista jatkuvaa taistelua tämä on 24/7.

kuulostaa hyvin tutulta 'varma hetero' itse kanssa kun kuulen uutisissa jotain kamalaa tapahtuneen alan miettimään mitä jos minäkin olen sellainen.

Kävin pari vuotta sitten muutamia kertoja terapeutilla ja kerran psykologilla ja he kertoivat minun kärsivän lievistä pakko-oireista, ja jo se tieto että en olekaan ns. hullu:D helpotti, sillä itse pelkäsin mitä jos heidän mielestäni nämä eivät olekaan pakkoajatuksia jos olen joku hullu psykopaatti. Minulta kysyttiin haluanko lääkkeitä mutta en halunnut sillä vaivani ei vaivannut minua kokoajan vaan aina silloin tällöin. Luin kirjan joka sai minut ymmärtämään että nämä ovat vain ajatuksia, kirjan kannessa oli vaalean punainen kukkanen, en nyt muista sen nimeä mutta sen luettuani älysin ettei jokaisesta ajatuksesta kannata joutua panikkiin sillä ne ovat vain ajatuksia.
Välillä vieläkin kun ahdistavia ajatuksia tulee mieleeni juuri silloin kun jotain järkyttävää tapahtuu niinkun sanoit, en enää pelkää ajatuksiani niin paljon vaan sanon itselleni " joo joo tiedetään ajattelen kamalia ajatuksia koska kärsin pakkoajatuksista", tosin jos tulee joku todella ahdistava tilanne voi ajatus silti vaivata jonkun aikaa.

Olen iloinen että vaivani ovat vain lieviä, ja minusta sinunkin siltä kuulostavat kun tajuat että ne ovat ajatuksia ja kerta ne ovat hävinneet ennenkin. Et todellakaan ole yksin. Koita sanoa itsellei"joo joo ajattelen olevani homo koska kärsin pakkoajatuksita, mitä sitten se on vaan ajatus"

ocdc kirjoitti:

kuulostaa hyvin tutulta 'varma hetero' itse kanssa kun kuulen uutisissa jotain kamalaa tapahtuneen alan miettimään mitä jos minäkin olen sellainen.

Kävin pari vuotta sitten muutamia kertoja terapeutilla ja kerran psykologilla ja he kertoivat minun kärsivän lievistä pakko-oireista, ja jo se tieto että en olekaan ns. hullu:D helpotti, sillä itse pelkäsin mitä jos heidän mielestäni nämä eivät olekaan pakkoajatuksia jos olen joku hullu psykopaatti. Minulta kysyttiin haluanko lääkkeitä mutta en halunnut sillä vaivani ei vaivannut minua kokoajan vaan aina silloin tällöin. Luin kirjan joka sai minut ymmärtämään että nämä ovat vain ajatuksia, kirjan kannessa oli vaalean punainen kukkanen, en nyt muista sen nimeä mutta sen luettuani älysin ettei jokaisesta ajatuksesta kannata joutua panikkiin sillä ne ovat vain ajatuksia.
Välillä vieläkin kun ahdistavia ajatuksia tulee mieleeni juuri silloin kun jotain järkyttävää tapahtuu niinkun sanoit, en enää pelkää ajatuksiani niin paljon vaan sanon itselleni " joo joo tiedetään ajattelen kamalia ajatuksia koska kärsin pakkoajatuksista", tosin jos tulee joku todella ahdistava tilanne voi ajatus silti vaivata jonkun aikaa.

Olen iloinen että vaivani ovat vain lieviä, ja minusta sinunkin siltä kuulostavat kun tajuat että ne ovat ajatuksia ja kerta ne ovat hävinneet ennenkin. Et todellakaan ole yksin. Koita sanoa itsellei"joo joo ajattelen olevani homo koska kärsin pakkoajatuksita, mitä sitten se on vaan ajatus"

Lue lisää

Kiitos kannustuksesta "ocdc"!

Tämä tilanne on vain erittäin tukala, ahdistava ja tuntuu jopa ylitsepääsemättömältä... Oudointa on se, että pelkään olevani homo, koska en voisi olla naisten kanssa enää!! Se on ssama kuin pelkäisin olevani nainen, koska en voisi olla mies! (Siinä ei ole MITÄÄN järkeä!)

Samoin kaikki ruokkii pelkoani! En voi raapia päätäni, koska mielestäni se on "naisellista", en voi ajatella mitään miehiin liittyvää, kuten vaikka elokuvan traileria jossa oli mies seisomassa, koska silloin mieleeni tulee ajatus: "Apua mistä lähtien mä oon tollasta ajatellu?!" Vastaus on että aina, mutta en ole ennen pelännyt sitä, koska ennen ei ole tullut mieleenkään pelätä tuollaisia!

Jatkuva stressini myös ruokkii haluttomuuttani, joka ruokkii oelkoa, joka ruokkii stressiä, joka ruokkii haluttomuutta jne. Olen noidankehässä ja haluaisin siitä pois! Pahimmillaan pelkoni jopa kuiskii korvaani: Oletko varma, että haluttomuutesi ei johdu kiinnostuksen kohteen vaihtumisesta? Ja kyllä olen! En vain ymmärrä miksi en voi olla varma siitä?!

Minulla on tunne, että olen tulossa hulluksi ja että luhistun kasaan ja pelko tuntuu voittamattomalta! En tiedä yhtään mitä teen. Haluaisin elämäni sellaiseksi kuin se oli...

Toivon todella että tämä helpottaa... Minusta vain tuntuu etten jaksa tällaisa enää kauaa!

varma hetero kirjoitti:

Kiitos kannustuksesta "ocdc"!

Tämä tilanne on vain erittäin tukala, ahdistava ja tuntuu jopa ylitsepääsemättömältä... Oudointa on se, että pelkään olevani homo, koska en voisi olla naisten kanssa enää!! Se on ssama kuin pelkäisin olevani nainen, koska en voisi olla mies! (Siinä ei ole MITÄÄN järkeä!)

Samoin kaikki ruokkii pelkoani! En voi raapia päätäni, koska mielestäni se on "naisellista", en voi ajatella mitään miehiin liittyvää, kuten vaikka elokuvan traileria jossa oli mies seisomassa, koska silloin mieleeni tulee ajatus: "Apua mistä lähtien mä oon tollasta ajatellu?!" Vastaus on että aina, mutta en ole ennen pelännyt sitä, koska ennen ei ole tullut mieleenkään pelätä tuollaisia!

Jatkuva stressini myös ruokkii haluttomuuttani, joka ruokkii oelkoa, joka ruokkii stressiä, joka ruokkii haluttomuutta jne. Olen noidankehässä ja haluaisin siitä pois! Pahimmillaan pelkoni jopa kuiskii korvaani: Oletko varma, että haluttomuutesi ei johdu kiinnostuksen kohteen vaihtumisesta? Ja kyllä olen! En vain ymmärrä miksi en voi olla varma siitä?!

Minulla on tunne, että olen tulossa hulluksi ja että luhistun kasaan ja pelko tuntuu voittamattomalta! En tiedä yhtään mitä teen. Haluaisin elämäni sellaiseksi kuin se oli...

Toivon todella että tämä helpottaa... Minusta vain tuntuu etten jaksa tällaisa enää kauaa!

Lue lisää

hei taas, voi että ymmärrän kyllä sen ahdistuksen mutta tilannettasi kun katsoo ulkopuolisena ajattelen että sinun juuri pitäisi tyyliin yksin kotona pukeutua naiseksi ja olla yksi tunti meikit naamalla hame päällä ja heilutella käsiä ja katsoa itseäsi peilistä ehkä ymmäräisit että mikään tuollainen ei tee sinua naiseksi tai homoksi vaan ainoastaa jos oikeasti tunnet niin, ja sinä et niin tunne, kaikki tuon lukeneet sen ymmärtävät sinä itsekin ymmärrät sen mutta ne typerät ajatukset saavat sinut epäilemään.

Tämä tauti sinun pitää vaan hyväksyä, se ei muuten jätä rauhaan, mitä sitten jos ajattelet olevasi jotain mitä tiedät että et ole. Se on kumma miksi meille ei voi jäädä päähän ajatus "hitsi mä oon hyvä ihminen."

Esimerkki: Voit pelätä olevasi murhaaja mutta jos pitäisi kymmenestä ihmisestä valita joku jonka käsiin uskoisi oman elämänsä minä ja KAIKKI tästä taudista jotain tietävät valitsisivat sen joka pelkää olevansa murhaaja ja selvästi kärsii siitä ajatuksesta koska se ihminen taistelisi kaikin voimin tekemstä mitään sinulle kun muut terveet niistä kymmenestä tuksin olisi niin varovaisia. Toivottavasti ymmärsit mitä koitan selittää.
Rohkeasti vaan hyväksyt ajatuksen ajatuksena. Suositelen myös kirjoittamaan ainakun ahdistaa niin esim päiväkirjaan (se ei tee sinusta naista:P) se oikeasti helpottaa

hyvin viestistäsi selvän saa:D

uskon että kun kerrot terapeutille nämä hän osaa auttaa sinua, kenties suosittelee jotain kirjaa. Lääkkeitä varmasti tyrkytetään ja on itsesäsi kiinni haluatko niitä vai et.
Mutta uskon että jo se kun hyväkysyy ajatuksensa auttaa.

Itsekin varmaan joskus nuorempana pelkäsin että jos pidänkin naisista (olen siis nainen) mutta nykyään ajattelen että mitä sitten, en jaksa edes vaivautua ajattelemaan tuota ajatusta, koputan puuta:) joten uskon että jokainen nuori miettii noita asioita joillakin ne vaan alkavat vaivaamaan enemmän. Itselläni ne olivat sitten muut ajatukset.

tuollaista se on juu, ja ero varmasti ahdistaa:( mutta älä välitä katsele peiliin ja anna ajatusten tulla (ja ahdistuksen) ja sitten sanot itsellesi että se on vain ajatus:) kirjoita päivkirjaa tms oikeesti se auttaa, ei niitä ikinä tarvi lukea mitä sinne kirjotat mutta se keventää mieltä.