..tyttöystävä on sulkeutunut? Hän selittää asiaa, ettei osaa puhua vaikeista asioista tai edes hieman helpommistakaan. Ei kuulemma vaan osaa.
Edustaako joku tätä samaa tyyppiä, joka ei vaan osaa puhua? Haluaisin tietää muidenkin aivoituksia aiheesta. Mikä tekee juttelemisen tai vakavamman puhumisen niin vaikeaksi? Onko se kohde, asia vai ihan joku luonnepiirre itsessä?
Tämä asia vaivaa kovasti suhdettamme - varsinkin kun asioita, joista itse haluaisin kovasti puhua ääneen. Näitä ei voidakaan käydä läpi yhdessä. Tuntuu, että minä vain puhun ja toinen ei ole mistään mitään mieltä. Tuntuu, kuin en olisi puhumisen arvoinen, tai edes yrityksen arvoinen.
Onko väärin vaatia toista puhumaan enemmän?
Edustaako joku tätä samaa tyyppiä, joka ei vaan osaa puhua? Haluaisin tietää muidenkin aivoituksia aiheesta. Mikä tekee juttelemisen tai vakavamman puhumisen niin vaikeaksi? Onko se kohde, asia vai ihan joku luonnepiirre itsessä?
Tämä asia vaivaa kovasti suhdettamme - varsinkin kun asioita, joista itse haluaisin kovasti puhua ääneen. Näitä ei voidakaan käydä läpi yhdessä. Tuntuu, että minä vain puhun ja toinen ei ole mistään mitään mieltä. Tuntuu, kuin en olisi puhumisen arvoinen, tai edes yrityksen arvoinen.
Onko väärin vaatia toista puhumaan enemmän?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Itselläni, jolla on sosiaalisten tilöanteiden fobia ja vähän muutakin, on suuria vaikeuksia puhua.
Esim. tässä koulussa, jossa olen nyt kolmatta vuotta, en ole sanonut kertaakaan oma-alotteisesti mitään. Joskus pakotetaan vastaamaan tunnilla ja ja sanon jotain, jos saan sanoja ulos suustani. Jos joku sanoo minulle joskus hyvin harvoin, niin voin vastata ehkä parilla sanalla. Jos kysymykseen voi vastata "ei" tai "kyllä", niin useimmiten vain nyökkään tai pudistelen päätäni.
Jos ympärilläni on plajon ihmisiä, en varsinkaan voi puhua mitään.
Kahdenkeskeiset keskustelut varsinkin ovat mitä kamalin asia. En puhu paljon mitään, koska päässäni ei ole yhtäkään sanaa. En siis voi sanoa mitään, koska ei muistu mieleen yhtäkään sanaa. Aivoihini tulee kuin "musta aukko", jolloin unohdan kaikki asiat. Kaikki sanat, jonkun nimen, oman nimeni yms.
Vaikeista asioista puhuminen, toisen auttaminen puhumalla, jutustelu jostain mistä tahansa, "small talk" ja mikä tahansa ovat kaikkein pahinta.
En tee tätä kiusallani vain ärsyttääkseen toista, en siksi, että toinen ei olisi puhumisen/yrittämisen arvoinen tai että en viitsisi puhua, vaan siksi että on vakavia ongelmia, joiden takia ei voi puhua.
Kiitos kun valotit vähän tätä puolta. Olet joskus muulloinkin viitannut siihen, mutten ole osannut aavistaa fobiaa noin hankalaksi. Eikö siihen todella voisi saada jotain terapiaa, sosiaalisten tilanteiden ohjattua harjoittelua, hypnoosia tms? Olisi ihanaa, jos lukot hieman aukeaisivat. Olen lukenut, että monet ovat saaneet helpotusta. Onneksi sinulla on musiikki, mutta mutta...kyllähän me kaikki ihmisiä kaivataan, ystäviksi, rakkaiksi. Toivoisin sitä sinulle.
Minäkin edustan tuota hiljaisempaa osastoa... Ei se ole aina helppoa avautua. Toki ajan kanssa olen oppinut puhumaan enemmän. Tyttöystäväsi voi olla ujo. Ehkä ei yleensä, mutta se on ihan eri asia jutella porukassa kuin jonkun kanssa kahden kesken. Niin se minulla ainakin ilmenee... Anna hänelle aikaa ja ole kärsivällinen. Älä painosta. Hän voi tehdä aloitteen itsekin, omasta tahdosta...
Mä taas edustan sitä toista päätä. Pystyn avautumaan vieraillekkin ihmisille suhteellisen helposti. Omasta mielestäni liiankin helposti ja liian paljon.
Ongelmia taas tuottaa puhua asioista lähiomaisille, eli vanhemmille.. Heille olen kyl hyvi hiljaa omista ajatuksista ja tapahtumista..
kuulun niihin, jotka puhuvat ja vatvovat lähestulkoon kaikki ongelmansa ääneen. Tuntuu tukalalta jos ei saa puhua. Aina näin ei suinkaan ole ollut, oli aika jolloin en halunnut puhua vaikeista asioista, en halunnut huolestuttaa ihmisiä jotka ovat minulla tärkeitä. Halusin vaan näyttää, että kaikki on hyvin. Vaikkei ollutkaan. Sitten lopulta "romahdus" ja psykologin juttusille. Siitä se sanainen arkku pikkuhiljaa aukeni. Nykyään puhun omista ongelmistani ja asioista jotka vaivaavat mieltä, varsin avoimesti, toisaalta olen myös valmis kuuntelemaan jos joku haluaa kertoa jotain. Vastavuoroisuus on tärkeää, ja se että jos kertoo jotain saa ikäänkuin jotain takaisin. Ei tietenkään aina, mutta niin ettei keskustelu jää aivan yksipuoliseksi. Toki ymmärrän sen, että erilaiset pelot ja ahdistukset vaikuttavat siihen että on vaikea puhua, itsekin tämän kokeneena tiedän. Silloin on parasta, että jos toinen ei halua puhua,kuitenkin näyttää hänelle, että puhumiseen on mahdollisuus muttei pakko, ja sinä olet siinä kuuntelemassa, jos toinen niín haluaa. Kaiken tulee perustua vapaaehtoisuuteen, ei pakottamisella saa aikaan mitään oikeaa ja kestävää vuorovaikutusta.
Minäkin puhun kumppanini pyörryksiin ja siinä samalla kellahtavat ystävänikin.
Olen varmaan rasitteeksi asti puhuva, setvijä, pohdiskeleva erittelijä. Yleensä asiat, jotka painavat mieltäni, puhututtavat eniten.
Ja annas olla, kun joskus olen hiljaa, niin minulta alkavat vieraatkin ihmiset tivaamaan, että olenko aina noin hiljainen.
Minulle hiljaisuus on pysähtyneisyyden tila. Joku asia on silloin koskettanut minua pintaa syvemmältä ja olen vaipunut rentoutuneisuuteen , vaikka ihmisiä olisi paljonkin ympärilläni. Silloin olen hiljaa. Sanoja vaan ei tule ja on tavallaan kuin hypnoosissa.
Itse olen muuten päättänyt, että enää en halua kumppanikseni puhumatonta, sillä niitä on ollut jo tarpeeksi:( Tämä on aika julmaa karsintaa, mutta juuri puhumattomuudesta tulee niin suuria ongelmia parisuhteeseen, että en ole valmis enää sellaiseen räpiköintiin..:)
Juupa, minulla alkaa olla moinen litania noita vaatimuksia..:D
Taitaa se luostari olla todennäköisempi vaihtoehto kuin nainen, joka läpäisee seulani..:)
Mul on aivan sama ongelma oman tyttöystäväni kanssa. Heti jos tulee ongelmallinen asia niin hän vaikenee ja kääntää päänsä pois asiasta ja samalla minusta. Tiedän mitä joudut siis kokemaan!
Oma tyttöystäväni on jo alkanut oppimaan puhumisen. Sinun täytyy vain antaa hänelle tilaa eikä missään nimessä painostaa!!! Se vain pahentaa asiaa kaikilla tavoilla. Yritä aina joskus tuoda jokin asia esille ja jos hän ei halua puhua niin kysy mistä hän haluiaisi itse puhua. Etene siis todella varovaisesti. Joku kerta hän voi myöntyä puhumaan sinulle, mutta älä hyödynnä tätä hetkeä liikaa. Päätä keskustelu kun hän haluaa äläkä silloin ota muita asioita esille.
Voit myös joskus sanoa että joku asia olisi hyvä puhua, koska se todella vaivaa sinua ja olisit asiasta todella kiitollinen. Jos hän ei halua puhua niin puhu itse...
Tämä vain vaatii aikaa ja PALJON!!!!
..edustan juuri tätä puhumattomien ryhmää. Tosin vain kahdenkeskisissä vakavissa keskusteluissa. Muulloin en koe vaikeana puhua edes hyvin henkilökohtaisistakaan asioista. Mutta auta armias kun ollaan kahdenkesken naiseni kanssa.. Tuntuu etten osaa ilmaista itseäni oikein, en missään nimessä halua loukata toista ja pelkään tulevani väärin ymmärretyksi.
Pienenä neuvona sanoisin älä missään nimessä painosta tai seuraa entistä syvempi hiljaisuus..
Luottamuksen lisääntyessä luulisi puhumisen helpottavan.
Hyvää jatkoa teille ja toivotaan, että aika tekee tehtävänsä
...asialle ei voi tehdä mitään.
exäni ei osannut, halunnut taikka tuntenut tarvetta puhua mistään. hän ei kyllä myöskään osannut puhua tunteistaan. sanoa tykkäävänsä jne.
Luulin voivani asialle jotain...olin ymmärtäväinen...ajattelin että tilanne muuttuu...että hän huomaa että uskaltaa puhua minulle. en painostanut puhumaan vaan yritin sievästi jutella aiheesta ja omista tuntemuksistani.
noh yllätys yllätys, se ei kumminkaan toiminut...eikä mun ymmärtäväisyys enää riittänyt.
nyt on helpompaa kun ei olla enää yhdessä.
tsemppiä sulle kumminki...toivottavasti sulla ei ole yhtä toivotonta tapausta käsissäsi ku tää mun yksilö oli :)
...kokemusta. Viimeisin exäni puhui kyllä perusteellisesti, lopettamaan ei olisi saanut kuin loukkaamalla ja sehän ei tullut kysymykseen. Mutta pitkästyin joskus, jos juttu oli ennalta arvattava, noloa myöntää. Puhui, muttei mistään "vaikeista" aiheista, joita meilläkin oli. Täysin mykkä. Kun raivoisaa puhtia täynnä aloin vihdoin paasauksen (ei helppoa mullekaan) ja näin hänen poispäin kääntyneen selkänsä, hennot suojattomat hartiat yrittämässä suojautua henkisiltä iskuilta, puolustautumatta, valahti minultakin koko taistelutahto. Luovutin. Asiat jäivät pitkälti puhumatta.
Annoin olla ja sopeuduin siihen, hänessä oli niin paljon hyviä puolia, älykäs, lukenut, mikään minua kiinnostava tähtitieteestä paleontologiaan ei ollut liian vierasta ja hän oli aina kiinnostunut. Perusteellisesti.
Fiksuna tyyppinä hän antoi vastauksia kirjallisesti. Käteen. Eron jälkeen kirjeitse, heh. Enemmän kuin puhumattomuus "vaikeista" minua häiritsi se, ettei hän ikinä päästänyt mitään hellittelyhöpsötyksiä suustaan (paitsi pakotettuna, minä raukkamaisesti kiristin), ei koskettanut ensimmäisenä (paitsi jos olin loukkaantuneena lakossa) ym. Tosi järkevä. Mutta tykkäsi kuin hullu puurosta, kun hellin, söpersin ja nauratin. Jos minä olin asiallinen, hän oli heti huolissaan, mikä vialla. Olimme liian erilaisia tuossa suhteessa, hän jätti minut (tai hänen aloitteestaan oikeammin), minä en olisi sitä tehnyt, olen lähes taikauskoisen uskollinen. Ollaan me ihmiset aika pakkauksia.
Minäkin toivoisin, että ihmiset yleensäkin puhuisivat enemmän. Pelkkä yksinpuhelu ei ole kivaa. Tiedän, että hiljaisillakin ihmisillä on ajatuksia ja tunteita, mutta ihmettelenpä, miksei niistä voisi kertoa toisillekin. Miksi ihmiset haluavat pitää ajatuksensa ominaan? Mitä hiljaiset ihmiset oikein pelkäävät, vai pelkäävätkö he sittenkään? Minä saatan ahdistua toisen hiljaisuudesta. Saatan ruveta itse puhua pälpättämään kaikesta joutavastakin, jos toinen ei puhu mitään. Sitten olen saanut kuulla olevani ihminen, joka ei kuuntele ollenkaan muita ihmisiä, vaikka olen vain halunnut piristää toista jutuillani! Olenko tulkinnut hiljaisuuden jotenkin "väärin"? Pitäisikö hiljaistakin ihmistä kuunnella? Joskus voin olla sitten itsekin hiljaa ja eihän aina tarvitsekaan puhua. Yleensä kuitenkin masennun tai kyllästyn seuraani, jos minulle ei puhuta. Eikös tuo ole aika selvää?! Puhumattakin voi elää, mutta miksi pitäisi, jos ei ole pakko? Tarkoitan siis, että eikö voisi puhua, jos on asiaa? Puhuminen helpottaa elämää.
..että kun itselläni oli asioita, joista en osannu puhua, ja tyttöystäväni jankutti koko ajan vieressä, minua alkoi ahistamaan koko tilanne ja huomasin että sulkuduin enemmän. Älä siis pakota häntä puhumaan, hän puhuu kyllä ajallaan :)
Nykyisessä suhteessa tyttöystäväni yrittää painostaa ja kiristää minua puhumaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi vaikeita asioita selvitettävän, mutten vain osaa puhua.
Olen tässä mielessä hyvin hankala. Tarvitsen paljon aikaa miettiä sanojani ja ajatuksiani. Minua ei saa keskeyttää kesken puhumiseni. Minua kohtaan ei saa olla hyökkäävä.
Usein tyttöystäväni ei tätä ota huomioon ja silloin lukkiudun täysin. Ts. aloitan mykkäkoulun. Tästä tyttöystäväni turhautuu ja alkaa painostaa minua puhumaan ja minä käperryn yhä pienemälle kerälle olemaan hiljaa...jne
Yksi hyvä ratkaisu on ollut se, että yksinkertaisesti hoidamme keskustelun kirjallisesti.. (kirjelappuset, tekstiviestit tms..)
Voin kuitenkin syvällä rintaäänellä sanoa, että painostaminen ei vie asiaa ainakaan eteenpäin.
..miten turhauttavaa on odottaa, odottaa, odottaa..............:(
kuvitella jakavani ajatuksia tyttöystäväni kanssa kirjelappusten ja tekstiviestien välityksellä. Lappuset ja tekstiviestit on helppo käsittää väärin, ja niissä olevan sävyn varsinkin.
Mun mielestä puhumisen välttely monenmoisia kiertoreittejä käyttäen on aika huolestuttavaa..
Ehkäpä joskus pienenä tyttönä lappuset oli ok, mutta kyllä mä aikuisena ihmisenä haluan kommunikoida ihan puhetta käyttäen.