Tämä on aloitus eräälle tarinalle. Kuulisin mielelläni kommentteja:
Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin Pedro Moreno Raton ruumis löytyisi kuolleena. Se tapahtui maanantaiaamuna, heti yhdeksän jälkeen kun saavuin työpaikalleni. Melkein kompastuin häneen astuessani ulos hissistä.
Viranomaisia odotellessani ehdin tarkkailla hetken Pedron ruumista. Se oli kaunis, jos kuolleesta voi niin sanoa, eikä hänessä näkynyt merkkejä väkivallasta. Kasvojen iho oli vaalea ja lähes virheetön, vaikka suun ja silmien ympärillä oli syviä juonteita. Kulmat olivat yhteen kasvaneet ja tummat, täsmälleen samaa sävyä kuin viitta, joka Pedrolla oli yllään. Hän oli vaikuttava näky maatessaan kuolleena rappukäytävässä, frakkiin ja valkoisiin silkkihanskoihin pukeutuneena. Silinterihattu oli kierähtänyt hänen päästään jättäen lyhyet, sileäksi kammatut kiharat näkyviin.
Vaikka Pedron ruumis näytti koskemattomalta, tiesin, että kuolema oli ollut väkivaltainen. Tavallaan se oli Pedron oma syy; ahneuksissaan hän ei ollut malttanut lopettaa ajoissa. Useimmat viihtyivät näissä tehtävissä vain muutamia viikkoja, jotkut vuodenkin. Työ oli hyvin palkattua, mutta tuloista saattoi pahimmillaan joutua maksamaan hengellään. Pedro oli kuitenkin jo selvästi päälle neljän kymmenen, ja toiminut frakkiperijänä todennäköisesti yli kymmenen vuotta.
Maanantaiaamu, jolloin kohtasin Pedron kuolleena työpaikalle saapuessani oli muutoin täysin tavanomainen. Minä saavuin ensimmäisenä, vaikka asuin kauempana kuin muut, kaupungin toisella laidalla. Kiirehdin työpaikalle välttääkseni pahimman aamuruuhkan metrossa - yhdeksän jälkeen ei ollut mitään takeita siitä, että mahtuisi ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteenkaan metroon. Minun tarvitsi vaihtaa metrolinjaa vain kerran, mutta kuljin yhteensä neljätoista pysäkinväliä, ja kävelymatkat mukaan lukien matkaan kului yhteensä tunti ja kymmenen minuuttia. Olin ostanut viisikymmenosaisen pokkarisarjan postimyynnistä juuri sitä varten, saadakseni aamun metromatkat kulumaan tarvitsematta kohdata toisia matkustajia kasvoista kasvoihin.
Kasvoista oli kysymys myös Pedron tapauksessa, tai niiden menettämisestä. Tämän ymmärtäminen edellyttää hieman syvempää espanjalaisen kulttuurin tuntemusta kuin se, minkä voi saavuttaa muutamalla viikon tai parin reissulla Kanarian saarille tai Aurinkorannikolle. Minä olin asunut Madridissa tuolloin seitsemän vuotta, ja ymmärsin, mihin frakkiperijöiden toiminta perustui. Kyse oli siis kasvojen menettämisestä.
Pedro ilmestyi työpaikkani oven ulkopuolelle ensimmäisen kerran kolme viikkoa ennen kohtalokasta maanantaiaamua. Hän oli silloinkin paikalla ennen minua, valmiina odottamassa kolmannessa kerroksessa, aivan toimistomme oven vieressä. Tervehdin häntä vaistomaisesti, ja tajusin välittömästi tehneeni virheen. Pedro nosti katseensa ja nyökkäsi eleettömästi, ja olin lukevinani hänen katseestaan hienoista tyytyväisyyttä. Kirjoittamaton sääntö kertoo, että frakkiperijää ei tervehditä.
Señor Monllor - Kinkku, kuten mieheni ja minä häntä kutsuimme, koska hänen nimensä muistutti äänteellisesti espanjan sanaa keittokinkku, Jamón York - ei tervehtinyt Pedroa saapuessaan kymmenen minuuttia minun jälkeeni. Kinkku oli yleensäkin huonolla tuulella, maanantaisin hieman huonommalla ja tuona kyseisenä maanantaina raivoissaan. Koska olin työntekijöistä ainoa, joka oli tuohon aikaan paikalla, sain ottaa vastaan hänen raivonpuuskansa pahimmillaan. Purkaukset olivat minullekin tuttuja, vaikka useimmiten niiden kohteena oli myyntipäällikkö Juanma, ja minä sekä muu toimiston väki kuuntelimme niitä paperinohuiden seinien lävitse.
Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin Pedro Moreno Raton ruumis löytyisi kuolleena. Se tapahtui maanantaiaamuna, heti yhdeksän jälkeen kun saavuin työpaikalleni. Melkein kompastuin häneen astuessani ulos hissistä.
Viranomaisia odotellessani ehdin tarkkailla hetken Pedron ruumista. Se oli kaunis, jos kuolleesta voi niin sanoa, eikä hänessä näkynyt merkkejä väkivallasta. Kasvojen iho oli vaalea ja lähes virheetön, vaikka suun ja silmien ympärillä oli syviä juonteita. Kulmat olivat yhteen kasvaneet ja tummat, täsmälleen samaa sävyä kuin viitta, joka Pedrolla oli yllään. Hän oli vaikuttava näky maatessaan kuolleena rappukäytävässä, frakkiin ja valkoisiin silkkihanskoihin pukeutuneena. Silinterihattu oli kierähtänyt hänen päästään jättäen lyhyet, sileäksi kammatut kiharat näkyviin.
Vaikka Pedron ruumis näytti koskemattomalta, tiesin, että kuolema oli ollut väkivaltainen. Tavallaan se oli Pedron oma syy; ahneuksissaan hän ei ollut malttanut lopettaa ajoissa. Useimmat viihtyivät näissä tehtävissä vain muutamia viikkoja, jotkut vuodenkin. Työ oli hyvin palkattua, mutta tuloista saattoi pahimmillaan joutua maksamaan hengellään. Pedro oli kuitenkin jo selvästi päälle neljän kymmenen, ja toiminut frakkiperijänä todennäköisesti yli kymmenen vuotta.
Maanantaiaamu, jolloin kohtasin Pedron kuolleena työpaikalle saapuessani oli muutoin täysin tavanomainen. Minä saavuin ensimmäisenä, vaikka asuin kauempana kuin muut, kaupungin toisella laidalla. Kiirehdin työpaikalle välttääkseni pahimman aamuruuhkan metrossa - yhdeksän jälkeen ei ollut mitään takeita siitä, että mahtuisi ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteenkaan metroon. Minun tarvitsi vaihtaa metrolinjaa vain kerran, mutta kuljin yhteensä neljätoista pysäkinväliä, ja kävelymatkat mukaan lukien matkaan kului yhteensä tunti ja kymmenen minuuttia. Olin ostanut viisikymmenosaisen pokkarisarjan postimyynnistä juuri sitä varten, saadakseni aamun metromatkat kulumaan tarvitsematta kohdata toisia matkustajia kasvoista kasvoihin.
Kasvoista oli kysymys myös Pedron tapauksessa, tai niiden menettämisestä. Tämän ymmärtäminen edellyttää hieman syvempää espanjalaisen kulttuurin tuntemusta kuin se, minkä voi saavuttaa muutamalla viikon tai parin reissulla Kanarian saarille tai Aurinkorannikolle. Minä olin asunut Madridissa tuolloin seitsemän vuotta, ja ymmärsin, mihin frakkiperijöiden toiminta perustui. Kyse oli siis kasvojen menettämisestä.
Pedro ilmestyi työpaikkani oven ulkopuolelle ensimmäisen kerran kolme viikkoa ennen kohtalokasta maanantaiaamua. Hän oli silloinkin paikalla ennen minua, valmiina odottamassa kolmannessa kerroksessa, aivan toimistomme oven vieressä. Tervehdin häntä vaistomaisesti, ja tajusin välittömästi tehneeni virheen. Pedro nosti katseensa ja nyökkäsi eleettömästi, ja olin lukevinani hänen katseestaan hienoista tyytyväisyyttä. Kirjoittamaton sääntö kertoo, että frakkiperijää ei tervehditä.
Señor Monllor - Kinkku, kuten mieheni ja minä häntä kutsuimme, koska hänen nimensä muistutti äänteellisesti espanjan sanaa keittokinkku, Jamón York - ei tervehtinyt Pedroa saapuessaan kymmenen minuuttia minun jälkeeni. Kinkku oli yleensäkin huonolla tuulella, maanantaisin hieman huonommalla ja tuona kyseisenä maanantaina raivoissaan. Koska olin työntekijöistä ainoa, joka oli tuohon aikaan paikalla, sain ottaa vastaan hänen raivonpuuskansa pahimmillaan. Purkaukset olivat minullekin tuttuja, vaikka useimmiten niiden kohteena oli myyntipäällikkö Juanma, ja minä sekä muu toimiston väki kuuntelimme niitä paperinohuiden seinien lävitse.
Vastaukset 7
Vanhimmat
>>Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin Pedro Moreno Raton ruumis löytyisi kuolleena.
Kiitos - niin sitä sokeutuu omalle tekstilleen, ettei tuokaan pistänyt silmään itse lukiessa!
..registeröidyn nimimerkkisikin.
No voi hyvä ihme siun kanssais!
Kyllähän pitäisi jo tietää, että ei tarvihe miulle
kuin muutama rivi kirjailla niinko
Arturo Pérez-Reverte
JA SE ON SIINÄ !
Kiitos lukuelämyksestä!
Heti alkuriviltä nappasi mukaan kuin mihinkökin myräkkään,
auh... sattuu,
ostan kyllä pokkarisi ärrältä heti kun se siellä hyllykössä on tarjolla,
olipa sitten ABCDEF vai mikä hyvänsä hintaluokka.
Ilmoittele täällä sitten.
Jookosta!
..päivää.
Tarina koukutti kyllä. Ainakin sen verran, että luin kokonaan yhtenä pötkönä.
Välillä tuntui, että nyt se jahkailee, että kyllä mä jo uskon, että Pedro on delannu.
Tietenkin näissä lyhyissä otteissa on aina se, että kun ei tiedä, miten tässä oikein käy - mikä on idea / teema / aihe, ei tiedä myöskään tärkeintä.
En tuosta varmaksi vielä tiedä genreäkään. Onko hupailu alkamassa vai horroria vai...?
rullaavaa tekstiä. Tällaista lukee mielellään ajankuluksi, esim. metrossa.
Koukutti, kyllä.
Ihmeen valmiilta vaikutti kaikin puolin tuo teksti. Jos pystyt pitämään jännitteen yllä koko tarinan ajan, niin hyvä siitä tulee lajissaan. (Raymond Chandler?).
Olen hieman kateellinen.
Jonkinlainen dekkarintynkä tästä on tulossa. Oli mukava saada palautetta - ja vieläpä hyvää sellaista - etenkin, kun laji on minulle vieras ja yritys ensimmäinen.