Olemme olleet jo 18 vuotta naimisissa ja meillä on neljä kouluikäistä lasta. Tuntuu, että toisen kanssa ei ole mitään yhteistä. Elämän perusasiat on kunnossa, siis molemmilla töitä, olemme terveitä ja lapsetkin ovat, ei väkivaltaa tms.
Nyt vain on ajauduttu siihen että aina riidellään.Ja aivan kaikesta! Tätä on jatkunut jo kuukausikaupalla.Välillä tietysti on muutama päivä rauhallisempaa, mutta sitten taas...
Itselläni ei ole enää mitään tunteita miestäni kohtaan. Olenkin ajatellut, että hyvin monet parit olisivat tässä vaiheessa eronneet. Ja olen sanonut sen miehellekin.
Onko meillä joku neljänkympin kriisi menossa ja voiko tästä selvitä? Onko kellään vastaavia kokemuksia? Jotenkin olen kyllä aina ajatellut, että kun kerran naimisiin on menty, niin tässä sitä pysytään.
Nyt vain on ajauduttu siihen että aina riidellään.Ja aivan kaikesta! Tätä on jatkunut jo kuukausikaupalla.Välillä tietysti on muutama päivä rauhallisempaa, mutta sitten taas...
Itselläni ei ole enää mitään tunteita miestäni kohtaan. Olenkin ajatellut, että hyvin monet parit olisivat tässä vaiheessa eronneet. Ja olen sanonut sen miehellekin.
Onko meillä joku neljänkympin kriisi menossa ja voiko tästä selvitä? Onko kellään vastaavia kokemuksia? Jotenkin olen kyllä aina ajatellut, että kun kerran naimisiin on menty, niin tässä sitä pysytään.
Vastaukset 53
Vanhimmat
Eroamisen vaihtoehtona on tietysti liiton jatkaminen. Mutta jos se merkitsee ainaista riitaa, on tilanne liian kuluttava.
Neljä kouluikäistä lasta on painava peruste jatkaa liittoa, koska lapsenne olisivat neljä erosta eniten kärsivää asianosaista.
Tekee mieli kysyä: kummalla teistä on jo uusi suhde vireillä? Uusi rakkaus voi tehdä ihmisestä todella myrkyllisen omaa puolisoaan kohtaan, ja näin edistää vieraantumisprosessia. Lopulta huonoksi muuttuneessa suhteessa eläminen käy liian raskaaksi.
Kahdeksantoista vuotta, neljä lasta, yhteinen koti ja kaikki niihin liittyvä yhteinen. Pelkkä "kasvoimme erillemme" olisi todella heppoinen lopetus kokonaiselle elämänmuodolle. Yksityiskohtaisia neuvoja kotirauhan palauttamiseksi en osaa antaa, mutta teidän lähtökohdillanne ero olisi todella kurja.
Oletteko keskustelleet asiasta?Tuohon ikään varmaan kuuluu ns.neljänkympin kriisi..Minulla on vähän samanlaisia kokemuksia ja mietin itsekin mitä haluan elämältä.Jokainen tekee omat ratkaisunsa omien tuntemuksien mukaan..
utta myöhemmin aallonharjalla iloisesti,
jos annatte sen tapahtua.
Talouselämässäkin lama ja korkeasuhdanne vaihtelevat.
Tukekaa yhdessä lapsianne, muuten kadutte myöhemmin.
sitä rataa?
Oletko aina itse oikeassa, muut väärässä?
Kuihtuvatko läheisesi?
Osaatko yllättää koskaan läheisesi ilolla, iloisesti?
Tunteeko läheisesi itsensä surkeaksi?
Sinullako ei ole sen asian kanssa tekemistä?
mahdollisuuden olla onnellinen?
Sano, että rakastat!
Ei kukaan ole täällä täydellinen, ei ole täydellistä liittoakaan.
ME teemme onnellisen liiton, jos on asennetta.
pitää olla tahtoa rakastaa. Tahdotko? Lisäksi olisi hyvä kun kummallakin olisi se tahto, yhden tahdolla jaksaa tsempata vain vähän aikaa :)
Joku tuolla ylempänä sanoi että lapset ovat syy pysyä yhdessä. Siitä olen eri mieltä. Lapsillakin on oikeus kasvaa tasapainoisessa kodissa missä ei riidellä, missä ilmapiiri on hyvä ja missä näytetään millaista suhteen pitäisi olla. He kuitenkin kopioivat meidän käyttäytymistä omissa suhteissaan.
aivan normaalia,
hyväkin asia.
Hetikö lähdetään äidin luo, kun eka riita tulee?
tai toisen naisen luo?
Ala-arvoista pakoilua.
Ei elämä ole pelkkää myötämäkeä, siinä on myös vastamäet.
No ok, ehkä silloin jos asiat myös välillä pystytään sopimaan, tai jos riidellään samanvertaisina.
On on, avioliitto varsinkin välillä ylämäkistä, ja silloin kun niitä yhteisesti pystytään kulkemaan se tuo syvällisyyttä suhteeseen. Syvää rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Joskus mäki voi silti olla isompi kuin pystyy kiipeämään, nousee kuin pystyseinä tai kaatuu päälle.
saavuttamisen ilo täyttää sydämesi!
(sanoo kokenut)
Kaksi kammottavaa perhesurmaa taas!
Avioero on verratytavissa niihin, lapset jäävät
kahden porukan 'väliinputoajiksi'.
Tuokin jostain ( Kauhajoelle muuttanut 22-v. mies,
viimeksi Pyhäjärveltä, vaikka sieltäkään ei ollut kotoisin)
oli avioerolapsi, jonka isällä oli sitten uusikin perhe ja lapsia, vissiin äidilläkin...
Ajatelkaa vähän!
PÄÄ ja sen sisällä aivot ovat ylimpänä ihmisessä johtamassa toimintaa, myös seksiä.
kansalaistauti nimeltä burn out ja ahdistuneisuus. Pitäisi panostaa enemmän ennaltaehkäisevään hoitoon sillä saralla, eikä päästä ihmisiä psykoosiin.
Jos syyttää pelkästään avioeroja tästä taudista, ei mun mielestä mennä tarpeeksi syvälle. Pitäisi ehkä miettiä mistä avioerot johtuu.. tietty jos olet sitä mieltä että joka ikinen avioero on turha, niin asia jää sun kannalta siihen. Eronneena voin sanoa että se oli elämäni raskain askel, se on traumaattinen kokemus kaikille, jopa sukulaisille. Tavallaan se ei ole mikään ratkaisu, vaan loppuun käyty tie, kun ei enää ole muita vaihtoehtoja.
Oletko koskaan miettinyt millainen ihminen surmaa perheenjäsenensä kun on kriisin hetki? Olen tässä nyt seurannut kaksi väkivaltaista avioliittoa, missä vaimo päättää että riittää, ja mulla alkaa olla jonkinlainen käsitys. Olen vakuuttunut siitä että siskoni olisi kuollut jos hän ei olisi yhtenä yönä mennyt terassille nukkumaan. Ja pelkään edelleen että tämä toinen tapaus on vaarassa. Olisiko sitten parempi että jäisivät ottamaan turpaan? Säilyvät siten sentään hengissä?? No ei henkisesti ainakaan.
ovat kokonaan poikki?
että väkivalta= hallitsematonta aggressiota. Ihminen ei osaa/pysty kanavoimaan oikein negatiivisia tuntemuksia/pettymyksiä. Onko sitten kasvatus ollut sitä, että lapsi/nuori saa kaiken haluamansa, eikä häntä ole opetettu pettymyksen sietämisen tunteisiin? Eihän aikuinenkaan saa mitä haluaa. Aina vanhempia helposti syyllistetään kaikesta, mutta pitäisi muistaa myöskin se, että he elävät usein kovin raskasta ja oikeasti vaativaa arkea usein vailla minkäänlaista tukiverkostoa. Ei ole ihme, ettei perheissä jakseta jatkuvasti kysellä nuoren perään. Onneksi kouluissa opettajat ja muut heidän kanssaan työtä tekevät näkevät lapsissa myös sitä hyvää ja vähemmän positiivista.
aikaisempien sukupolvien stressistä?
Jos lapselle ei osoiteta empatiaa, hänestä tulee tunneköyhä, eikä osaa itse tuntea empatiaa - hänelle tulee narsistisia piirteitä. Kun ajattelen äidin elämää, ja hänen sukupolvensa, se taisi olla rankempi kuin minun, hän teki usein kahta työtä yhtaikaa, anoppi välillä jopa kolme. Kotiin ei saanut jäädä jos lapsi sairasti, äitiyslomaa oli kuukauden verran. Jaksa siinä sitten...
Eikä tarvi mennä kun isovanhempien sukupolveen, kun lapsilla ei ollut paljonkaan ihmisarvoa edes.
vanhempien elämä oli selviytymistä ruuan ja asunnon sekä vaatteiden maksamisesta ilman lepoa.
Pelkoja paljon sodan kokeneilla myös kotirintamalla, veljet, isät sodassa, kotona tunnelmat pelokkaat, työtä ylenmäärin.
Tunteet ovat yhteisiä, ne tarttuvat.
Siitäkö johtuu...
Toisaalta, Etelä-Euroopassa ovat 'viinaa-kestämättömät' suvut kuolleet sukupuuttooh ajat sitten, meillä niitä vielä riittää.
Aseita kotona ja viinanhöyryt päässä...
Suomessa 18 500 kotiväkivaltatapausta vuosittain!
sodan varjo.. ihan varmasti on värjännyt elämää silloin, ja niin kauan kuin on ollut muistoja siitä.
Etelä-Euroopassahan vasta sitä naisten alistamista onkin, siellä ei naiset vielä kovin vakavasti ole yrittäneet (kai) irrottautua. Miehellä on hallinta edelleen, ei tarvi pahemmin käyttää äärimmäisiä keinoja.
Noh, tuossa mainitsin vain miesten ylivalta, Suomessa naiset pahoinpitelee myös puolisonsa, eikä siitä puhuta paljonkaan..
Se on siellä paremmin kuin meillä.
Siellä myös perlusconit ja & pitävät paremmin puolensa EU:ssa,
Suomessa pokkuroidaan ja maksetaan sinne.
Täällä naisten on pakko olla työssä asunnon hinnan takia,
ainakin pääkaupunkiseudulla.
Tiedätkö, en oikein usko siihen että jossain on jokin paremmin, aina on kolikossa kaksi puolta.
Työ ja oma palkka antaa myös vapautta. Vapautta myös miettiä kuten aloittaja, olenko kiinni tässä nykyisessä elämässä vai onko mulla vaihtoehtoja. Onneksi etelässä on katolinen kirkko, muuten naiset olisivat aika lailla tyhjän päällä jos mies päättää lähteä ;)
Lastenhoito on palkitsevaa tavallaan, mutta jos sen tekee 24h päivässä, se on uuvuttavaa. Mikä tahansa työ olisi. On mukavempaa käydä välillä muualla töissä tapaamassa ihmisiä, saada ehkä arvostustakin, tuntea että olet tarpeellinen. Ja lapset kaipaa sua ja sä kaipaat lapsia :) Sitten jaksaa taas arkea ihan eri lailla. Tietty tämä on mun valinta...
Tein aikoinaan yli kymmenen vuotta toimistotyötä, johon minulla on opistotasoinen koulutus. Kuopuksen syntymän jälkeen se oravanpyörä ei enää jaksanut kiinnostaa, vaan päätin jäädä kotiin ja tehdä töitä kotoa käsin. Olen läsnä lapsilleni 24 h vuorokaudessa ja toki se on välillä uuvuttavaa, mutta omaa valintaani en siltikään koe uhrauksena vaan tämä on nimenomaan sitä, mitä itse haluan. En ole koskaan ollut uraorientoitunut ihminen, vaan äärimmäisen perhekeskeinen, jolle työ on välttämätön pakko.
En minä siltikään ole jumiutunut tänne kotiin, vaan toki minulla on myös elämää kodin ulkopuolella. Työtoverit toisaalla ja ystävät ovat henkireikäni, jotka pitävät huolen siitä, että en täysin mökkihöperöidy enkä erakoidu tänne neljän seinän sisään.
Tämä meni nyt vähän ohi aloituksesta, mutta haitanneeko mitään. Teki nyt vaan mieli kirjoittaa.
jotka pääsevät toteuttamaan itsensä sillä tavalla kun heille sopii :)
Meidän "uravalinta" on samanlainen, mutta ei tää mulle sovi. Aina oot väärässä paikassa, ja seinät kaatuu päälle. Höperöytyminen on pahassa vaiheessa, pääsen ulos kun karkaan lenkille tai kauppaan :)
Tässä elämänvaiheessa huomaan että olisi todella tärkeää, että meillä olisi yhteinen harrastus. Miehelläni on omansa ja minulla on omani. Itse kuljetan lapsiamme erilaisissa urheiluharrastuksissa ja osallistun paljon mm. talkootyöhön siellä. Koskaan mieheni ei kiellä lapsia tai itseäni menemästä harrastuksiin, vaikka neljän lapsen kanssa se maksaakin aivan maltaita.
Nyt jo melkein tuntuu itsestäkin siltä kun lukee, että aivan turhasta valitan.Ehkä elämä taas hakee tässä kohdin uomaansa. Joku tulla jo mainitsikin että mitäpä jos toisella on jo jonkinlainen orastava suhde meneillään... No täytyy myöntää että itselläni on eräs miespuolinen ystävä johon ehkä olenkin vähän ihastunut ja tunne on molemminpuolinen. Mutta enpä usko sen olevan mitenkään syynä riitelyymme koska ikinä en pettäisi miestäni!
Silmiini osui mainintasi, että riitelette usein ja tunnutte olevanne erimieltä kaikesta.
Sinulla on jonkinlainen suhde, jonka mainitsit olevan pelkkää ystävyyttä.
Jos olet kiukkuinen miehellesi ilman mitään merkittävää syytä, saattaa hän vetää johtopäätöksen että olisit mieluummin sen toisen kanssa. Tietääkö miehesi tästä suhteestasi?
Puhukaa keskenänne! Minäkin olen sitä mieltä, että lasten takia ei pitäisi yrittää. Se on vain kulunut fraasi ja tekosyy olla eroamatta, jos kummallakaan ei ole rohkeutta tai uskallusta tehdä sitä ensimmäistä askelta!
Meidän tilanteemme on muutoin samankaltainen, mutta riitely on satunnaista. Kaiketi olemme molemmat jo oppineet joustamaan toisen mielipiteitä. Vaikka suhde tuntuu arkiselta, eikä läheisyyttä juurikaan ole, seksistä puhumattakaan, jokapäiväiset pusut tavatessamme on onneksi säilyneet. Tuntuisikin kauhealta menetykseltä lopettaa tällainen liitto, en ainakaan itse aio tehdä aloitetta, vaimon tunteista ja odotuksista en ole enää varma. Päivä kerrallaan, ehkäpä joku päivä voimme taas hymyillä toisillemme ja tehdä yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia.
Olemme täällä vain kerran, sanotaan, ja että ei pitäisi elää hedelmättömälle suhteelle. Mutta (fraasi tämäkin) paranisiko se elämä todella puolisoa vaihtamalla? Ensi rakkauden huuman tasoituttua saattaisi samat elämän pienet vastoinkäymiset olla edessä...
niin karavaani kulkee. Itse erosin 8 vuotta sitten 12 vuotta kestäneestä liitosta. Meillä oli liikaa ikäeroa. Ei yhteistä historiaa, ei mitään yhteisiä harrastuksia. Seksiä 3 kertaa vuodessa. Minulle se riitti. Lähdin. En ole katunut päätöstäni. Kauheinta mitä voisin kuvitella olisi se, että 10 vuoden kuluttua elämäni olisi tätä samaa viikosta toiseen. Eron jälkeen se ei ole sitä ollut. Uusi kumppani haluaa tehdä asioita kanssani. Niitä arkisiakin. Hän on ensimmäinen tuntemani mies jonka kanssa voin puhua aivan kaikesta. On omia juttuja ja myös yhteisä. Lapsia perheeseen kuuluu 5 joten uusperheen haasteisiin olemme jo tottuneet vuosien varrella.
Asenteet, asenteet!
Mulle kaikki hupi heti!
Elämän on oltava ihan pelkkää myötämäkeä,
"sill' äitini mun sanoi niin!"
kenellä on suurin?
Kuulostaa hyvinkin tutulta. Olemme ollet yhdessä 25 vuotta, joista 20 avoliitossa. Elämän perusasiat ovat hyvin. Me emme tosin riitele. Puhutaan asioista (lähinnä lapsista), mutta suhteestamme ei.
Itselläni ei myöskään ole tunteita miestäni kohtaan, ei kai hänelläkään minua kohtaan. En halua rakastaa häntä, en voisi enää rakastua häneen. Rakkautta kun ei vaan voi pakottaa. Joskus salaa toivon, että hän tekisi aloitteen eron suhteen. Tiedän, ettei hänkään ole onnellinen. Tiedän myös syyn, miksi hän haluaa pysyä yhdessä. Lapset.
Itselläni on ihan selvästi kriisivaihe menossa, koska mietin omaa elämääni ihan hirveästi. Lasten takia sitä kai yhdessä pysytäänkin, ainakin siihen asti, kun asuvat vielä kotona.
Itse myös ihastuin toiseen. Koko yhdessäolomme aikana niin ei ole tapahtunut. En tiedä itsekään, miten niin pääsi käymään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä varmaan tapahdukaan hänen kanssaan. En minäkään pettäjä ole.
Joskus tuntuu, että en nauti tästä elämästä. Kaipaan rakkautta. Olen herkkä ja tunteellinen ihminen ja kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä, kosketusta, syliä ja hellyyttä. Se, että pitäisi loppuelämä elää ilman niitä, tuntuu aika hirveältä.
Näin meilläkin on päässyt käymään! Mihin se rakkaus onm kadonnut? Minä kaipaan myös vaimoltani kosketusta ja vaikka vähän halailuja, mutta en niitä ole saanut enää pitkiin aikoihin.
Välillä tuntuu, että minä olen se tunteellisempi ja se joka roikkuu toisessa kiinni ja halailee. Seksiin saakka tuo halailu ei enää johda, kuin satunnaisesti. Jotenkin olemme vieraantuneet toisistamme.
Niin, mitäpä asialle voisi tehdä, jos tunnetta olisi, mutta kohde väärä? Näin ainakin tuntuu vaimon puolelta olevan!
Meillä taas on niin päin, että odotan vaimon tekevän aloitteen erosta. Miksi itse sen tekisin, en minä haluaisi erota, vaikka liittomme onkin melkoisessa umpikujassa. Odotan ja odotan, mietin mitä vielä voisin yrittää tehdä toisin.
Paha on yrittää luonnettaankaan muuttaa, jos ei toisen tunteiden hiipumiselle ole mitään konkreettista syytä, kuten juominen, väkivalta tai uskottomuus.
Kun lapset lähtevät kotoa, menette jollekin matkalle,
rakastutte uudelleen toisiinne...
Tai jotain muuta vastaavaa.
Lasten ylioppilasjuhlat, kihlajaiset, häät...
Uusia innostavia tilaisuuksia tulee paljon!
tu -nut
on menossa se vaihe kun ajattelette että tätäkö tää sit on lopun elämäämme.kaikki mitä toinen tekee rupee suorastaan kyrsimään joap asennot joissa puolisolla on tapana jotakin tehdä näyttää naurettavan tyhmältä (muinoin se oli ihanan seksikästä) jos jaksatte sinnitellä vielä n5v ni kyllä se lopussa kiitos seisoo ;)muksut isompia ja teillä aikaa huomata muutakin toisissanne kun ne tekemättä jättämänne asiat. Vaikka toisaalta mitä sitä jatkamaan jos ei hyvältä tunnu, mutta jos ei mitään parempaa ole näköpiirissä ni jos sit vaikka lasten takia, edes siihen saakka että ruoho on siinä määrin vihreämpää aidan toisella puolella että kannattaa ylittää aita.
voi vasta erottuaan katua katkerasti tapahtunutta, peruuttamatonta.
auusi liitto onkin aivan vierasta, ja alkaa epäilyttää uuden kumppanin motiivien olevankin
vain rahan hamuamista lasten perinnöistä.
Alkaa kaduttaa todella.
Toisen asennotkin takaakin katsottuna ärsyttävät.
Inhottavat.
Ajattelee mitä tekemistä tolla on täällä.
Nykyäänhän kaikki eroavat. Mieti ensin mitä maksaa yksin, lasten kanssa tai ilman, ylläpitää erillistä huushollia.
Jos tuntuu, että teillä ei ole mitään yhteistä miehesi kanssa, ryhdy harrastamaan jotakin. Harrastus se on vieraissa käyntikin. Älä kuitenkaan kerro miehellesi, jos niin teet. Varmaa on, että hän ei halua sitä tietää.
Lykkyä.
Sitten kun olette toisillenne ilmaa, eikä katseet kohtaa, on aika harkita eroa.
terotettu:
"Vältä ensimmäistä riitaa!"
Mies joi ja lapsia syntyi, äiti yritti tehdä kaiken yksin.
Alkoi olla väsyneen ja kituliaan oloinen, ,
mies koki huonoa omaatuntoa, sitä lääkitsi alkomahoolilla.
_____
Ei mitään järkeä ole riidan välttämisessä: asioista on puhuttava.
-Puhu kuitenkin a s i o i s t a, vältä loukkaamasta.
-Puhu ajoissa, pyydä kuuntelemaan ystävällisesti.
-Sano, että rakastat. (Ei aina helppoa, mutta auttaa.)
- Vältä valtavaa vihaa, ole kohtuullinen.
_________________________________________________
on avoinna,
älä heti kärkeen loukkaa toista. Asioista puhuminen kysyy rauhallisuutta ja perinpohjaisuutta.
Aivan samaa mieltä edellisen kanssa.
"Antamalla periksi helpossa tehtävässä,
teet siitä vaikean.
Antamalla periksi vaikeassa tehtävässä,
teet siitä mahdottoman."
Olemme olleet yhdessä kaikkiaan jo 22 ja puoli vuotta. Olinmme alta kakskymppisiä aloitettuamme seurustelun eli siis yli puolet elämästä ollaan oltu yhdessä. Väliin mahtuu kaikenlaista.Lasten syntymät ovat tietenkin olleet kohokohtia elämässämme.
Viimeisen kahden vuoden aikana on läheisten kuolemat olleet todella vaikeita itselleni. Äitini kuolema reilu vuosi sitten oli itselleni todellinen kriisin paikka. Samalla jouduin avaamaan auki haavat jotka isäni kuoltua ollessani lapsi olivat jo arpeutuneet. Isän kuolema, jota en koskaan ollut käsitellyt johtuen juuri siitä että olin vain viisi vuotias hänen kuoltua. Aina olin luullut että olin sinut asian kanssa mutta eihän se niin mene.
Mieheni kanssa en jostain syystä kykene näistä asioista puhumaan. En ole koskaan puhunut hänelle tärkeistä "omista" asioista. Elämä on vain mennyt niin. Itsekään en tiedä syytä miksi en voi puhua.
Elämä vaan voi joskus olla tosi vaikeaa, mutta ei kai se muuten elämää olisikaan!
Niin tuttua.
Minun vaimoni petti minua kahden eri miehen kanssa ja mietin kovasti samaa asiaa. Lähtökohtaisesti on päätetty yrittää. Meillä dialogi ja toisen kaikenlainen ymmärtäminen oli totaalisesti kateissa. Osin edelleen.
Ehdotan: Yrittäkää, kyllä erota voi myöhemminkin. Kun kaikki kivet on käännetty niin päätöstäkään ei varmasti tarvitse katua. Ja vain jos kumpikin sitoutuu.
Suosittelen pientä iltalukemista: mm. Tony Dunderfeld, Naisen ja miehen maailma. Se saattaapi avata kadoksissa olevaa dialogia, jos tahtoa ja taitoa enää löytyy. Kirja kuvaa mielestäni aika hyvin mikä meillä meni päin p..tä. Ehkä myös teillä. Tosin kirjan lukeminen ei heti tunneklikkejä aukaise.
niin lohduton.
Jokainen niin yksin ja onneton, sekin nuori, kaunis tyttö, joka vaihtaa kumppania alvariinsa, on niin yksin ja onneton, ahdistunutkin lopulta.
Ei taida vaihtaminenkaan onnea tuoda.
Jokapäiväiset työnsä on suoritettava töissä ja kotona joka tapauksessa, lapset on hoidettava, kerta niitä on hankkinut.
Sitä sanotaan elämäksi.
Se on elämää.
ja se on turhautuminen,ai ja mistäkö?
Nainen turhautuu rakastelun puutteeseen,kosketuksen mitätöinti kostautuu omissa tunteissa ja soppa on valmis.
Myöntäkää olevanne heikkoja juuri lämpöön ja kosketuksen puutteeseen - sitähän te kohta molemmat haette vieraista!
Säälin nuoria, 15-vuotiaita, joiden on odotettava
niin pitkään ennen kuin siihen pääsevät takaisin,
sillä lapsuuden kosketukset vanhempiin ja veljiin ovat ohi, ei niihin ole paluuta.
Anoreksia on joskus "halu olla aikuistumatta",
jos aikuisuus on noin kamalaa, ei mitään iloa.
Minunkin pitää olla liikkumatta, näin kamalaako kaikki tulee olemaan?
Isäkin näyttää vain jyrkaltä, äiti on kuin kituva
surussaan.
En halua samaa, jos he eivät voi olla onnellisia.
Jos he halailisivat ja nauraisivat, laskisivat leikkiä, huutaisivat ja hulluttelisivat, (mutta ilman viinaa), olisi elämä raiteillaan taas!
Aiheutan ilmeisesti kaikille kärsimystä.
He ovat käveleviä syytöksiä, äiti ja isä.
En enää jaksa yhtään mitään.
Perintönä voi saada syyllisyyden, jota sitten koettaa siirtää pois omilta harteiltaan seuraaville.
Jos pystyttäisiiin puhumaan ja ymmärtämään toisiaan,
tuo taakka voitaisiin pilkkoa palasiksi ja heittää pois!
Jos kaiken tietäisi, kaiken ymmärtäisi.
Minulle anoppi aiheutti kauhean masennuksen juuri esikoiseni odotusaikaan.
Tuli tunne, että hänen mielestään minun pitäisi rahaa saada annettua aina enemmän ja enemmän,
tunne, ettei minusta itsestäni välittänyt miehenikään, vain rahaa piti saada.
Kun vauva syntyi, olin aivan maassa.
isä ja äiti, siis mies ja minä emme enää kosketa toisiamme, emme ole unohtaneet sitä, mikä merkitys lapselle/nuorelle on läheisyydellä ja kosketuksella. Mies ja pojat ottavat painimatseja eli leikkimielisesti kisailevat keskenään ja tytärtä halitaan paljon ja hän kyllä viihtyy hyvin sylissäkin ja kainalossa, vaikka onkin esimurkku.
Niin ja onhan sitten tämä ihana koiramme, jota kaikki hellivät, hoivaavat ja halivat oikein sydämensä kyllyydestä. Pojatkin lässyttävät sille kuin pikkuvauvalle. Kaikissa murkkuperheissä pitäisikin olla koira tai jokin muu eläin, jota nuoret voisivat helliä ja halia, koska vanhempia ei enää kehdata.
"Jokainen, joka on pitänyt kädessään meren siloittamaa kiveä, tietää, että hyväilyllä on ihmeitä tekevä voima."
kun hänen miehensä, isäni, oli kuollut ja isäni äiti kuoli pian sen jälkeen,
niin anoppini sanoi äidilleni katsoen merkitsevästi:
"Ei kahta ilman kolmatta!"
Äitini ei siihen vastannut.
Kuvaa ainoastaan anopin luonnetta tuokin tokaisu, muuta merkitystä sillä ei ole,
sanoin äidilleni, jolla oli silloin suruaika raskaimmillaan.
häntä huonosti, itketti ukin sanojen mukaan,
käytti hyväkseen, valmiille meni aina perheensä kanssa, osti vain itsellen uuden leningin jouluihin...
ja vie voimat.
Äiti ja isä kahdella jalalla käveleviä syytöksiä.
Tunnen olevani taakka, ja knnan syyllisyyden taakkaa.
Missä ilo?
miehellesi ja perheellesi.
Ei saa loputtomiin yksin kantaa taakkaansa.
pitää raivata pois.
Silloin todella turhat syyttelyt ja syyllisyyden tunteet ovat ensimmäisiä pois raivattavia.
aivan aiheetonta
on siirretty aina uusille hartioille aivan turhaan.
Elämänilo ja elinvoima taitetaan näin.
Opetelkaa puhumaan!
Lämmin läheisyys rohkeasti ja viisaasti,
se on se oikea tapa puhua.
Ei suutahteluita turhaan.
Ihmisiä ollaan, ei täydellisiä.
Rakastetaan toisiamme.
se aiheuttaa tunteen, joka on sitten päällä jonkun aikaa.
Kun on erottu ja naapuriin muutettu, ja sieltä sitten katsotaan kotiin päin, huomataankin:
"Tuo koti näyttää paremmalta, ruoho on p a l j o n
vihreämpää entisellä kotinurmikolla!"
Ajatus aiheuttaa sitten taas tunteen: "Mikä tuo asuin& on? Mitä tekoa sillä on mun kanssani?"
Katumus kalvaa mieltä:
"Kaikki olisi ollut hyvin!"
säälittäviä ovat
tunnevammaiset
# nää mulle kaikki heti #- ihmiset