Hyvää yötä ja huomenta.
Pitäisi kai heti alkuun ilmoittaa että tämä lyhyt novelli on syntynyt (juuri äsken) nopeasti ja oikolukematta, eikä siinä ole mitään järkeä ja että se on huono, mutta mikäli luet sen niin huomaat saman itsekin. Asioilla on tarkoituksensa.
--------------------------------------------------
Haamukuva
Niin ei ollut kuulunut tapahtua.
Ihmiset palasivat yhä sankempina joukkoina kaupungin porteille. Jokainen näki sen saman. Se oli kuin näytelmä tai kuvanauha, joka toistui ainavaan, alkaen jatkuvasti uudelleen alusta. Mutta se ei ollut kuvanauhaa eikä näytelmää, eikä kukaan keksinyt sille selitystä. Se oli ilmiö joka paini ihmisjärkeä vastaan; yhteinen harhanäky, joka ruokki väkijoukon pohjatonta uteliaisuutta. Kukaan ei voinut olla katsomatta.
Pyöreäsilmäisestä ihmisparvesta irtaantui toisinaan joku päätään pyöritellen. Hetken kuluttua hän palasi toverinsa mukanaan. Yhdessä he etsivät piilotettua projektoria, josta tuo kumma näky olisi peräisin. Sellaista ei ollut. Kukaan ei yrittänyt tänään jipottaa heitä.
Jotain niin kauheaa oli täytynyt sattua täällä, että se oli vetänyt universumia kasaan yhdeltä kohtaa ja luonut tämän aikasilmukan. Näihin päätöksiin päätyi vapisevakätinen herra, joka ei kuullut vieressään lepäävän koiran uikutusta. Koira pelkäsi, mutta miehellä ei ollut koiran aisteja.
Joku toinen luulee kuulevansa musiikkia. Kuin joitakin hajanaisia säveliä, muttei yhtenäistä melodiaa. Pian hän kaivaa matkapuhelimensa taskustaan, vain katsoakseen sitä rutiininomaisesti. Ei puheluita. Ei viestejä. Kellään ei ole hänelle asiaa juuri nyt.
Toiset yrittivät analysoida näkemäänsä ilmestystä kaikin mahdollisin järjen konstein, mutta palasivat aina mietteissään alkupisteeseen yrittäessään koskettaa näytelmän läpikuultavaa hahmoa, ja epäonnistuessaan yrityksessä. Toiset halusivat tallentaa ilmiön nopeasti, vaikka sitten suttuisesti paperilehtiöön jos magneettinauhaa ei ollut käsillä. He hämmentyisivät vasta sitten jos näkyä ei saataisikaan varmaan talteen säilymään heidän elämänsä ajaksi. Toiset tyytyivät vain katsomaan, eivätkä edes yrittäneet ymmärtää. Ja ne heikoimmat, joita kukaan ei auttanut, eivät kestäneet. Itkivät vain sekopäisinä ja kynsivät voihkien silmiään. Heihin sattui eniten.
Jokainen näki sen saman:
{ Muutama lehdetön puu. Kivikkoinen maa. Nurmea. Kalliota. Tyttö kävelee ympyrää. Kiireesti. Sitten kääntyy poispäin. Hänen liikkeensä näyttävät nyt nykiviltä, kuin joitakin hetkiä olisi kadonnut kuvanauhasta. Tyttö katoaa ja ilmestyy. Hän kumartuu nostamaan maasta jotakin. Nousee sitten ylös. Kohottaa kätensä. Ja kaatuu kuin sätkynukke. Silloin kaikki on paikoillaan, joitakin minuutteja. Vain epäselvä kuva maahan tuupertuneesta tytöstä. }
Tuossa vaiheessa useat uskovat kuulevansa laulua. Puheensorina heidän keskuudessaan puhkeaa jälleen vuorotellakseen taas pian täyden hiljaisuuden kanssa.
"Kuulitko? Laulua."
"Ei, se oli huuto. Korkea naisen ääni."
"Loukkaantunut eläin..."
"Kuin pikkulapsi..."
He lopettavat ihmettelynsä pian ja hiljentyvät. Esitys alkaa uudelleen:
{ Asetelma vaihtuu pysähtyneestä, ja haamunäytelmän tyttö on aavemaisesti toisaalla; hereillä, jalkeillaan, kävelemässä tiheään ympyrää. }
Näyn tapahtumat vaikuttavat nyt erilaisilta, kuten aina sen alkaessa alusta. Jokin muuttuu joka kerta, mutta harva huomaa mikä. Ne jotka huomaavat, eivät puhu. He eivät usko nähneensä oikein. Kieltävät havaintonsa päällisesti, mutta salaa uskovat niihin. Siitä ei ole kenellekään hyötyä.
Tämä ei ole totta. Tämä ei ole totta. Tämä ei ole totta. Nämä ihmiset uskovat tiettyjen sanojen toistamisen pyyhkivän hulluuden heidän silmiltään. Heidän mielensä on heikko. Pakonomaisin ottein he kaivavat tupakkaa huulilleen. Sekään ei auta.
Jossakin toisaalla istuu tyttö puristaen silmiään kiinni. Hän on ainut joka ei haluaisi nähdä tuota näkyä, muttei voi estää sitä. Hänen vierellään lepää kuollut ruumis. Erilainen kuin hänen omansa, vaikka näyttääkin samalta. Tyttö ei koske ruumiiseen. Eikä avaa silmiään. Sellainen repisi maailman riekaleiksi.
Pitäisi kai heti alkuun ilmoittaa että tämä lyhyt novelli on syntynyt (juuri äsken) nopeasti ja oikolukematta, eikä siinä ole mitään järkeä ja että se on huono, mutta mikäli luet sen niin huomaat saman itsekin. Asioilla on tarkoituksensa.
--------------------------------------------------
Haamukuva
Niin ei ollut kuulunut tapahtua.
Ihmiset palasivat yhä sankempina joukkoina kaupungin porteille. Jokainen näki sen saman. Se oli kuin näytelmä tai kuvanauha, joka toistui ainavaan, alkaen jatkuvasti uudelleen alusta. Mutta se ei ollut kuvanauhaa eikä näytelmää, eikä kukaan keksinyt sille selitystä. Se oli ilmiö joka paini ihmisjärkeä vastaan; yhteinen harhanäky, joka ruokki väkijoukon pohjatonta uteliaisuutta. Kukaan ei voinut olla katsomatta.
Pyöreäsilmäisestä ihmisparvesta irtaantui toisinaan joku päätään pyöritellen. Hetken kuluttua hän palasi toverinsa mukanaan. Yhdessä he etsivät piilotettua projektoria, josta tuo kumma näky olisi peräisin. Sellaista ei ollut. Kukaan ei yrittänyt tänään jipottaa heitä.
Jotain niin kauheaa oli täytynyt sattua täällä, että se oli vetänyt universumia kasaan yhdeltä kohtaa ja luonut tämän aikasilmukan. Näihin päätöksiin päätyi vapisevakätinen herra, joka ei kuullut vieressään lepäävän koiran uikutusta. Koira pelkäsi, mutta miehellä ei ollut koiran aisteja.
Joku toinen luulee kuulevansa musiikkia. Kuin joitakin hajanaisia säveliä, muttei yhtenäistä melodiaa. Pian hän kaivaa matkapuhelimensa taskustaan, vain katsoakseen sitä rutiininomaisesti. Ei puheluita. Ei viestejä. Kellään ei ole hänelle asiaa juuri nyt.
Toiset yrittivät analysoida näkemäänsä ilmestystä kaikin mahdollisin järjen konstein, mutta palasivat aina mietteissään alkupisteeseen yrittäessään koskettaa näytelmän läpikuultavaa hahmoa, ja epäonnistuessaan yrityksessä. Toiset halusivat tallentaa ilmiön nopeasti, vaikka sitten suttuisesti paperilehtiöön jos magneettinauhaa ei ollut käsillä. He hämmentyisivät vasta sitten jos näkyä ei saataisikaan varmaan talteen säilymään heidän elämänsä ajaksi. Toiset tyytyivät vain katsomaan, eivätkä edes yrittäneet ymmärtää. Ja ne heikoimmat, joita kukaan ei auttanut, eivät kestäneet. Itkivät vain sekopäisinä ja kynsivät voihkien silmiään. Heihin sattui eniten.
Jokainen näki sen saman:
{ Muutama lehdetön puu. Kivikkoinen maa. Nurmea. Kalliota. Tyttö kävelee ympyrää. Kiireesti. Sitten kääntyy poispäin. Hänen liikkeensä näyttävät nyt nykiviltä, kuin joitakin hetkiä olisi kadonnut kuvanauhasta. Tyttö katoaa ja ilmestyy. Hän kumartuu nostamaan maasta jotakin. Nousee sitten ylös. Kohottaa kätensä. Ja kaatuu kuin sätkynukke. Silloin kaikki on paikoillaan, joitakin minuutteja. Vain epäselvä kuva maahan tuupertuneesta tytöstä. }
Tuossa vaiheessa useat uskovat kuulevansa laulua. Puheensorina heidän keskuudessaan puhkeaa jälleen vuorotellakseen taas pian täyden hiljaisuuden kanssa.
"Kuulitko? Laulua."
"Ei, se oli huuto. Korkea naisen ääni."
"Loukkaantunut eläin..."
"Kuin pikkulapsi..."
He lopettavat ihmettelynsä pian ja hiljentyvät. Esitys alkaa uudelleen:
{ Asetelma vaihtuu pysähtyneestä, ja haamunäytelmän tyttö on aavemaisesti toisaalla; hereillä, jalkeillaan, kävelemässä tiheään ympyrää. }
Näyn tapahtumat vaikuttavat nyt erilaisilta, kuten aina sen alkaessa alusta. Jokin muuttuu joka kerta, mutta harva huomaa mikä. Ne jotka huomaavat, eivät puhu. He eivät usko nähneensä oikein. Kieltävät havaintonsa päällisesti, mutta salaa uskovat niihin. Siitä ei ole kenellekään hyötyä.
Tämä ei ole totta. Tämä ei ole totta. Tämä ei ole totta. Nämä ihmiset uskovat tiettyjen sanojen toistamisen pyyhkivän hulluuden heidän silmiltään. Heidän mielensä on heikko. Pakonomaisin ottein he kaivavat tupakkaa huulilleen. Sekään ei auta.
Jossakin toisaalla istuu tyttö puristaen silmiään kiinni. Hän on ainut joka ei haluaisi nähdä tuota näkyä, muttei voi estää sitä. Hänen vierellään lepää kuollut ruumis. Erilainen kuin hänen omansa, vaikka näyttääkin samalta. Tyttö ei koske ruumiiseen. Eikä avaa silmiään. Sellainen repisi maailman riekaleiksi.
Vastaukset 12
Vanhimmat
No ei kyllä tuota novellia huonoksi voi sanoa, se on vaan aika outo. Tosin siinä sen viehättävyys varmaan piileekin..
Kuulostaa juuri novellilta, mikä on tehty neljän aikaan aamuyöstä.
Tervehdys, sinä bittivirtojen Kharon.
Hämmentyneitä lausumia tekstisi on kerännyt virheenkin puolella. Tämä ei poikkea niistä, pahoin pelkään. Miten hienot ihmiset sanovatkaan? Ars gratia artis? Tai jotain sinne päin.
Tämä teksti on hämärin niistä aikaansaannoksistasi joihin olen tutustunut. Hehhehee. Joissain kielikuvissa on edelleen samaa tiettyä kielen sävyäsi, jota olen aikaisemminkin kommentoinut. ("Sellainen repisi maailman riekaleiksi" "Pakonomaisin ottein he kaivavat tupakkaa huulilleen" "Nämä ihmiset uskovat tiettyjen sanojen toistamisen pyyhkivän hulluuden heidän silmiltään")
Pyrkimystä, tietoista tai tiedostamatonta, tiettyyn runollisuuteen? Kaunistelua, sanoisi joku.
Myönnän, myönnän. Ei tämä minulle avautunut. Kielellisyyden ansiosta novellin silti luki mielellään. Mutta ei kai se vain ollut hiukan tylsä? Minulla on tylsää aina kun olen pudonnut kärryiltä. Sitä sattuu aina matikantunneillakin.
Oikein avantgardistista. Liiankin, minulle. Tasapainoa ei ole ja tulkinta on mahdotonta. Tunnelma on hyvä. Kaiken kaikkiaan oli hauska lukea jotain sinulta pitkästä aikaa.
:)
Kiitos, kiitos.
Tässä ei ollut (ainakaan tietoista) pyrkimystä runollisuuteen. Ei kaunistelua, ei sanamuotojen mietiskelyä ja hiomista. Vain raakaa ajatusten virtaa tiettyä ideaa vasten. Teksti ei todellakaan ollut mikään taidonnäyte, enemmänkin vain kadonneiden taitojen elvytystä. Samoin kirjoitus ei pyrkinyt miellyttämään yhtäkään lukijaa. Silti en tunnusta sitä tylsäksi. Tulkinta saattaa olla lukijalle mahdotonta, en kiellä sitä, mutta minulle itselleni, kirjoittajalle, novelli avautuu täydellisesti -- onko sillä tosin vaihtoehtoa?
Silloin kirjoitusvaiheessa ehdin jo tulla sokeaksi omalle tekstilleni, enkä tiennyt lopuksi mitä mieltä siitä olen. En pitänyt sitä minään, - pelkkää kirjainpuuroa. Päivää myöhemmin luin sen uudestaan ja melkeinpä ihastuin siihen (oikeastaan aika suhteettomasti). Eli tuo kertoo nyt jotain; siitä tuli lähinnä vain teksti jonka itse haluan lukea.
Ei mitään järkeä ja huono? Ei nyt sentään.
Oli hauskaa lukea jotain sinultakin (lukisin mielelläni useamminkin) ja tuo aihe oli hmmm... ainakin erilainen.
Kuulosti jotenkin ihan elokuvan alulta. Ensin kuvataan suurta ihmisjoukkoa, jotain tapahtuu, kohdistetaan kuva jne.
Jipottaa on muuten hauska sana. :)
Alkupuheet olivat väsyneen ja tekstilleen sokeutuneen kirjoittajan väsynyttä sarkasmia.
Tämä nyt oli vain yritys koittaa _kirjoittaa enemmän_ ja luopua itsekriittisyydestä. Aiheesta kyllä pidin itse.
Kiva että tykkäsit 'jipottaa' -sanasta. :)
Myös hämäryydellä.
Minua ei haittaa juuri hittojakaan, jos ns. pointti, jonka perään usein jaksetaan kysellä hyvinkin ahkerasti - mutta jos itse tapahtumatkin jäävät hämärän peittoon, niin en sitten enää mitenkään jaksa.
Luin n 1, n>>2 kertaa. Tuntui hieman samalta kuin lukiessa Odysseusta n 1:ttä kertaa. Eli ei auennut sitten yhtään. Kaikki kunnia James Joycelle, luen Odysseusta oikein mielelläni siihen pisteeseen asti (monesti on yritetty joo), jonka jälkeen huomaan pudonneeni autuaasti kärryiltä, jonka jälkeen on vain turhauttavaa jatkaa.
Kuten Odysseuksessa, kieli on huimaa. Iso plussa.
*
Tämän vertaaminen 1900-luvun merkittävämpään teokseen taisi olla yliampuvaa. Tarkoitan vain: yhtä käsittämätön.
Mystisen, saavuttamattoman käsittämättömyyden rajalla.
*
Pidinkö? En tiedä pidinkö.
En tajunnut, mutten tiedä kenen syy se on.
Onko kieli todella niin huimaa..? Eihän tuossa ole montaa tarinallista elementtiä; "haamu"näytelmä, kaupungin ihmiset, ja tyttö.
No mutta joo, ei kirjoituksia koskaan pitäisi arvostaa vain niiden mysteerisyyden vuoksi, totta. Se, ettei ymmärrä sanaakaan sisällöstä ja tapahtumista, ei pitäisi olla mikään hyvän novellin merkki.
Edelleen; en odota ymmärrystä tämän novellin tarkoitusperistä keltään muulta kuin itseltäni (ja siltä yhdeltä kenelle olen kaiken älyttömyyden paljastanut), vaikka sellainen olisikin hienoa ja tiputtaisi minut tuoliltani. Kuten jo chapeaulle mainitsin, novelli oli lähinnä harjoitus/muistutus itselleni. Kirjoittaminen on vaihtoehto.
(Kamalaa, miten näihin omiin vastauksiin tulee tahtomattakin jotenkin tympääntynyt sävy. Oikeasti en ole sitä, mutta mielialaa kuvaavien hymiöiden kylväminen tuntuu toisinaan surkuhupaisalta.)
Niin.
Kirotut opinnot, kaikkialta putoaa pelistä.
Minä pidin tästä, jollakin epämääräisen kieroutuneella tavalla, vaikken voikaan väittää, että olisin ymmärtänyt tämän siten, kuin olit sen tarkoittanut. [ Jos nyt ylipäätään olit tarkoittanut mitään sen kummempaa ] Sopivasti mystinen, sopivasti epämääräinen,sopivasti taiteellinen, ne samat elementit, jotka sinun kirjoituksissasi ovat aina minuun vedonneet.
Joskin tämä oli kenties kummallisin.
Mutta miksikäs se lopputulosta heikentäisi.
"Jos nyt ylipäätään olit tarkoittanut mitään sen kummempaa"
On siinä tarkoitus, joo. Tosin se on sotkettu kaikkeen epäolennaiseen ja jää jonnekin taka-alalle. Heh, nytpä kuulostan taitavalta. :) Not.
Aloin jo kirjoittaa uutta versiota tästä novellista, sellaista missä merkitykset näytetään selkeämmin (minulla kun syttyy helposti tarve selitellä arvoituksiani). Mutta luovuin siitä, tai sitten siirsin jonnekin kauas pois odottamaan. Nyt olisi taas uusi idea valmiina uuteen novelliin, kun vain olisi aikaa työstää. Opinnot ovat kuulemma tärkeämpiä.
sitä väitetään. Että opinnot olisivat tärkeitä. Mutta minä ainakin haluan mahd. pian lukea mitä olet saanut aikaan.
Ei selittäminen aina ole tarpeellista, anna ihmisten luulla, mitä he haluavat.
Odotamme innolla, mitä saat aikaiseksi. Sinä kun et tunnut epäonnistuvan koskaan.
"Opinnot ovat kuulemma tärkeämpiä."
Mitkä ihmeen opinnot? :)
Ai miten niin luennoilla pitäisi käydäkin?
[Niin, eikä sittenkään ole aikaa saattaa puolivalmisteita kokonaisuuksiksi asti.]
Täytyy sanoa, että lukiessani novelliasi omituinen rauha laskeutui ympärilleni. Haluaisin erittellä syyt, miksi se oli niin loistava, mutten kykene. Erityisesti sinulle haluaisin antaa yhtä positiivista kannustusta ja rakentavaa kritiikkiä, mitä sä olet meille muille jakanut, mutta joudun tunnustamaan oman vajaavaisuuteni; emmää osaa. Kaunis on sana, joka nousi päällimmäiseksi mieleeni, sitä tuo novelli on.