Tunnustan että en muista asioita kovin hyvin.
Hiljattain juuri eräs ystäväni joutui muistuttamaan rahasta
jonka olin häneltä lainannut.
Nolo tapaus, mutta sattuuhan näitä.
Olen pahoillani.
Onneksi kännykässä on kalenteri.
Olen opetellut muistamaan
että kirjoitan tärkeät asiat ja laitan
hälytyksen.
Puhelimen ryhtyessä piippaamaan, harjaannutan muistia, pohdin:
Mistä asiasta se minua nyt muistuttaa?
Ja joskus muistankin.
Mutta toisinaan,
kalenterista huolimatta
asioita katoaa mielestäni ja
unohdan saapua sovittuun aikaan.
Tai myöhästyn puolituntia.
No... myönnetään, kaksi ja puoli tuntia.
Olen pahoillani.
Ne nyt ovat vain asioita,
suoritettavia tehtäviä ja rutiinitapaamisia,
kaikenlaista arkeen kuuluvaa.
Harvoin mitään vakavaa.
Iltapalan saa lämmitettyä, kultaseni
ja onhan sinulla kynttilöitä - jos nyt muutama
paloi loppuun odotellessa.
Mutta tänä iltana
selatessani kalenteria
ja laittaessani tyytyväisenä merkille
etten tänään unohtanut mitään
ajatukset pysähtyivät -
Käteni jähmettyi ilmaan.
Minä kysyin itseltäni:
Olenko muistanut rakastaa, olenko tänään muistanut
rakastaa?
Työpaikalla.
Käsittelinkö vain asioita.
Yritin onnistua, ei siksi että asiat
niin ehdottomasti olisivat vaatineet onnistumista, vaan että
säilyttäisin kasvoni, että minua pidettäisiin
hyvänä työntekijänä ja ennen kaikkea
hyvänä tyyppinä.
Mutta unohdinko rakastaa?
Kävellessäni työpaikalta kotiin...
Sommittelin mielessäni tulevia runoja -
autojen kohistessa ohi,
ja vastaantulevien ihmisten -
näinkö heidän kasvonsa, huomasinko
katseet?
Ja ennen kaikkea - rakastinko heitä?
Ilmaan pysähtynyt sormi
lyö näppäimistölle lisää sanoja,
lisää sanoja, sanojen tulva ruudulla
lisääntyy -
Kaikkien näiden sanojen keskellä
muistanko rakastaa?
Kirjoitan kyllä rakkaudesta -
etten menettäisi kasvojani, ja että minua pidettäisiin
rakkaudellisena
tai muuten vain hyvänä tyyppinä.
Niinkö se on?
Mutta muistanko rakastaa!
Ja entä ne, jotka näkevät millainen
lopultakin olen, sanojeni alla?
Tietävät minut hyväksikäyttäjäksi ja petturiksi.
Rakastanko heitä...
Rakastanko vielä sittenkin, kun ymmärrän, että heidän
tietonsa minusta on väärä, että he ovat saaneet minusta
aivan väärän kuvan, millaisen sitten ovatkaan.
Kun arvostelunsa sattuu ja loukkaannun.
Rakastanko vielä silloin,
ja olen äärettömän kiitollinen
saatuani näin hyvän mahdollisuuden opetella
rakastamisen taitoa?
Huokaus.
Niin, ilta vaihtuu yöksi
ja menetettyjä mahdollisuuksia ei saa takaisin.
Muistinko rakastaa?
Jos en muistanut,
riittääkö anteeksipyynnöksi lause:
Olen pahoillani...
Voi olla että riittääkin
mutta tiedän että menetettyjä mahdollisuuksia
en koskaan enää saa
takaisin.
Kirjoitan kalenteriin,
laitan muistutuksen heti aamuksi:
Muista tänään rakastaa.
Ennen nukahtamista mietin vielä.
Kun kännykkä aamulla alkaa piipata
ja mietin minkä muistutuksen nyt olen itselleni laittanut,
muistanko?
On aamuyö
ja sinä kujerrat:
Rakkaani, tule jo sänkyyn...
Tule, minä odotan...
Mikä hupakko!
Etkö lainkaan ymmärrä
kuinka syvällistä runoa olen
kirjoittamassa?
Pakotan ääneni kärsivälliseksi...
Ala vain nukkumaan, kultaseni
minä en nyt ehdi, minä
kirjoitan.
Runoa rakkaudesta.
Se on tärkeää!
Kaikki muu on joutavaa
mutta rakkaus.
Ah, kunpa muistaisimme rakastaa...
Sammuttaessasi yövalon
murahtaen kuin mielipahainen naaraskarhu,
katsahdan olkapääni yli pimentyneen makuuhuoneen ovelle
ja lausun ajatuksissani juuri sinulle:
Kultaseni, ethän vain unohda rakastaa!
Piip piip piip...
Mikähän hälytys nyt soi, keskellä yötä?
Rypistän otsaani ja yritän muistaa.
Vietävä sentään, ei tule mitään mieleen...
Toivottavasti ei ollut tärkeää.
Hiljattain juuri eräs ystäväni joutui muistuttamaan rahasta
jonka olin häneltä lainannut.
Nolo tapaus, mutta sattuuhan näitä.
Olen pahoillani.
Onneksi kännykässä on kalenteri.
Olen opetellut muistamaan
että kirjoitan tärkeät asiat ja laitan
hälytyksen.
Puhelimen ryhtyessä piippaamaan, harjaannutan muistia, pohdin:
Mistä asiasta se minua nyt muistuttaa?
Ja joskus muistankin.
Mutta toisinaan,
kalenterista huolimatta
asioita katoaa mielestäni ja
unohdan saapua sovittuun aikaan.
Tai myöhästyn puolituntia.
No... myönnetään, kaksi ja puoli tuntia.
Olen pahoillani.
Ne nyt ovat vain asioita,
suoritettavia tehtäviä ja rutiinitapaamisia,
kaikenlaista arkeen kuuluvaa.
Harvoin mitään vakavaa.
Iltapalan saa lämmitettyä, kultaseni
ja onhan sinulla kynttilöitä - jos nyt muutama
paloi loppuun odotellessa.
Mutta tänä iltana
selatessani kalenteria
ja laittaessani tyytyväisenä merkille
etten tänään unohtanut mitään
ajatukset pysähtyivät -
Käteni jähmettyi ilmaan.
Minä kysyin itseltäni:
Olenko muistanut rakastaa, olenko tänään muistanut
rakastaa?
Työpaikalla.
Käsittelinkö vain asioita.
Yritin onnistua, ei siksi että asiat
niin ehdottomasti olisivat vaatineet onnistumista, vaan että
säilyttäisin kasvoni, että minua pidettäisiin
hyvänä työntekijänä ja ennen kaikkea
hyvänä tyyppinä.
Mutta unohdinko rakastaa?
Kävellessäni työpaikalta kotiin...
Sommittelin mielessäni tulevia runoja -
autojen kohistessa ohi,
ja vastaantulevien ihmisten -
näinkö heidän kasvonsa, huomasinko
katseet?
Ja ennen kaikkea - rakastinko heitä?
Ilmaan pysähtynyt sormi
lyö näppäimistölle lisää sanoja,
lisää sanoja, sanojen tulva ruudulla
lisääntyy -
Kaikkien näiden sanojen keskellä
muistanko rakastaa?
Kirjoitan kyllä rakkaudesta -
etten menettäisi kasvojani, ja että minua pidettäisiin
rakkaudellisena
tai muuten vain hyvänä tyyppinä.
Niinkö se on?
Mutta muistanko rakastaa!
Ja entä ne, jotka näkevät millainen
lopultakin olen, sanojeni alla?
Tietävät minut hyväksikäyttäjäksi ja petturiksi.
Rakastanko heitä...
Rakastanko vielä sittenkin, kun ymmärrän, että heidän
tietonsa minusta on väärä, että he ovat saaneet minusta
aivan väärän kuvan, millaisen sitten ovatkaan.
Kun arvostelunsa sattuu ja loukkaannun.
Rakastanko vielä silloin,
ja olen äärettömän kiitollinen
saatuani näin hyvän mahdollisuuden opetella
rakastamisen taitoa?
Huokaus.
Niin, ilta vaihtuu yöksi
ja menetettyjä mahdollisuuksia ei saa takaisin.
Muistinko rakastaa?
Jos en muistanut,
riittääkö anteeksipyynnöksi lause:
Olen pahoillani...
Voi olla että riittääkin
mutta tiedän että menetettyjä mahdollisuuksia
en koskaan enää saa
takaisin.
Kirjoitan kalenteriin,
laitan muistutuksen heti aamuksi:
Muista tänään rakastaa.
Ennen nukahtamista mietin vielä.
Kun kännykkä aamulla alkaa piipata
ja mietin minkä muistutuksen nyt olen itselleni laittanut,
muistanko?
On aamuyö
ja sinä kujerrat:
Rakkaani, tule jo sänkyyn...
Tule, minä odotan...
Mikä hupakko!
Etkö lainkaan ymmärrä
kuinka syvällistä runoa olen
kirjoittamassa?
Pakotan ääneni kärsivälliseksi...
Ala vain nukkumaan, kultaseni
minä en nyt ehdi, minä
kirjoitan.
Runoa rakkaudesta.
Se on tärkeää!
Kaikki muu on joutavaa
mutta rakkaus.
Ah, kunpa muistaisimme rakastaa...
Sammuttaessasi yövalon
murahtaen kuin mielipahainen naaraskarhu,
katsahdan olkapääni yli pimentyneen makuuhuoneen ovelle
ja lausun ajatuksissani juuri sinulle:
Kultaseni, ethän vain unohda rakastaa!
Piip piip piip...
Mikähän hälytys nyt soi, keskellä yötä?
Rypistän otsaani ja yritän muistaa.
Vietävä sentään, ei tule mitään mieleen...
Toivottavasti ei ollut tärkeää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Muistin kaiken muun
paitsi rakastaa.
Äh, kyllähän noita
koiravanhuksiani
rakastan.
Siis koiriani muistin
rakastaa ja tehdä
kaiken tarvittavan.
-----
Luulen aika monen ihminen kipuilevan sen edessä, että tekee kaikkea muuta kuin pitäisi tehdä. Täyttää ajan sillä, mitä ei tarvitse. Hmm.. koirani ovat minulle tärkeitä..