Oletteko huomanneet jotta iän mukana meidän luonteenpiirteet tulevat korostetusti esiin? Niin ikävät kuin mukavat. Emme ole enää niin joustavia ja sopeutuvaisia kuin nuorempana.
Muutama vuosi takaperin nauroimme vanhalle Äidillimme sisareni kanssa hänen omituisia kommentejaan kanssakulkijoista.Nyt olemme itse lähes samanlaisia. Loukkaantuu helposti ja vetäytyy kuoreensa. Meillä on myös vahvana erakoitumisen perinne. Äitini ei halunnut kyläillä eikä tavata vieraita. Hänellä lapsia oli paljon ja laaja suku. Joku lapsista,usein kaukana oleva oli kaivatumpi.
Nyt kun perheet ovat pienempiä ei voi vaatia että lapset käyvät vanhempiaan tervehtimässä päivittäin. On tärkeää pitää ystävistä,tuttavista kiini. Ikäpolvien välinen kanssakäyminen vaatii ymmärrystä puolin ja toisin. Nuorilla on vauhti päällä. Me seniorit alamme hidastua toimissa. Joskus ihmettelee mihin viikot hupenee.Asioiden aloitus vaatii harkintaa.
En kyllä pystyisi käymään enää palkkatyössä. Muutama vuosi sitten kun työpaikkalääkäri ehdotteli puolipäiväeläkkeele jäämistä torjuin ajatuksen tyrmistyneenä. Pidin kunnia asiana olla loppuunsaakka duunissa.Näin jälkeen päin ajatellen olisin voinut hellittää ja nauttia vapaasta aikaisemmin.
Muutama vuosi takaperin nauroimme vanhalle Äidillimme sisareni kanssa hänen omituisia kommentejaan kanssakulkijoista.Nyt olemme itse lähes samanlaisia. Loukkaantuu helposti ja vetäytyy kuoreensa. Meillä on myös vahvana erakoitumisen perinne. Äitini ei halunnut kyläillä eikä tavata vieraita. Hänellä lapsia oli paljon ja laaja suku. Joku lapsista,usein kaukana oleva oli kaivatumpi.
Nyt kun perheet ovat pienempiä ei voi vaatia että lapset käyvät vanhempiaan tervehtimässä päivittäin. On tärkeää pitää ystävistä,tuttavista kiini. Ikäpolvien välinen kanssakäyminen vaatii ymmärrystä puolin ja toisin. Nuorilla on vauhti päällä. Me seniorit alamme hidastua toimissa. Joskus ihmettelee mihin viikot hupenee.Asioiden aloitus vaatii harkintaa.
En kyllä pystyisi käymään enää palkkatyössä. Muutama vuosi sitten kun työpaikkalääkäri ehdotteli puolipäiväeläkkeele jäämistä torjuin ajatuksen tyrmistyneenä. Pidin kunnia asiana olla loppuunsaakka duunissa.Näin jälkeen päin ajatellen olisin voinut hellittää ja nauttia vapaasta aikaisemmin.
Vastaukset 14
Vanhimmat
huomaa melkein päivittäin. Minä ainakin muistutan päivä päivältä yhä enemmän äitiäni. Pitää ihan nauraa välillä kun tunnistaa jonkun asian.
Päinvastoin kuin sinä, pikkumummukka, minä olen tullut suvaitsevammaksi ja joustavammaksi. Enää en närkästy erityisen usein. Ennen olin piikit pystyssä lähes päivittäin. Nyt vain hymähdän.
Vähän erakkomainen olen aina ollut ja olen sitä vieläkin. Viihdyn hyvin omassa seurassani. Tietenkin vieraita saa tulla ja tuleekin. Lapset on aina tervetulleita, mutta pitkään en jaksa lastenlasten hyörinää katsella. Vaikka en jaksanut nuorempanakaan. Kuitenkin rakastan heitä kaikkia yhtä paljon.
Viikot ja jopa vuodet hupenevat pelottavan nopeasti. Vielä olisi niin paljon opittavaa ja ihmeteltävää.
Täyden työrupeaman tein, ei ollut mitään syytä jäädä eläkkeelle aikaisemmin. Jaksaisin varmasti vieläkin, mutta nyt olen laiskistunut enkä enää viitsisi. Mukavuudenhalu on ottanut vallan. :)
Huomasin että minun lukihäiriö tuli voimaakkaasti esiin tässä jutussa. Ikäänymisen myötä pahenee!!!Haitannee joitakin minua ei. Olen minäkin jossakin asioissa pyöristynyt. Olen enempi "rouva Hulda huoleton". Ja hyvä niin. En jaksa niuhottaa jokaisen virheeni perään. Ei tarvitse yrittää miellyttää kaikkia.
Tuntuu, että olen seestynyt vuosien myötä. Enää en ärsyynny yhtä helposti, olen muuttunut paljon suvaitsevammaksi. Vielä toivon kasvavani henkisesti.
Tosin en varmasti enää ole yhtä sopeutuvainen. Sen huomaa kun on yökylässä tai pitemmällä vierailulla, ennen olin kuin kala vedessä joka paikassa, nyt tuntuu joskus rasittavalta. Eikä unikaan enää tahdo tulla kuin kotona.
Työtä vapaaehtoisena teen voimien mukaan, samoin hoidan lapsenlapsiani. Kumpaakaan en alkaisi tehdä kokopäiväisesti. Työvuosien maratonpäivät ja mieheni pitkä vaikea sairaus on koetellut vuosia, nyt osaan olla luovasti laiska ja nautin omasta tilasta ja yksinolostakin.
Äitiäni en toivottavasti ala koskaan muistuttaa, hän oli varsin itsekeskeinen ja ärhäkkä ihminen ja riiteli kaikkien kanssa, naapureita viranomaisiin. Tosin ymmärrän hänen toilauksensa paremmin tällä elämänkokemuksella.
"Valkokaulusurani" alkuvuodet olivat ehdottelua, viitoitusta, kartoitusta, suostuttelua, perustelua jne.
Kaiken lisäksi, kunnianhimossani hankin itselleni pohjukaissuolihaavan.
Onneksi se parani peilin edessä.
Siitä alkoi yli 30-vuotta kestänyt, lisääntynyt piittaamattomuuteni toisten mielipiteistä.
Aloittaessani 12-vuotta sitten vetäytymiseni työelämästä, katosivat viimeisetkin pidikkeet.
Olen häpeämättömän itsekäs niin pitkälle kun se ei aiheuta välitöntä haittaa minulle.
Vuorovaikutus pitkäaikaisen elämänsulostuttajani kanssa on tärkeää ja yleisestä linjasta poikkeavaa mutta muut ihmissuhteet rakentuvat "luonnostaan".
Miksi eläisin toisten aivoilla ajattelijan elämää?
Elän omalla tavallani.
Suurin piirtein rikoslain puitteissa ja aiheuttamatta kanssaihmisilleni välitöntä vahinkoa, satunnaista mielipahaa lukuun ottamatta.
Nuoruusvuosina oli voimia ja rohkeutta, tein valtavasti töitä ja yötä päivää oli oltava valmiustilassa, ei ollut oikein aikaa olla surullinen enemmän kuin iloinenkaan, kaikki meni vain kelloon vilkaisemalla. Tämä voi tuntua kummalliselta mutta niin se tuntuu nyt jälkeen päin minustakin.
Kun lapset perustivat omat elämänsä ja eläköidyin täysin palvelleena, olen hidastanut vauhtia kun enää ei ole mitään 'pakko' hoitaa, nuoret ovat sitä varten.
Nyt tunnen mielialamuutoksia, osaan jopa nauraa ääneen ja itkeäkin kun itkettää, jotenkin olen irrottanut itseni siitä oravanpyörästä, tai paremminkin ikä on armahtanut minut.
Työ on uuvuttanut joskus terveellä tavalla, masennusta en ole tuntenut ikinä, mutta omaisten ja läheisten poismenot ovat ollet rankkoja kokemuksia, koska tunnen syyllisyyttä etten ehtinyt heitä paljon tapaamaan silloin työvuosinani.
Nyt kun on aikaa, vilkkaana ihmisenä olen paljon yhteydessä ystäviini ja sukulaisiini, aikaa on ja puhetta riittää.
Tämä vapaus ja omat valinnat, liikunta ja vilkas kanssaihmisten kanssa tapailu on minut pitänyt hyvässä kunnossa, ja tietty lasten lapset, parasta maailmassa.
Ainakin omasta mielestäni parempaan suuntaan.
Erakkomaisuus on selvästi lisääntynyt.
En tiedä onko se hyvä vai paha asia.
Itsekseni viihdyn parhaiten.
Jälkikasvu on tärkeä ja välitän heistä, mutta en jaksa enkä viitsi kovinkaan paljon hössöttää.
En ole koskaan hössöttänyt.
Odotan käymään ja on mukava nähdä, mutta on myönnettävä että olen helpottunut kun pääsen omiin oloihini.
Omaishoitajaksi jäin jo vuosia sitten.
Siihen olen sopeutunut.
Hoidan sen pestini niin hyvin kun pystyn.
Saan tarvittaessa vapaata joten voin elää myös itselleni.
Pidän kerran viikossa vuorokauden vapaan ja pari-kolme kertaa vuodessa pidemmän jakson.
Myös illat, kun hoidettava nukkuu ovat omaa aikaani.
Olen terve ja elämänhaluinen, nyt menee näin, tulevaisuudesta ei osaa kukaan sanoa.
Toivottavasti en ala muistuttaa äitiäni, vaikka sekin vaara on olemassa.
Voi olla että muistutankin, en vain itse huomaa.
Montakin syytä on aiheuttamassa, että vanhempana ottaa asiat eri tavalla.
Uusiin ihmisiin ei ole suurta tarvetta tutustua, eikä jaksa paapoa vieraita, eikä juosta kylillä. Tai en minä ainakaan. Yövieraita viimekskään.
Jossain maissa erakoita pidetään viisaina. Niillä on aikaa ajatella.
Olen äskettäin muuttanut ja varon, ettei naapureista tule riesaa, koska tarvitsen nykyisin niin ison tilan, ettei siihen juuri vieraita sovi.
Ainakin itsekkyys on vanhemmiten lisääntynyt. Minulla on jo oikeus omaan elämään tässä iässä (64v)
Rakastan lapsiani ja lapsenlapsia, mutta en ole hössöttävää tyyppiä.
mukava lukea teidän juttujanne,ja huomata etten olekaan kovin erikoinen tässä hössöttämyydessäni.
Myös minä olen huomannut erakoitumista,ja ihmettelen sitä itsessäni.
Nuorena sitä ihmetteli vanhempia ihmisiä,joita ei saanut millään lähtemään minnekään,itse olen nyt samanmoinen,melkein.Onneksi vaan melkein!
Lapsenlapsia rakastan toki, mutta tosiaan en kauaa jaksa heidän kanssaan,olenpa myös paljon vanhempi kuin moni muu joka tänne kirjoittelee.
tuntuu, että olen tullut joustavammaksi, kun ikää kertyy. Ymmärrän kanssaihmisiä, kun itselle on tullut kokemuksia yhdestä sun toisesta asiasta. Miesystäväni on paljon jyrkempi kannanotoissaan. Meillä syntyy keskustelua. Esimerkiksi hän luultavasti kiinnittää huomiota siihen asuuko vuokralla vai omassa asunnossa. Minulle tuolla seikalla ei ole lainkaan merkitystä.
Alkaa hermostua jo itseensä. Pikkasen, kun ottaa vaikkapa olutta, niin taas luistaa asiat eikä itse huomaa näitä vanhuuden tuomia "onkelmia".
Enää ei ole väliä, vaikka tuupertuis tuon kaljan ääreen. On hieman mukavampi elellä, kun ei ahista.
Tuleeekohan minusta alkoholisti vielä vanhoilla päivilläni??
Voi aivan hyvin tulla!Siitä se lähtee.
Niin pikkumummukka, kyllä minäkin olen havahtunut tähän että yht´äkkiä onkin vanha. Havahtuminen on tapahtunut tämän viimeksi kuluneen vuoden aikana. Olen 62-vuotias. Siihen saakka olen tuntenut itseni ikinuoreksi ja kaikkivoipaiseksi. Se, mikä eniten vanhentaa on toisaalta sairaudet ja vaivat toisaalta yksinäisyys. Jos olisi täysin terve ja hyvässä parisuhteessa uskoisin että pysyisi nuorekkaampana.
äidin kaltainen. Vasta nyt kuuskymppisenä oivallan, miten suuremmoinen persoona hän oli. Niin vahva ja kärsivällinen, vaatimaton, mutta itseään sopivasti arvostava. Hän osasi kannustaa minua ja rohkaisi monessa. Hänen kasvatuksensa on pohjanan ehjälle identiteetilleni.
Minä en ole vielä valmis kutsumaan itseäni vanhukseksi. Mielestäni olen elinvomainen ja käyn edelleen töissä. Siellä en ole huomannut, että olisin porukan jarruna, mieluumminkin kannustajana ja neuvojana. Kyllähän se on totta, että ikä alkaa kohta painaa, mutta ei onneksi vielä. Säännöllinen kuntoilu on tärkeää. Samoin henkinen hyvinvointi; harrastukset, ihmissuhteet. Nyt on helpompi antaa anteeksi ja unohtaa. Niuhottaminen jäi nuoruusvuosiin, ainakin isolta osalta.