pitkässä parisuhteessa kauan ja nyt eronnut. Mies ei halunnut lasta ja minäkin liittomme aikana aloin tottumaan ajatukseen, ettei "tehdä" lasta, vaikka lasta halusinkin. Syötin tavallaan monta vuotta itselleni ajatusta siitä, etten minäkään oikeasti halua lasta. Koska mieheni ei halunnut niin en tavallaan antanut itselleni oikeuttaa ja lupaa haaveksia lapsesta.
Kun vihdoin miehenikinn alkoi himan kiinntosumaan aiheesta hänellä olikin toinen nainen kierroksessa ja se oli minulle viimeinen pisara ja erosimme.
Nyt olen tavannut miehen, joka haluaa lapsen kanssani, mutta en usko, että meistä koskaan tulee ydinperhettä.
Olen edennyt ajatuksessa jo niinkin pitkälle, että olen päättänyt jättää ehkäisyn pois ja ajatellut, että jos minun on tarkoitus se lapsi saada niin sen sitten saan tai en.
Olo on ollut hirmuisen onnellinen ja todella haluaisin sen lapsen...Juuri sen miehen kanssa...
Kuitenkin pelkään miten pärjään yksin lapsen kanssa, jos ylipäätään tulen raskaaksi. Toisaalta on sellainen olo että kyllä me pärjätään, mutta toisaalta pelottaa kaikki yövalvomiset ja sairastelut ja koliikit, miten jaksan yksin...
Toinen pieni mielialaalaskeva juttu on se, että kun olen varovasti parhaimmille ystävilleni asiasta kertonut niin he ovat olleet aivan kauhuissaan ja tyylii "minulle on sitten aivan turha tulla itkemään, kun on vaikeaa"...
Puheet työpaikalla ja ihmisten utelu suorastaan v....taa jo nyt.Koska lapsen isä ei tule olemaan kuvioissa perinteiseen malliin...
Ikää tulee koko ajan lisää ja haluaisin saada lapsen. Tuntuu, että täytyy tarttua tilaisuuteen , kun sellainen on osunut kohdalle. Koska ei joka päivä tule sopivia isäehdokkaita vastaan. Miestä joka haluaa lapsen ja on terve, tarkoitan, etten halua mitään yhdenyönjuttuja harrastaa...
Vai olenko vaan niin vauva-asian lumoissa, että terve järki tuppaa pettämään. Elämä on niin tyhjää ilman lasta.
Toisaalta tiedän, ettei raskaaksi tulla hetkessä tai ollenkaan, olenko kuitenkaan valmis.....
Kokemuksia please...
Kun vihdoin miehenikinn alkoi himan kiinntosumaan aiheesta hänellä olikin toinen nainen kierroksessa ja se oli minulle viimeinen pisara ja erosimme.
Nyt olen tavannut miehen, joka haluaa lapsen kanssani, mutta en usko, että meistä koskaan tulee ydinperhettä.
Olen edennyt ajatuksessa jo niinkin pitkälle, että olen päättänyt jättää ehkäisyn pois ja ajatellut, että jos minun on tarkoitus se lapsi saada niin sen sitten saan tai en.
Olo on ollut hirmuisen onnellinen ja todella haluaisin sen lapsen...Juuri sen miehen kanssa...
Kuitenkin pelkään miten pärjään yksin lapsen kanssa, jos ylipäätään tulen raskaaksi. Toisaalta on sellainen olo että kyllä me pärjätään, mutta toisaalta pelottaa kaikki yövalvomiset ja sairastelut ja koliikit, miten jaksan yksin...
Toinen pieni mielialaalaskeva juttu on se, että kun olen varovasti parhaimmille ystävilleni asiasta kertonut niin he ovat olleet aivan kauhuissaan ja tyylii "minulle on sitten aivan turha tulla itkemään, kun on vaikeaa"...
Puheet työpaikalla ja ihmisten utelu suorastaan v....taa jo nyt.Koska lapsen isä ei tule olemaan kuvioissa perinteiseen malliin...
Ikää tulee koko ajan lisää ja haluaisin saada lapsen. Tuntuu, että täytyy tarttua tilaisuuteen , kun sellainen on osunut kohdalle. Koska ei joka päivä tule sopivia isäehdokkaita vastaan. Miestä joka haluaa lapsen ja on terve, tarkoitan, etten halua mitään yhdenyönjuttuja harrastaa...
Vai olenko vaan niin vauva-asian lumoissa, että terve järki tuppaa pettämään. Elämä on niin tyhjää ilman lasta.
Toisaalta tiedän, ettei raskaaksi tulla hetkessä tai ollenkaan, olenko kuitenkaan valmis.....
Kokemuksia please...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jutteleppa muutaman yksinhuoltajan kassa siitä millaista on lapsiperheen arki iloineen ja murheineen. Päätä sitten oletko oikeasti valmis tulevaan.
jutun naisesta, joka sain keinohedelmöityksellä lapsen yksin. Et ole nainut :)
Niinä vuosina, kun muksun kanssa kahdestaan elin ei tullut milloinkaan mieleen, että olisin tavallaan katunut tms. sitä, että minulla on lapsi. Muistan jo raskaaksi tullessani ajatelleeni, että jos suhde jostain syystä kariutuu tulen kyllä pärjäämään (olin silloin 21 v.). Erosimme, kun lapsi oli 2 v. Nyt lapsen ollessa murrosiän kynnyksellä on takana paljon iloa kuin raskaitakin aikoja, mutta se kuuluu elämään. Tosin onnellisintahan kuitenkin olisi ollut, että perheeseen olisi myös isä kuulunut. Mutta kaikkea ei voi saada...