Hei.
Olen 25.v ja mieheni minua 10.v vanhempi.
Yhteistä lasta olemme yrittäneet siitä asti kun täytin 19.v...
3 vuotta yritimme ennen kun päätimme puhua tavallisella lääkäri käynnillä asiasta.
Saimme lähetteen lapsettomuus lääkärille,aika tuli noin 2kuukauden päästä muistaakseni.
Ensimmäinen käynti oli sellainen normaalia keskustelu käyntiä.
Siinä vaiheessa vasta tuli se kamala mitättömyyden tunne kun kuulin sanan lapsettomuus lääkärin suusta silloin se vasta jotenkin kolahti.
Itkin,itkin ja itkin.Olin niin surullinen,masentunut.Aikaisemmin se ei ollut niin todellista,kait sitä ei ollut myöntänyt itselleen.
Seuraava käynti oli tutkimuksia sekä miehen sperma tutkittiin.Olin aivan varma että minusssa vika on oltava.
Onhan miehellä ennestään jo 4 lasta.
Minusta löytyi jotain jonka tähystyksellä piti poistaa.Se oli sitten kolmas käynti,minut nukutettiin ja herättyäni töksäytettiin väärä hälytys ei mua leikattukkaa ei siellä mitään ollut.
Neljännellä käynnillä ilmoitettiin että hoitoja jatketaan selittämätön lapsettomuus nimikkeellä,vähän miehen pikkuvekkulit oli hitaamman puoleisia mutta ei huolestuttavasti.
Sitten sain ihka ensimmäisen clomi respan okei niitä söin sitten neljä kuuria.
Niiden jälkeen tehtiin clomi iui kolmekertaa ja piikeillä sitten kerran...lääkäri vaan oli joka kerta myönteinen nyt sitten alkaa raskaus.Olin jo niin epätoivoinen.
Ei tuottanut tulosta.
Lopulta suutuin jo koko touhuun ja päätin tammi-08 että kiitti nyt riitti .Olen vielä niin nuorikin että muutaman vuoden tauko olis paikallaan tuntu et pää letaa kokonaan.
Otin itseäni tänä kuukautena niskasta kiinni ja päätin jatkaa hoitoja ja suoraan ivf:ään.Eka käynti oli tänään. En tarttenut uutta lähetettä.Otettiin normaalit kokeet ym.verikokeet ja miehen simpat tutkitaan joulukuussa, koska ekat kokeet oli jo vanhaa tietoa.
Sitten ennen tammikuuta on kolme käyntiä ja sitten tammikuussa alkaa rankat hoidot.On niin luottavainen mieli ja jännitys päällänsä:)
Kaikille plussa tuulia ja jaksamista.Tämä tarina oli periaatteessa oman mielen purkamista.Aika pitkä story.
Olen 25.v ja mieheni minua 10.v vanhempi.
Yhteistä lasta olemme yrittäneet siitä asti kun täytin 19.v...
3 vuotta yritimme ennen kun päätimme puhua tavallisella lääkäri käynnillä asiasta.
Saimme lähetteen lapsettomuus lääkärille,aika tuli noin 2kuukauden päästä muistaakseni.
Ensimmäinen käynti oli sellainen normaalia keskustelu käyntiä.
Siinä vaiheessa vasta tuli se kamala mitättömyyden tunne kun kuulin sanan lapsettomuus lääkärin suusta silloin se vasta jotenkin kolahti.
Itkin,itkin ja itkin.Olin niin surullinen,masentunut.Aikaisemmin se ei ollut niin todellista,kait sitä ei ollut myöntänyt itselleen.
Seuraava käynti oli tutkimuksia sekä miehen sperma tutkittiin.Olin aivan varma että minusssa vika on oltava.
Onhan miehellä ennestään jo 4 lasta.
Minusta löytyi jotain jonka tähystyksellä piti poistaa.Se oli sitten kolmas käynti,minut nukutettiin ja herättyäni töksäytettiin väärä hälytys ei mua leikattukkaa ei siellä mitään ollut.
Neljännellä käynnillä ilmoitettiin että hoitoja jatketaan selittämätön lapsettomuus nimikkeellä,vähän miehen pikkuvekkulit oli hitaamman puoleisia mutta ei huolestuttavasti.
Sitten sain ihka ensimmäisen clomi respan okei niitä söin sitten neljä kuuria.
Niiden jälkeen tehtiin clomi iui kolmekertaa ja piikeillä sitten kerran...lääkäri vaan oli joka kerta myönteinen nyt sitten alkaa raskaus.Olin jo niin epätoivoinen.
Ei tuottanut tulosta.
Lopulta suutuin jo koko touhuun ja päätin tammi-08 että kiitti nyt riitti .Olen vielä niin nuorikin että muutaman vuoden tauko olis paikallaan tuntu et pää letaa kokonaan.
Otin itseäni tänä kuukautena niskasta kiinni ja päätin jatkaa hoitoja ja suoraan ivf:ään.Eka käynti oli tänään. En tarttenut uutta lähetettä.Otettiin normaalit kokeet ym.verikokeet ja miehen simpat tutkitaan joulukuussa, koska ekat kokeet oli jo vanhaa tietoa.
Sitten ennen tammikuuta on kolme käyntiä ja sitten tammikuussa alkaa rankat hoidot.On niin luottavainen mieli ja jännitys päällänsä:)
Kaikille plussa tuulia ja jaksamista.Tämä tarina oli periaatteessa oman mielen purkamista.Aika pitkä story.
Vastaukset 1
Vanhimmat
se on henkilökohtaista kuinka rankkoina noita hoitoja pitää. Itselläni meni hoidot suht.koht helposti, ainut rankka oli piinaviikot.