Kertoilkaa miten teidän maalimankatsemus on muuttunut sen jälkeen kun saitte tiedon tästä vakavasta sairaudesta kohdallannu.Tuliko alkuun vihaa,katkeruutta,avuttomuutta ja ties mitä tuntemuksia.Itse menin alkuun hämilleen enkä olisi millään hyväksynyt sitä ja sitten tuli turtunut olo,jotenkin ulkopuolinen vissiin aivot käsittelee asiaa omaan tahtiinsa ennenkuin itse siitä edes käsittää puolijakaan.Leikkauksen jälkeen kotona kun oli unimaalimassa ollut yön,niin pari sekuntia meni ja kokeili onko se haava mahassa vai ei,sitä viissiin alitajuisesti torjui sen tosiasian.Kertoilkaa kokemuksia kun niistähän saattaa vaikka olla apua uusille potilaille.
Syöpäläiset
mökin muija
321299
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
varmaan vast nyt rupeen lopullisesti tunnustamaan kun sain leikkaus ajan, et se on miulla. vaik oon ne sädetykset ja sytostaatia saanu. ensimmäinen reaktio oli viha varmaan mikä tuli? mut mie jo kyl tietyst aavistelin et sehän siel on ja kerkesin pikkuse sulatella ajatusta ennen kun varmistu. ei miul oikeestaa oo paljoo elämä muuttunu, mut siihen voi olla syy kun jo muutenki olin ollu jo vuoden sairaslomalla. jotenki sen oon huomannu, et hitsi mones elokuvassa/sarjassa on jollai syöpä. minuu suututtaa se välillä. en kai haluis kuulla sitä sanaa nii useesti?
lääkäri kun totesi kysyessäni jotta on syöpä.Viikon verran kesti sulatella,hyväksyä oli vaiksa.Sitten ajattelin leikkauksen jälkeen jotta jos hoidot käy läpi saa ainakin lisäaikaa.Jokainen aamu osaa olla kiitollinen jotta saa nousta uuteen päivään.Ei onneksi koko aikaa syöpä pyöri mielessä,vaikka takaraivossa onkin.Viha sitä tautia kohtaan on.
Ajatusmaailma ei ole niinkään muuttunut. Sairaalassa mieliala oli hyvä koko ajan, kotona sitten tuli tunne, ettei mikään enää koske minua. Sekin tunne on mennyt ohi tilan kohentuessa, ja kun joudun aina välillä sairaalaan, niin se tuntuu vähän kuin menisi lomakotiin, vaikkei silloin hyvässä kunnossa olekaan.
Sen sijaan fyysisesti on ihan erilainen kuin ennen. Kun ei jaksa kävellä, niin on aina mietittävä, montako askelta pitää ottaa mennessään jonnekin. Tänään oli kyllä hyvä juttu se, että kävelin ihan terveen ihmisen tavalla ja vauhdilla aika pitkät matkat. Ehkä olen ollut liian varovainen. Kävely ei ehkä rasita samalla tavalla kuin voimistelu tai kumartelu kipeällä selällä.
Fysiikkaan liittyy sekin, ettei ole lainkaan nälkä. Kittaan vain kahvia. Saatan syödä aamulla pari korppua ja vasta kuudelta illalla muistan, että pitäisi syödäkin jotakin. On pakottauduttava syömään. Joskus, kun on unohtanut syödä, niin iltayhdeksältä tulee nälkä. Se on ihana tunne, ja silloin kyllä löytää tiensä jääkaapille etsimään, onko siellä mitään sopivaa. Yleensä ei. Yleensä siellä on vain syömättömiä ruokia, joiden parasta ennen –päiväys on mennyt ohi. :)
mutta sanon silti: koita syödä vaikka vängällä, vähän kerrallaan pieniä aterioita. ravitsemuksella kun kuitenkin on tärkeä merkitys toipumisessa ja muutenkin hyvinvoinnissa. Jos on muutoinkin heikko olo, syömättömyys tai pelkkä kahvin juominen ei kyllä taida oloa ainakaan riskata.Mites nuo tehoravinteet sopii muuhun sun systeemiin?
ja keitot yleensäkin oli helpointa syödä.Kiisselit ja jugurtti sekä viili,Osta jotain jota eniten tekee mieli.
minäkin koen että ei oikein nälkää tule,mutta kun sain käskyn syödä monipuolisesti ja usein niin olen totellu sitä ja huomaan että voimat kyllä vähitellen palailee ja kestää paremmin hoitokuurin ja mielialakin kohentuu,nyt jos koskaan pitää kehoa ravita sehän auttaa jo syöpääkin vastustamaan kun koneessa on kaikki kohallaan,vitikset ja hiven-ynm aineet.
joka tiputuksen jälkeen leivoskahveilla-
Minulla ei oikeastaan muuttunut paljoa mikään.
Ajattelin että kyllä tämä on Jumalan tiedossa ollut jo ennekuin sairastuin ja Hän hoitaa asiat niinkuin parhaaksi näkee.
Tietysti toivon paranevani, mutta rukoukseni on että tapahtuu Jumalan tahto ei minun.
Kyllähän tämä tietysti on opettanut paremmin ymmärtämään syöpäpotilaita.
En sano etten olisi ennen ymmärtänyt, sillä onhan minulta jo leikattu aikaisemmin yksi syöpäkasvain ja muutenkin on lähipiirissäni ollut monia syöpäisiä.
Olen vieraillut myös noissa hoitokodeissa joissa ihmiset ovat viimeiset hetkensä joten ei asia outo ole, mutta kyllä tämä taas syventi tuntemusta.
Syöpä on kylläkin vain yksi minun pahoista sairauksista, joten olen "tuskien tuttava."
kun on kokemusta vissiin ihan saattohoidossa olevista s-potilaista niin kuinka he suhtautuu siihen tosiasiaan että ei enää toivoa ole paranemisista,alistuuko he hiljaa ja nöyrästi vai onko pelkoa ja kapinaa nähtävissä,ja tietenkin jokainen on erilainen tässäkin asiassa,en oikein osaa kysyäkkään oikeilla sanoilla mitä tarkoitan,mutta sinä tiedät jotain ehken kysymätäkin.
Kyllä on kokemusta saattohoidossa olevista hyvin monesta.
Ymmärrän ettet osaa kysyä, mutta tajuan mitä ajat takaa.
Yritän kertoilla hieman, mutta tästä tulee hieman luettelomainen.
Siinnä todellakin on hyvin monenlaista suhtautumista.
Jotkut menee aivan maanrakoon eikä puhu mitään tai pelkästään itkee (myös miehet).
Jotkut kiroaa ja melskaa.
Muutamat sitten yrittävät ottaa kaiken ilon irti elämästä jopa yli sen mitä terveys kestää.
Aika moni myös alkaa kysellä mitähän siellä rajan takana oikein odottaa kun sinne kerran nyt on lähtö edessä.
Näissä kyselijöissä on monia entisiä pilkajia ja julkisia ateisteja.
Osa heistä pyytää lukemaan Raamattua ja rukoilemaan puolestaan.
Lähes kaikilla on yhteistä että he tunnustavat eläneensä elämän joka ei ollut sellainen kuin olisi pitänyt olla.
Jos heile jää pieniä lapsia niin ne tuntuu huolettavan.
Uskovissakin on hieman erilaisia, mutta he yleensä ovat aika rauhallisia.
Muistan eräänkin uskovan joka oli loppuun asti hyvin iloinen ja lohdutti läheisiään.
Hänen lähtönsä oli sellainen että henkilökunta puhui hänestä usein jälkeenpäinkin.
Myös eräs entinen ministeri teki parannuksen kuolinvuoteellaan ja tuli uskoon. Tämä ministeri ei ollut suomalainen mutta oli täällä hoidossa.
Hänen kuoltuaan omaiset kutsuivat minutkin hautajaisiin ja olin siellä kunniavieras.
Pidin myös muistopuheen.
Tässä nyt aluksi jotain.
kuoli syöpään vuosi sitten.Hän ei ollut uskovainen siinä mielessä,kuin te uskovaiset sen ymmärrätte.
Hän oli koko elämänsä hyvä ja lämmin,kaikkia auttavainen ihminen.
Kun hän tiesi , ettei enää voi parantua,hän otti senkin rauhallisesti.
Muistan hänen viimeisen päivänsä tässä maailmassa ,hellän huolenpidon jälkeensä jäävästä perheestään,minusta ja lapsista.
Hänen käden puristuksen,ihmeellisen katseen.
Kipuja ei ollut,siitä huolehti lääkitys.
Hän eli hyvän ja rikkaan elämän,oli hyvä isä lapsilleen,hyvä puoliso minulle.
Tunnen edelleen hänen huolenpitonsa ja läheisyytensä,hän ei ole kokonaan pois.
Hän on koko ajan läsnä meidän elämässä,myös lapset tuntevat sen.
vaikka oli hyvä ihminen ja tekei hyvää.....jos hän ei elänyt uskossa
hän JOUTUI KUOLLESSAAN KADOTUKSEEN
kaIKKI MUU ON HARHAA JA MIELIKUVITUSTA.
Vain oikea usko JUMALAAN takaa iankaikkisen elämän ja jälleen näkemisen.
Todella monenlaista suhtautumista löytyy.
Lisäksi sama ihminen käyttäytyy eri tavalla riippuen siitä onko vuoteen vieressä omainen vai vieras.
Minä joudun tekemisiin lähinnä tuon kanssa miten suhtutuvat vieraaseen.
Joskus olen omaisten kanssa ollut kuolevan vierellä, silloin tietysti molemmat osapuolet ovat toivoneet sitä.
Erehdynkö vai oletko sinä sama joka on todellisuudessa hyvinkin vastaan uskontoa.
Nyt yrität esiintyä uskovana että pääsisit toisella nimimerkillä haukkumaan kun tuollaista kirjoittaa.
tekee samaa työtä. Tai mikä vaan sielunhhoitaja.
on tilanne, jossa jossa pitkäaikainen vakava sairaus on jo uuvuttanut voimat niin, että kyse on enää hyvin lyhyestä ajasta. Voi olla että tilanne on jo sellainen, että on jo eletty pitkään siinä tietoisuudessa, että sairauden hoitamiseksi ei ole enäää mitään parantavia hoitoja olemassa.Hoidetaan oireita. Varsinainen saattohoito näin laitostyöläisen näkökulmasta tarkoittaa sitä, että tilanne on jo kovasti huono, ei pärjätä enää kotona/kotihoidossa tai omaiset tarvitsevat paljon niin henkistä kuin kotihoidon tukea, jos ihminen haluaa olla loppuun asti kotona. Hengellliset kysymykset nousevat kovasti pintaan, toiset tuovat sitä esille herkemmin, toisten puolesta tuo omaiset. Hyvin herkkää ja hienovaraista aluetta sairaan ihmisen hoidossa ja kohtelussa. Monesti saa miettiä,miten ja missä yhteydessä esittää asiaa ihmiselle, siis että jos haluaa niin on mahdollista saada tukea/keskustelua hengellisistä asioista ja vaikka ehtoollista, kunkin tarpeen ja erilaisten vakaumusten mukaan.
Juuri näin on asia lyhykäisyydessään.
Osasit ilmaista sen paremmin kuin minä.
Kuitenkin potilaan pyynnöstä tekee "joku muukin" ammattiryhmä vaikka ei kuulu velvollisuuksiin.
Olen tutustunut vain yhteen saattohoitokotiin, sillä ystäväni oli siellä. Hän oli ollut jo useissa sairaaloissa, eikä pitänyt yhdestäkään. Joka paikassa hän oli tavattoman hankala potilas. Hän oli erittäin voimakastahtoinen, ja henkitoreissaankin hän säilytti sisunsa pystyen dominoimaan koko osastoa.
Sen sijaan saattohoidossa hän oli tyytyväinen ja piti henkilökuntaa mukavana ja hoitoa hyvänä. Siellä hän tunsi, että häntä arvostetaan ihmisenä, ja hänen omalla hoitajallaan oli taitoa ja halua keskustella muustakin kuin hoitoon liittyvistä asioista. Hänen annettiin rauhassa myös hoitaa viimeisiä työasioitaan.
Oma hoitaja keskusteli hänen kanssaan myös hengellisistä asioista. Se ei ollut helppoa, sillä ystävälläni oli hyvin varmat mielipiteet. Minusta ei ollut siihen, vaikka olisin halunnutkin, mutta hänen oma hoitajansa osasi siinäkin asiassa toimia tahdikkaasti. Ystäväni tiesi paljon ja tunsi esimerkiksi Raamatun hyvin. Hän piti Raamattua pelkkänä tarukokoelmana ja vanhana kaunokirjallisuuden tuotteena.
Vaikka olen itse uskova, niin minua joskus suututtaa joidenkin ”uskovaisten” tahditon lähestymistapa hengellisissä asioissa. Ei hyviin tapoihin kuulu pauhata suut, silmät täyteen, ja se koskee myös hengellisiä keskusteluja. Helppoheikin tyyli antaa huonon kuvan hyvästä asiasta ja aiheuttaa pelkän torjuntareaktion. – Saattohoidossa toimittiin tahdikkaasti. Huomasin, että ystäväni sängyn viereen ilmestyi n. 5 x 5 cm:n kokoinen, kehystetty Jeesuksen kuva, jonka olin joskus nähnyt hänen kotonaan romukopassa.
että vaikka ei oliskaan elänyt uskossa niin emme tiedä millainen mielipiteiden vaihto Jumalan ja kuolevan ihmisen välillä käydään viime metreilla.
Sinun kirjoituksesi jos mikä, on tuomitsemista.
Älä huijaa olevasi mitään muuta kuin se mikä olet.
Jumala viimekädessä ratkaisee kaiken jokaisen ihmisen kohdalla.
Siis emme kukaan ole toistamme parempia.
Omilla teoillamme emme voi ansaita pelastusta.
Raamattu kertoo, mikä on Jumalan mielenmukainen tie kulkea.
Tämä on kertomista, ei tuputtamista, eikä mitään muutakaan pakottamista, eikä kenenkään uskon halventamista, eikä itseni ylentämistä, koska se olisi silloin syntiä.
Jumala valmistaa jokaisen ottamaan vastaan sitä minkä Hän tietää ihmiselle parhaaksi.
Tämän tiedon haluan välittää(kertoa) niille jotka haluavat ottaa sen vastaan.
avartavasta kokemuskertomuksestasi,itse luulisin olevani aika vaikeassa tilanteessa jos joutuisin ns saattohoitajaksi kelle tahansa,siinä saattasi mennä sanavarasto aika suppeaksi,kun ei ole kokemusta ja tilanne on niin ainutlaatuinen ja nyt etenkin kun asia liituaa itseääkin lähempää kuin koskaa aijemmin.
se että kun kerroit ystäväsi dominoivasta asenteesta vielä tuossakin elämäsä tilanteesta,melkein veikkaisin kysymyksessä olevan narsistisen luonnevian omaavaksi,piirteet kyllä viittaa siihen,voin olla väärässäkin, tuli vaan mieleen yksi tuntemani henkilö joka on varma narsisti ja juuri tuomonen akressiivinen joka tietää kaikesta kaiken ja kaikki on muiden syytä,etenkin sen sairaudet.
... se kuuluu ryhmään "joku muukin sielunhoitaja".
henkilökunta on koulutettu nimenomaan sitä tehtävää varten ja saattohoitokoti on saattohoitoa varten. Sairaaloiden vuodeosasstoilla ei ole "omia hoitajia", joilla olisi aikaa ja mahdollsuutta paneutua yhden ihmisen tarpeisiin, mikä on surullista kyseisen potilaan kannalta. Valitettavasti Suomessa ilmeisesti varsinaisia saattohoitokoteja on vähän, monelle sinne hakeutuminen ei ole syystä tai toisesta mahdollista.
Ei ystävälläni ollut narsistista luonnehäiriötä. Hän vain oli johtajatyyppi, joka otti automaattisesti ohjat käsiinsä. Hän oli tiukka täti, mutta hyvin tunnollinen työssään. Hän myös otti paljon vastuuta kannettavakseen ja teki paljon töitä. Esimerkiksi hän hoiti erään asiakkaansa asioita vielä siellä saattohoidossa, koska piti sitä velvollisuutenaan.
Hän oli todellinen ystävä. En kestäisi lähelläni narsistia. Taidan olla itse liian narsistinen siihen. :)
sillointällöin koulutustilaisuuksia sairaalavapaaehtoisiksi ja saattohoitoon haluaville.
Koulutuksen ovat järjestäneet kunta ja seurakunta yhdessä.
Vakavan sairauden kokenut saattaa haluta auttamaan toisia.
Sitä elää niin täysillä kuin vain voi. Tätä päivää ja tätä hetkeä. En halua murehtia etukäteen asioista enkä sano,että sitten kun jään eläkkeelle,niin teen sitä ja tätä.. Teen mieluummin nyt jos pystyn -nautin elämästä.
hienosti kirjoitit tatäpäivää eletään nyt ja huominen tuo oman murheensa jos tuo,ja jos elämisen jättää eläkepäiviin niin tämä päivä jää elämäti.Omassa hiljaisessa elämässäänkin voi elää tosi antoisasti ei se muitten läsnäoloa välttämättä tarvii saa olla vaan ja tutkia mielessään mitä ikinä mieleen tuleekaan.
vihaa, enkä sellaista, että miksi tämä tuli minulle.Päinvastoin , miksi ei minulle kun kerran muillekin.
Se vain tuntui oudolta, kun se vakava sairaus tulee itselle, kun aina on vain toiset kertoneet, että joku on sairastunut syöpään.
Silloin tuli sellainen tunne, että sitähän on osa luomakuntaa niinkuin ruoho,joka lakastuu.
Aluksi tuli olo, että se on sitten 2 kk ja sitten on kuollut.
Ei minulla ollut mitään todellista tietoa syövästä ja sen hyvistä hoitotuloksista.
Tuli vaan syvä luottamus siihen, että jos tämä elämä on tässä, niin Jumala tietää miksi.
Hoidot koin positiivisena apuna elämääni.
Hiusten lähtö tuntui järkyttävältä, mutta nekin kasvoivat ajallaan ja entistä vahvempina.
Vuoden päästä sain pois toisen, terveenkin rintani ja nyt olo on tasapainoista.
Sairaudet ovat osa elämää, mutta eihän niitä kukaan kohdalleen toivo.
Syöpäkokemukseni on vaikuttanut minuun siten, että on tullut ymmärrystä toisia sairaita kohtaan.
Olen ollut ennen syöpäleikkauksia 8 leikkauksessa, mutta syöpä tuo mieleen kuoleman läheisyyden ja se tekee siitä pelottavamman.
Tämä on minun kokemukseni, tämä ei ole mitään leveilyä, kannustusta kylläkin.
Saakoon jokainen kokea tämän sairauden omalla tavallaan , koska olemme henkisesti ja fyysisesti erilaisia.
Rintasyöpä on aika useasti käsin koettavissa, ei aina, mutta monia muita syöpiä ei voi itse käsin todeta ja siksi ne tuntuvat epätodellisilta.
minäkin kun kuulin diagnoosin lokakuussa,ajattelin jotta näenköhän joulua enää,ja surin jotta lapsi jää ja saa suruviestin.Elin kumminkin,ja kylpylään menimme sen kunniaksi.Tähän asti joka joulun olin laittanut ruoat sukulaisille,nyt en jaksanut,vaan menimme valiiseen päytään syömään.
on rintasyöpä,se oli niinkuin olisi nuijalla päähän lyöty.Ensimmäinen ajatus oli että viimeistään vuoden päästä olen kuollut. Seuraavaksi toivoin että eläisin niin kauan,että saisin nähdä tyttäreni vauvan joka syntyi 4kuukauden päästä siitä kun minut oli leikattu.kyllä siinä kauan meni,ennenkuin uskalsi alkaa "elämään" uudestaan.Vieläkin jos jostakin kolottaa niin heti tulee mieleen, että syöpähän se on.
ajattelin vain että olinhan mä sen jo arvannutkin että onneks tuli vihdoin lopullinen tieto ja olin siihen jo henkisesti valmistautunutkin. Muille se suurempi shokki oli.
Huumorilla kun yrittää vetää, niin sillä mä oon selvinnyt...
Elämä on.