Lapsuuden kummitusjuttuja ja muuta mukavaa keskustelua lyhyesti amateuksen rantaterassilla.
Minun lapsuuden pelkokerroin sijoituu koulutieheni.Lähistöllä oli Pukkivuori niminen vuorijono.
Siitä naapurini saikin oivan pelkokertoimen meikäläiseen,korvessasuneeseen,evakkopentuun.
Varmaankaan ei käpäläni osuneet kuin joka toisella askeleella maahan,kun juoksin sen vuorijonon ohi.
Tänä päivänä,kun vaellan samoilla seuduilla,se pukkivuori on pieni kallioinen maansiirtymä.
Kun tiedän enemmän,ehkä tieto ei lisäkään tuskaa vaan vapauttaa amateus
Minun lapsuuden pelkokerroin sijoituu koulutieheni.Lähistöllä oli Pukkivuori niminen vuorijono.
Siitä naapurini saikin oivan pelkokertoimen meikäläiseen,korvessasuneeseen,evakkopentuun.
Varmaankaan ei käpäläni osuneet kuin joka toisella askeleella maahan,kun juoksin sen vuorijonon ohi.
Tänä päivänä,kun vaellan samoilla seuduilla,se pukkivuori on pieni kallioinen maansiirtymä.
Kun tiedän enemmän,ehkä tieto ei lisäkään tuskaa vaan vapauttaa amateus
Vastaukset 12
Vanhimmat
kun vaan viitsisi kertoa. Lapsuuskotini oli isohko maalaistalo,jossa oli melko suuri tupa/pirtti.
Kotiseudullani oli paljon metsätöitä ja myöskin metsureita.Kauempaa tulleet oli aina kortteeranneet meidän isoon tupaan,ja siihen aikaan kun ei ollut sitä iltaviihdettä,niin he puhuivat omia juttujaan,jota minäkin pikkupojan korvalla kuuntelin hyvin tarkkaan. Ne tarinat oli hyvin usein kummitusjuttuja,kyllä niitä kuunnellessa nousi iho kananlihalle,eikä oikein uskaltanut pimeän aikaan yksin ulkohuussissakaan käydä. Vanhat riihet ja pajat olivat oikein pelättäviä paikkoja.Mutta toisten lisää...........ville vallaton.
Kun jouduin tulirokon takia kulkutauti sairaalaan,meitä oli viisi kakaraa siinä huoneessa ja selvisi että meidän ikkunaan näkyi ruumishuone,kyllä meitä pelotti jokaista öisin,oli niin karmee kokemus,että muistan varmaan lopun ikääni.
tavalaan toi minulle suojaa,kun oli sotaaika ja lentokonepelko oli iskostoitunut evakkopakolaiseen.Siellä ähersin karpiidilappujen ja muiden tekniseen ajatteluunsuuntavien härveleiden kanssa.
Minusta tuli tekniikanihmelapsi,vailla suurenpia tekniikanopintoja.
Valmet avasi ovensa minulle,maalaistollolle ja siellä sitten pääsin toteuttamaan itseäni,pienellä palkalla tosin.amateus reaaliajassa
Lapseni tuli alle kouluikäisenä ihmeissään ja vähän peloissaankin kotiin ja sanoi, että pimeällä kivet liikkuu. Iso tyttö naapurista oli sanonut. Ne yrittävät saada kiinni lapsia.
Vakuutin, että se iso tyttö erehtyy. Kivet eivät liiku päivällä eikä yöllä. Lapsi uskoi minua eikä sitä isoa tyttöä.
Kävi sitten niin, että lapseni kertoi, että hän joutuu aina saattelemaan sen ison tytön kotiinsa, koska se pelkää niitä liikkuvia kiviä.
Siinä meni tytön ilkeilyt aika lailla pieleen.
mutta aina mielijuttujain lapsille,no,olenhan itekki kirjoittanut kissatarinoita,mutta se pukkien kävely sillalla,kun peikko huutaa sillan alla,kuka kävelee sillallani.
Pakko tähän taas aiheesta sinänsä poiketen,kun tuli vaan mieleen leirinuotiot,niin minutkin laitettiin urheiluleirille jonnekki tuonne Punkaharjun lähelläkö lie ollu.Toiset ahersivat hikisinä ja lippuu salkoon nostivat ja laskivat,me yhen tytön kanssa ain livahettiin veneellä järvelle,Maigrettia lukemaan ja tuuli meitä kuletti.
Asuin parikymppisenä isossa asunnossa sukulaiseni kanssa. Huoneissa liikkui silloin tällöin joku, availi ovia ja narisutti eteisen lattiaa.
Äänet olivat niin luonnolliset, että ilman muuta oletti jonkun siellä liikkuvan, mutta kun mentiin katsomaan, oli eteinen pimeänä, eikä ketään muuta asunnossa.
Vähitellen aloin erottaa, milloin ääni oli aito, milloin ei. Oli huvittavaa seurata tuttavieni reaktioita, kun hekin kuulivat sen liikuskelun.
Kehotin menemään ja katsomaan, kuka siellä liikkuu, ja kyllä oli moni nenänpää valkoinen, kun talo oli tyhjä!
Ikinä ei ole mnulle selvinnyt, miten äänet syntyivät. Koskaan en osannut niitä pelätä, ihmettelin vain.
Tekisi joskus mieleni mennä soittamaan ovikelloa ja kysymään, vieläkö haamu liikuskelee. Ei ole vain ollut rohkeutta. Ihmisiä taidan pelätä siis enemmän?
olekaan mitään pelättävää.
Minä kai intuitiivinen velhoko olen,kerrankin heräsin siihen,että kurdiystävättäreni seisoi makuuhuoneeni ovella mustissaan.En pelännyt lainkaan ja syöksyin naapuriini kysymään,kävitkö.
Ei ollut,mutta hänellä niin paljon probleemeja,että tälleen pyysi apua.
Minullahan on oma suojelusenkelini,olen nähnyt hänet unessakin,pieni rakastavakatseinen tyttö.
Sodan aikana muutimme äidin kanssa kylän ulkopuolella sijainneeseen mökkiin,jonka rakentaja oli hirttänyt itsensä keskeneräisessä saunarakennuksessa.
Ystävälliset ihmiset muistivat aina äidin tavatessaan kysyä, eikö hän pelännyt kahden pienen lapsensa kanssa, että vainaja kummittelee.
Varmaan se kammottavaa olikin, ja lopulta äiti kyllästyi kyselijöihin ja kertoi, että kyllä se vainaja kerran kävi kysymässä: - Missä minun kaulani on? Missä minun kaulani on?
Siihen äiti kertoi osoittaneensa pellin narua ja sanoneensa, että siinä se oli, ja vainaja oli tyytyväisenä poistunut.
Kun äiti oli muutaman kerran tarinansa kertonut, loppuivat turhat kyselyt.
herätit kaikki kummitukset ja mukaan kaikki terassille nyt pakko ottaa tervät,niin otan minäkin,pelottaa,rohkasuryyppy aina paikallaan,vaikka ei mitään pelkäisikään amateus
näistä asioista,kun ihmisen aika ei ole viel lähteä.
Ystävälläni virolaisella paljonkin tällaisia tilanteita,kun sellanen tohelo on lampsiessaan mantietä pitkin,että tavaroitaan unohtelee millon minnekki,itekki viipyy tullessaan,kun jokin muu tie viel tutkimatta.
Niin,kun tuli nyt syyskuun lopulla 14 vuotta Estonian uppoamisesta,kerron tämän.
Hänkin oli aikeissa mennä Estonialla Ruotsiin,mutta bussissa Tallinnaan huomasi,että passi unohtu kotiin,100 kilometriä matkaa takasin.No ei kun hakemaan.
Hän ei siis kerinnytkään sille matkalle.
Merkillistä, ettei enää muista kummitusjuttuja.
Muistan vain sen jännittävän tunnelman,jonka vallassa me mukulat salaa kuuntelimme aikuisten kertomia kummitusjuttuja.
Oli ihanaa turvallisesti pelätä!
Telepatiatapauksia minulla on omasta takaa vaikka muille jakaa, mutta yhtään kummitustarinaa en muista. Kaikilla kohdalleni sattuneilla "kummitteluilla" on ollut luonnollinen selitys.
Nykyisetkin lapset leikkivät mielellään kummituksia, mutta se on "lakana päälle ja huhuu" -touhua. Siinä pelotellaan toisia ja itseään, mutta tarinoita ei ole.
Koulumuistoja! minulla oli koulumatkaa noin neljäkilomeriä, metsän halki.
Se pelkokerroin oli siinä, kun parin kilometrin päässä oli sarvipäitä lehmiä ja sonni.
Juoksin reppuselässä minkä kintuista pääsin ja pelkäsin!
Talvella hiihdin umpihangessa.
Ei ollut muita samalta kylältä.
Muistan yhden tapauksen kun äiti pyysi hakemaan hiivaa.
Siis ainut lähikauppa.
Eikun takaisin *
Että, juttu olisi tosi niin tämä on Kuopion Vehkalammen kylästä
Ryönän koulu on ajat sitten lakkautettu.
Opettajan nimi oli Sanna!