Aamukahvin juomisen jälkeen aioin jatkaa sen typerän pohjapiirroksen tekemistä. Laitoin johdot seinään ja käynnistin tietokoneen. Haukottelin syvään ja kuuntelin, kuinka tulostin pörisi mennessään päälle samoin kuin kaikkina muinakin aamuina. Tietokone alkoi surista ja piipata samalla tavoin kuin aina – mutta näyttö ei ollutkaan mennyt päälle. Painoin virtanapista. Mitään ei tapahtunut.
Tai oikeastaan tapahtui, mutta ei sitä, mitä olin odottanut. Olin odottanut, että olisi kuulunut piippaus ja näytön virtanapin sisällä olevaan pieneen lamppuun olisi syttynyt valo. Mitään tällaista ei tapahtunut.
Perkele! Olen avannut tietokoneen näytön satoina aamuina juuri samalla tavoin kuin nytkin, miksei nyt tapahdu samoin kuin aina ennenkin? Jotain tosin tapahtui: Sormeni juuttui virtanappiin!
Mitä pelleilyä tämä nyt on? Ei minun sormeni voi juuttua virtanappiin! Silloinhan virtanapissa pitäisi olla liimaa tai jotain vastaavaa. Eikä siinä voi olla liimaa, koska minä en ole laittanut siihen liimaa! Sormeni oli itse asiassa ikään kuin uponnut virtanappiin... Siltä ainakin näytti. Enkä saanut sitä enää irti, vaikka kuinka kiskoin.
Miksi? Miksi juuri minä? Minä haluan, että asiat ovat järjestyksessä ja että voin toistaa joka päivä samat asiat kuin edellisinäkin päivinä. Haluan juoda aamukahvini kello kuusi aamulla, sitten avata tietokoneen ja istua sen ääressä tunnin, ja sitten lähteä töihin. En halua tällaista! Haluan, että kaikki sujuu samoin kuin ennenkin, koska elämässäni ei ole tähän asti ollut mitään vikaa. Haluan pitää kiinni tavoistani, koska sillä tavoin voin hallita elämääni ja tunnen oloni turvalliseksi! En halua tällaista!
Miksi sormeni oli uponnut virtanappiin? Oliko näytön muovi sulaa? Miksei se sitten tuntunut kuumalta?
Huomasin takan reunalla lapun, jossa luki:
Tietokoneen vakuutus 2 vuotta, vakuutusasiamies Paavo Juntunen. Puh: (09) 467 9423
Nappasin lapun käteeni ja otin puhelimen toiseen kouraani. Näppäilin numeron.
”Vakuutusasiamies Juntunen.”
”Minun näytössäni on nyt jotain vikaa, ja vakuutus on muistaakseni yhä voimassa.”
”No joo, minä tulen sinne.”
Suljin puhelimen ja laitoin lappusen takaisin takan reunalle. Istuin hetken hiljaa ja ärsyyntyneenä ja ajattelin työasioita. En tullut ollenkaan ajatelleeksi erästä hieman outoa asiaa. En kuitenkaan pystynyt keskittymään työasioihin, sillä tuo outo asia kolkutteli alitajunnassani ja sekoitti ajatuksiani. Lopulta se alkoi tunkeutua tietoisuuteeni, pikkuhiljaa aloin ymmärtää että jotain oli vialla. Heitin työasiat mielestäni ja otin aivojeni käsittelyyn tuon oudon asian, joka oli juuri murtautunut ulos alitajunnasta:
Eihän minulla ole takkaa!
Tuo lause kummitteli mielessäni, kun äkkiä kuulin ovelta kolkutuksen. Vakuutusasiamies Paavo Juntunen astui sisään.
”Teillä oli siis ongelmia näytön kanssa?” hän sanoi. Eikö hän muka itse nähnyt, että minulla tosiaan OLI pieniä ongelmia?!
”Kuinka saan sormeni irti tästä? Minun täytyy lähteä töihin puolen tunnin kuluttua!” minä tiuskaisin.
”No, jos tarkkoja ollaan, niin tuollainen asia ei itse asiassa kuulu niihin asioihin, joita me vakuutusyhtiössä käsittelemme”, Paavo Juntunen sanoi ja hymyili.
”Tässä näytössä on jotain vikaa, ja se asia tosiaan KUULUU teille, jos mikä!” minä sanoin ja tuijotin vakuutusasiamiestä verenhimoisesti. ”Te hommaatte minut irti tästä, tai minä... tai...”
”On valitettavaa, jos olette pilanneet näyttönne, mutta tämä asia ei kuulu niihin, joita me vakuutusyhtiö Putkosessa käsittelemme. On kerrassaan mahdotonta, että tuollaista – tuollaista mitä te nyt olette saaneet aikaiseksi, saataisiin aikaiseksi ilman, että laitteeseen kohdistetaan... kuinka sen sanoisin... turhaa voimaa, niin, turhaa voimaa hajotustarkoituksessa. Ja vakuutus ei korvaa hajotustarkoituksessa hajotettuja esineitä. Niin, että hyvää päivänjatkoa!”
Vakuutusasiamies Paavo Juntunen lähti ja jätti minut.
”Ei, ei! Miten voi olla näin huonoa tuuria... Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?” manailin itsekseni. Näyttö oli niin raskas, että sen kanssa olisi ollut tavattoman vaikea päästä liikkumaan. Otin takanreunalta toisen lapun, ja soitin lääkärilleni.
”Yleislääkäri Kaisa Hiisisuo.”
”Voisitteko tulla tänne. Minulla on eräs ongelma, jonka kanssa en nyt oikein pääse liikkeelle...”
”Joo, minä tulen.”
Laitoin lapun takaisin takanreunalle ja aloin odotella lääkäriä. Tätä menoa myöhästyisin töistä, ja siitä ei seuraisi ollenkaan hyvää. Vai oliko tänään työpäivä? Hetkinen, nythän on sunnuntai! Eihän sunnuntaina kuulu mennä töihin. Mutta muistan varmasti olleeni töissä viikko sitten sunnuntaina. Olinko ylitöissä? Ei, en ole koskaan ollut ylitöissä...
Mutta silloin ovelta kuului kolinaa ja yleislääkäri Kaisa Hiisisuo ilmaantui asuntooni.
”No, mikäs teillä on vaivana?” hän kysyi. Mitä pirua? Eikö hän muka nähnyt?!
”Sormeni on juuttunut tähän virtanappiin!” minä puuskahdin. ”Painoin tätä nappulaa aivan samalla tavoin kuin kaikkina muinakin aamuina, mutta jostain kumman syystä nappi oli tänään jotenkin erilainen kuin muulloin ja sormeni upposi siihen...”
”Ha hah!” Kaisa Hiisisuo naurahti. ”Älä viitsi! Ei lääketiede edes tunne tuollaista vaivaa! Tilanne, josta te puhutte, on – kuinka sen hienovaraisesti sanoisi – täysin mahdoton!”
”No vittu, itsehän sinä näet...” minä aloitin, mutta Kaisa Hiisisuo tyrkkäsi käteeni jonkin lapun ja lähti ulos ovesta. Katsoin lappua. Siinä luki:
Vaivan diagnoosi: Luulotauti
”On se nyt kumma, kun he omin silmin näkevät, ja silti he eivät...” mesosin itsekseni, mutta sitten muistin erään asian: Olin myynyt tietokoneeni näyttöineen päivineen eräälle työkaverilleni kaksi viikkoa sitten.
”Mitä hel...”
Juoksin kadulla ja ehdin juuri ja juuri ajoissa töihin.
”Mikäs sinua viivytti?” pomo kysyi ärtyneenä.
”Minulla oli pieniä ongelmia tietokoneen kanssa...” sopersin.
”Ai sen tietokoneen, jonka myit Pertsalle pari viikkoa sitten?” pomo naurahti. ”Ei sinulla ole mitään tietokonetta! Pidätkö minua ihan typeränä, hä?”
Hymyilin vaivaantuneesti, ja kun pomo katsoi muualle, syöksyin suoraa päätä omaan työhuoneeseeni paperihommien kimppuun.
Kun olin tehnyt paperityöt, päätin käydä tarkastamassa sähköpostin. Käynnistin työhuoneeni tietokoneen. Mitään ajattelematta painoin näytön käynnistysnappia. Kuului piippaus ja näyttö meni päälle. Näytölle ilmestyi kuva työpöydästäni, ja taustakuvana oli hieno, kolmiulotteinen kuva kahvikupista.
”Kolmiulotteinen... Hassua!” minä sanoin ja naurahdin. Mitä sitä kuitenkaan turhia ihmettelemään. Kahvihammasta oli jo alkanut kolottaa, ja niinpä otin taustakuva-kahvikupin käteeni ja hörppäsin kahvia.
Juon kahvia aina saatuani aamupäivän paperihommat tehtyä. Ja tästä tavasta en aio luopua!
Tai oikeastaan tapahtui, mutta ei sitä, mitä olin odottanut. Olin odottanut, että olisi kuulunut piippaus ja näytön virtanapin sisällä olevaan pieneen lamppuun olisi syttynyt valo. Mitään tällaista ei tapahtunut.
Perkele! Olen avannut tietokoneen näytön satoina aamuina juuri samalla tavoin kuin nytkin, miksei nyt tapahdu samoin kuin aina ennenkin? Jotain tosin tapahtui: Sormeni juuttui virtanappiin!
Mitä pelleilyä tämä nyt on? Ei minun sormeni voi juuttua virtanappiin! Silloinhan virtanapissa pitäisi olla liimaa tai jotain vastaavaa. Eikä siinä voi olla liimaa, koska minä en ole laittanut siihen liimaa! Sormeni oli itse asiassa ikään kuin uponnut virtanappiin... Siltä ainakin näytti. Enkä saanut sitä enää irti, vaikka kuinka kiskoin.
Miksi? Miksi juuri minä? Minä haluan, että asiat ovat järjestyksessä ja että voin toistaa joka päivä samat asiat kuin edellisinäkin päivinä. Haluan juoda aamukahvini kello kuusi aamulla, sitten avata tietokoneen ja istua sen ääressä tunnin, ja sitten lähteä töihin. En halua tällaista! Haluan, että kaikki sujuu samoin kuin ennenkin, koska elämässäni ei ole tähän asti ollut mitään vikaa. Haluan pitää kiinni tavoistani, koska sillä tavoin voin hallita elämääni ja tunnen oloni turvalliseksi! En halua tällaista!
Miksi sormeni oli uponnut virtanappiin? Oliko näytön muovi sulaa? Miksei se sitten tuntunut kuumalta?
Huomasin takan reunalla lapun, jossa luki:
Tietokoneen vakuutus 2 vuotta, vakuutusasiamies Paavo Juntunen. Puh: (09) 467 9423
Nappasin lapun käteeni ja otin puhelimen toiseen kouraani. Näppäilin numeron.
”Vakuutusasiamies Juntunen.”
”Minun näytössäni on nyt jotain vikaa, ja vakuutus on muistaakseni yhä voimassa.”
”No joo, minä tulen sinne.”
Suljin puhelimen ja laitoin lappusen takaisin takan reunalle. Istuin hetken hiljaa ja ärsyyntyneenä ja ajattelin työasioita. En tullut ollenkaan ajatelleeksi erästä hieman outoa asiaa. En kuitenkaan pystynyt keskittymään työasioihin, sillä tuo outo asia kolkutteli alitajunnassani ja sekoitti ajatuksiani. Lopulta se alkoi tunkeutua tietoisuuteeni, pikkuhiljaa aloin ymmärtää että jotain oli vialla. Heitin työasiat mielestäni ja otin aivojeni käsittelyyn tuon oudon asian, joka oli juuri murtautunut ulos alitajunnasta:
Eihän minulla ole takkaa!
Tuo lause kummitteli mielessäni, kun äkkiä kuulin ovelta kolkutuksen. Vakuutusasiamies Paavo Juntunen astui sisään.
”Teillä oli siis ongelmia näytön kanssa?” hän sanoi. Eikö hän muka itse nähnyt, että minulla tosiaan OLI pieniä ongelmia?!
”Kuinka saan sormeni irti tästä? Minun täytyy lähteä töihin puolen tunnin kuluttua!” minä tiuskaisin.
”No, jos tarkkoja ollaan, niin tuollainen asia ei itse asiassa kuulu niihin asioihin, joita me vakuutusyhtiössä käsittelemme”, Paavo Juntunen sanoi ja hymyili.
”Tässä näytössä on jotain vikaa, ja se asia tosiaan KUULUU teille, jos mikä!” minä sanoin ja tuijotin vakuutusasiamiestä verenhimoisesti. ”Te hommaatte minut irti tästä, tai minä... tai...”
”On valitettavaa, jos olette pilanneet näyttönne, mutta tämä asia ei kuulu niihin, joita me vakuutusyhtiö Putkosessa käsittelemme. On kerrassaan mahdotonta, että tuollaista – tuollaista mitä te nyt olette saaneet aikaiseksi, saataisiin aikaiseksi ilman, että laitteeseen kohdistetaan... kuinka sen sanoisin... turhaa voimaa, niin, turhaa voimaa hajotustarkoituksessa. Ja vakuutus ei korvaa hajotustarkoituksessa hajotettuja esineitä. Niin, että hyvää päivänjatkoa!”
Vakuutusasiamies Paavo Juntunen lähti ja jätti minut.
”Ei, ei! Miten voi olla näin huonoa tuuria... Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?” manailin itsekseni. Näyttö oli niin raskas, että sen kanssa olisi ollut tavattoman vaikea päästä liikkumaan. Otin takanreunalta toisen lapun, ja soitin lääkärilleni.
”Yleislääkäri Kaisa Hiisisuo.”
”Voisitteko tulla tänne. Minulla on eräs ongelma, jonka kanssa en nyt oikein pääse liikkeelle...”
”Joo, minä tulen.”
Laitoin lapun takaisin takanreunalle ja aloin odotella lääkäriä. Tätä menoa myöhästyisin töistä, ja siitä ei seuraisi ollenkaan hyvää. Vai oliko tänään työpäivä? Hetkinen, nythän on sunnuntai! Eihän sunnuntaina kuulu mennä töihin. Mutta muistan varmasti olleeni töissä viikko sitten sunnuntaina. Olinko ylitöissä? Ei, en ole koskaan ollut ylitöissä...
Mutta silloin ovelta kuului kolinaa ja yleislääkäri Kaisa Hiisisuo ilmaantui asuntooni.
”No, mikäs teillä on vaivana?” hän kysyi. Mitä pirua? Eikö hän muka nähnyt?!
”Sormeni on juuttunut tähän virtanappiin!” minä puuskahdin. ”Painoin tätä nappulaa aivan samalla tavoin kuin kaikkina muinakin aamuina, mutta jostain kumman syystä nappi oli tänään jotenkin erilainen kuin muulloin ja sormeni upposi siihen...”
”Ha hah!” Kaisa Hiisisuo naurahti. ”Älä viitsi! Ei lääketiede edes tunne tuollaista vaivaa! Tilanne, josta te puhutte, on – kuinka sen hienovaraisesti sanoisi – täysin mahdoton!”
”No vittu, itsehän sinä näet...” minä aloitin, mutta Kaisa Hiisisuo tyrkkäsi käteeni jonkin lapun ja lähti ulos ovesta. Katsoin lappua. Siinä luki:
Vaivan diagnoosi: Luulotauti
”On se nyt kumma, kun he omin silmin näkevät, ja silti he eivät...” mesosin itsekseni, mutta sitten muistin erään asian: Olin myynyt tietokoneeni näyttöineen päivineen eräälle työkaverilleni kaksi viikkoa sitten.
”Mitä hel...”
Juoksin kadulla ja ehdin juuri ja juuri ajoissa töihin.
”Mikäs sinua viivytti?” pomo kysyi ärtyneenä.
”Minulla oli pieniä ongelmia tietokoneen kanssa...” sopersin.
”Ai sen tietokoneen, jonka myit Pertsalle pari viikkoa sitten?” pomo naurahti. ”Ei sinulla ole mitään tietokonetta! Pidätkö minua ihan typeränä, hä?”
Hymyilin vaivaantuneesti, ja kun pomo katsoi muualle, syöksyin suoraa päätä omaan työhuoneeseeni paperihommien kimppuun.
Kun olin tehnyt paperityöt, päätin käydä tarkastamassa sähköpostin. Käynnistin työhuoneeni tietokoneen. Mitään ajattelematta painoin näytön käynnistysnappia. Kuului piippaus ja näyttö meni päälle. Näytölle ilmestyi kuva työpöydästäni, ja taustakuvana oli hieno, kolmiulotteinen kuva kahvikupista.
”Kolmiulotteinen... Hassua!” minä sanoin ja naurahdin. Mitä sitä kuitenkaan turhia ihmettelemään. Kahvihammasta oli jo alkanut kolottaa, ja niinpä otin taustakuva-kahvikupin käteeni ja hörppäsin kahvia.
Juon kahvia aina saatuani aamupäivän paperihommat tehtyä. Ja tästä tavasta en aio luopua!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pidin tästä, oli mielestäni mielenkiintoinen ja erilainen aihe. Aihe oli jotenkin niin hullu, että se kiinnosti minua. Tästä tosin aiheutui sellainen oire, että aloin katsella omaa tietokonettani sillä silmällä, että voisiko sen sammuttaa ilman virtanappiin koskemista?
Löytyykös sinulta muitakin vastaavanlaisia tekstejä?
Olen kyllä muistaakseni tehnyt muutamia muitakin tämänkaltaisia tekstejä. Ikävä kyllä olen kirjoittanut ne käsin jonnekin vihkoihin, niin ettei niiden laittaminen tänne nyt oikein onnistu (ellen sitten jossain vaiheessa jaksa kirjoittaa niitä koneelle...).