Sellaista vaan olen miettinyt, kun mulla sellainen tuntuu puuttuvan kokonaan. Me ollaan nyt reilu vuosi mun avomiehen kanssa asuttu yhdessä. Hänellä on kaksi poikaa (3 ja 5-vuotiaat), jotka ovat meillä muutamana päivänä viikossa.
Viime talvi ja kevät oli mulle tosi rankkaa aikaa, tuntui, etten mitenkään löydä omaa rooliani tässä kuviossa ja tunsin itseni vaan ulkopuoliseksi. Mutta sitten onnistuin jotenkin muuttamaan omaa asennettani ja ajatustapaani, ja opin ajattelemaan itseäni osana tätä porukkaa (perheestä en vielä osaa puhua). Osallistun arkijuttuihin ja poikien hoitoonkin, joskin lasten isä tätä jälkimmäistä puolta toki enemmän hoitaa.
Olen yrittänyt lisäksi miettiä ja tehdä sellaisia juttuja, joista mä itse tykkään ja joita on kiva tehdä lasten kanssa.
Ongelma on se, että vaikka mä muuten ehkä olen edistynytkin tässä asiassa, mä en ole onnistunut kiintymään näihin lapsiin mitenkään erityisesti. No ehkä silloin, jos ne esim. kesällä ovat olleet meillä pidemmän aikaa, olen saattanut päästä vähän lähemmäksi jotain sellaista fiilistä. Mutta normaalisti ne ovat meillä sen pari päivää kerrallaan, ja tuntuu, että koko prosessi täytyy aina aloittaa alusta. Eikä se ikinä ehdi kehittyä siitä miksikään.
Mä en tunne mitään jälleennäkemisen riemua, kun lapset tulee meille. Päinvastoin. Mä enemmänkin odotan, että viikonloppu tms. olis jo ohi ja ne lähtis taas. Ja mä tunnen itseni ihan hirveäksi ihmiseksi, kun musta tuntuu tältä. Mä todella haluaisin tykätä ja rakastaa näitä lapsia! Mutta kun ne mun tunteet vain eivät vain ole kehittyneet mihinkään. Luulisi, että koska mä rakastan mun miestä, sen lapset olis mulle jotenkin myös tärkeitä. Vai onko tämä olettamus vain pelkkää p:tä?
Osa ongelmaa on ehkä myös siinä, että tämä nuorempi poika on kehityksestä jäljessä, ei vielä osaa puhua ja muutenkin motoriikka on aika perässä. Hän on myös (en tiedä, onko tästä johtuen) hyvin arka ja esim. vieraissa paikoissa alkaa itkemään, jos isä hetkeksikin poistuu. Se tuntuu aika rankalta. Vaikka hän ei toki minua ujostele, en minä kuitenkaan niissä tilanteissa riitä tueksi. Ja mä tiedän, ettei sitä pitäisi ottaa henk. koht. ja ymmärrän myös sen, etten ole sama, kun lapsen vanhemmat. Ja tottakai pojat ovat isänsä perään silloin kun häntä näkevät. Ja en kai voi vaatia heitä kiintymään minuun jos en itsekään pysty kiintymään hehin.
Pojat tuntuvat kyllä pitävän minusta ja haluavat leikkiä kun tulevat meille jne. Joten mitään varsinaista ongelmaa ei ole. Ja ne yhteiset leffareissut tms. ovat olleetkin ihan hauskoja. Ehkä mun pitäisikin tehdä enemmän just niitä juttuja, joista itse tykkään.
Niin ja semmoinen juttu vielä, että olen nyt itse raskaana. Olen sitäkin miettinyt, että miten tilanne mahtaa muuttua sitten, kun on tämä meidän yhteinen lapsi kuvioissa mukana (ja ei, lasta ei ole tehty tämän takia, sitä on ihan joka tapauksessa toivottu).
En tiedä. Apua! Te, jotka olette kauemmin eläneet uusiokuvioissa, kertokaa, onko kellään ollut samanlaisia fiiliksiä ja muuttuuko ne IKINÄ?
Kiitos. Ja hyvää syksyn jatkoa kaikille!
Viime talvi ja kevät oli mulle tosi rankkaa aikaa, tuntui, etten mitenkään löydä omaa rooliani tässä kuviossa ja tunsin itseni vaan ulkopuoliseksi. Mutta sitten onnistuin jotenkin muuttamaan omaa asennettani ja ajatustapaani, ja opin ajattelemaan itseäni osana tätä porukkaa (perheestä en vielä osaa puhua). Osallistun arkijuttuihin ja poikien hoitoonkin, joskin lasten isä tätä jälkimmäistä puolta toki enemmän hoitaa.
Olen yrittänyt lisäksi miettiä ja tehdä sellaisia juttuja, joista mä itse tykkään ja joita on kiva tehdä lasten kanssa.
Ongelma on se, että vaikka mä muuten ehkä olen edistynytkin tässä asiassa, mä en ole onnistunut kiintymään näihin lapsiin mitenkään erityisesti. No ehkä silloin, jos ne esim. kesällä ovat olleet meillä pidemmän aikaa, olen saattanut päästä vähän lähemmäksi jotain sellaista fiilistä. Mutta normaalisti ne ovat meillä sen pari päivää kerrallaan, ja tuntuu, että koko prosessi täytyy aina aloittaa alusta. Eikä se ikinä ehdi kehittyä siitä miksikään.
Mä en tunne mitään jälleennäkemisen riemua, kun lapset tulee meille. Päinvastoin. Mä enemmänkin odotan, että viikonloppu tms. olis jo ohi ja ne lähtis taas. Ja mä tunnen itseni ihan hirveäksi ihmiseksi, kun musta tuntuu tältä. Mä todella haluaisin tykätä ja rakastaa näitä lapsia! Mutta kun ne mun tunteet vain eivät vain ole kehittyneet mihinkään. Luulisi, että koska mä rakastan mun miestä, sen lapset olis mulle jotenkin myös tärkeitä. Vai onko tämä olettamus vain pelkkää p:tä?
Osa ongelmaa on ehkä myös siinä, että tämä nuorempi poika on kehityksestä jäljessä, ei vielä osaa puhua ja muutenkin motoriikka on aika perässä. Hän on myös (en tiedä, onko tästä johtuen) hyvin arka ja esim. vieraissa paikoissa alkaa itkemään, jos isä hetkeksikin poistuu. Se tuntuu aika rankalta. Vaikka hän ei toki minua ujostele, en minä kuitenkaan niissä tilanteissa riitä tueksi. Ja mä tiedän, ettei sitä pitäisi ottaa henk. koht. ja ymmärrän myös sen, etten ole sama, kun lapsen vanhemmat. Ja tottakai pojat ovat isänsä perään silloin kun häntä näkevät. Ja en kai voi vaatia heitä kiintymään minuun jos en itsekään pysty kiintymään hehin.
Pojat tuntuvat kyllä pitävän minusta ja haluavat leikkiä kun tulevat meille jne. Joten mitään varsinaista ongelmaa ei ole. Ja ne yhteiset leffareissut tms. ovat olleetkin ihan hauskoja. Ehkä mun pitäisikin tehdä enemmän just niitä juttuja, joista itse tykkään.
Niin ja semmoinen juttu vielä, että olen nyt itse raskaana. Olen sitäkin miettinyt, että miten tilanne mahtaa muuttua sitten, kun on tämä meidän yhteinen lapsi kuvioissa mukana (ja ei, lasta ei ole tehty tämän takia, sitä on ihan joka tapauksessa toivottu).
En tiedä. Apua! Te, jotka olette kauemmin eläneet uusiokuvioissa, kertokaa, onko kellään ollut samanlaisia fiiliksiä ja muuttuuko ne IKINÄ?
Kiitos. Ja hyvää syksyn jatkoa kaikille!
Vastaukset 19
Vanhimmat
et ole mitenkään huono ihminen jos et tunne rakkautta toisen ihmisen lapsia kohtaan! Sinulla on täysi oikeus tuntea juuri niin kuin tunnet. Ole avoimesti oma itsesi ja muista, että lapset ovat miehesi,eivät onneksi sinun.
ees lukee, kun provoja satelee pilvin pimein.
Jos luet joitakin aikaisempia ketjuja tällä palstalla, huomaat, että sinulla on vielä asiat hyvin sikäli, että sentään jotenkin siedät miehesi lapsia. Täällä on paljon niitä, jotka tuntevat vain ja ainoastaan negatiivisia tunteita samassa tilanteessa.
Et välttämättä koskaan tule rakastamaan tai edes tuntemaan kovin syvästi miehesi lapsia kohtaan ja tämä on täysin normaalia. Miksi sinun edes pitäisi? Olen itse ollut uusperhekuvioissa neljä vuotta, enkä vieläkään tunne yhtään mitään miehen lasta kohtaan ja edelleen minua ärsyttää, kun hän tulee meille. Olen koittanut vain oppia elämään näiden tunteideni kanssa ja pääasia on, että lasta kohtelee kunnioittavasti kaikesta huolimatta.
Yhteinen lapsenne varmasti helpottaa tilannettasi ainakin siinä mielessä, että tunnet kuuluvasi paremmin joukkoon. Ja ovathan miehesi lapset myös sinun tulevan lapsesi veljiä. Varmasti alussa voit tuntea ärsytystä miehen lapsista, kun pieni vauva vie paljon aikaa ja yöunetkin jäävät vähäiseksi. Kaikki ylimääräinen vaiva ja "vieraat" lapset tuntuvat siinä vaiheessa valtavalta rasitteelta. Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin muuttuu paremmaksi, huomaat miten kaikki sisarukset viihtyvät keskenään ja osaat ottaa miehesi lapset osaksi perheenne rutiineja.
Tsemppiä sinulle. Meitä samoin tuntevia on täällä todella paljon :)
et vihaa tai pidä miehen lapsista, niin se on täysin normaalia. Saman asian kun kertoo miehen exä että vihaa miehen uutta suhdetta ja hänen lapsiaan, niin se onkin jo epänormaalia! Sama asia! Heh... tuntuu et tokaa suhdetta säälitään ja paijataan, kun taas ex vaimo saa paskat niskaa, vaikkei ole millään tavoin syyllinen! Aika outoo... tai sitten se on vaan keskustelun hakua, mitä räävempi on sitä enemmän saa keskustelua aikaseksi, tyhjästä!
vastauksista! Helpotti oloa kummasti, kun tietää, ettei ole ainoa, eikä mikään hirviö.:)
Noista existä vaan, että en mä ainakaan oleta mun miehen exän olevan innoissaan tai pitävän meidän suhteesta tai meidän tulevasta lapsesta. Miksi sen täytyisi? Mutta kyllä mä odotan toki asiallista käyttäytymistä, aikuisia kun tässä ollaan. Eikä meillä ole toistemme kanssa ikinä ongelmia ollutkaan. Siinä mielessä mä kai ainakin olen onnekas, niin paljon kun kuulee ja lukee juttuja niistä v-mäisistä existä.
V-mäisillä exillä tarkoitan siis niitä, jotka eivät hyväksy ex-puolisonsa uutta kumppania, haluavat estää tapaamisia, puhuvat rumasti tms. Ja silloin on jo tultu pitkä matka siitä, että ei vaan tykätä ex-puolison uudesta perheestä.
Ei kai tunteilleen (tai niiden puutteelle) kukaan mitään voi, mutta se, miten niiden kanssa käyttäytyy, on jokaisen hallittavissa.
ja juuri sen tähden kielsin lapsia pieninä olemaan missään tekemisissä naikkosten kanssa, jottei saa vääriä vaikutteita elämäänsä. Mies hyväksyi päätöksen hienosti, tiesi itsekin ettei naikkoset ole hyvää seuraa lapsillemme.
Nyt lapset ovat lähes aikuisia,joten päätös oli kerrassaan hyvä, sillä lapsemme ovat heinoja nuoria aikuisia.
En voisi kuvitella, millaisia olisivat, jos mies olisi pakottanut lapsemme heitä näkemään, Huh.
Me emme ole miehen naikkosia tarvinneet elämäämme, emmekä tarvitse, meillä on elämä ollut näin todella hienoa.
Lopeta jo toi sama provoilu. Kaikki tietävät että olet joko manipuloinut lapsesi tai sitten olet itse täysin pihalla todellisuudesta. Tai molempia.
Naikkosia,,,voi elämä.Sä olet kyllä outo
kierrätysmiesten uudet puolisot ovat usein tunnevammaisia?
Tosinainen, joka rakastaa miestään, rakastaa myös tämän lapsia. Tosinaiset rakastavat yleensäkin lapsia.
Myös tosimiehet rakastavat lapsia. Kuinkahan moni uutta liittoa suunnitteleva nainen valitsisi miehen, joka ei voi sietää hänen lapsiaan?
Miettikää hyvät ihmiset, millaiseen tilanteeseen saatatte lapsenne lyödessänne hynttyyt yhteen tuollaisten hirmujen kanssa.
....esim. naapurin lapsia vai? Tästä aiheesta tosiaan on jauhettu niin monen monta kertaa, mutta kyllä se nyt vaan täysin kylmä fakta on, että täysillä voi rakastaa ainoastaan omaa, biologista, lastaan. Väitän, että näin ajattelevat myös kaikki ex naiset. He eivät varmastikaan rakasta mahdollisen uuden miehensä lapsia samalla tavoin kuin omiaan. Ex naisille tuntuu vaan olevan usein niin kovin vaikeata hyväksyä se, että heidän lastensa isää nyt rakastaakin joku uusi nainen, joka ei kuitenkaan rakasta heidän lapsiaan. Näin se vaan valitettavasti menee, ei ihmisen perustunteisiin kuulu rakkaus ventovieraita lapsia kohtaan. Ja miksi ihminen on heti tunnevammainen, jos myöntää ettei rakasta miehensä lapsia? Sinun mielestäsi on siis tasan kaksi vaihtoehtoa, rakkaus tai tunnevammaisuus. Hei haloo :)
Minun mielestäni on aina ollut tosi outoa, jos joku sanoo "rakastavansa lapsia"...siis ihan kaikkia.
Minä en ainakaan voi sanoa "rakastavani kaikkia ihmisiä", niin monenlaisia meitä tänne maailmaan mahtuu. Niin aikuisia kuin lapsiakin, eivät lapsetkaan kaikki samaan muottiin valettuja ole.
Tuo kaikkien lapsien "rakastaminen" kuulostaa tosi tekopyhältä ja teennäiseltä, sori vaan...
Kaikkia ihmisiä (lue:koskee myös lapsia) voi oppia toki sietämään mutta ei todellakaan rakastamaan, niin vahva tuo sana kuitenkin on.
Väitätkö ettei esimerkiksi adoptiolasta voi täysillä rakastaa? Tai lapsenlastaan?
Kyllä minä rakastan exäni vanhempaa lasta vaikkei hän mitään sukua minulle olekaan.
Samassa taloudessa asuva (tai usein vieraileva) ei muuten ole ventovieras.
naapurien kakaroita en voi seitää. Toisten kiljuvia kakaroita kaupat täynnä. Omani onneksi on osanneet aina kyttäytyä loistavasti. Esimerkkinä kaikillemuille, myös koulussa opettjat kaikki ihmettelevät kuinka ihania lapsia meillä on. Siistejä ja hyvä käytöksisiä. Ei kaikkien lapsista toiki tarvitse pitää, kunhan omat on ne maailman parhaat.
vieraan lasta, hyvä niin. Itse en ottaisi adoptiolasta tai sijaislapsia tms. ihan siitä syystä, että olisi epäreilua lasta kohtaan, jos "äiti" ei rakastaisikaan häntä. Rakkaus joko syttyy tai ei. Biologiseen lapseen rakkaus syttyy (lähes) automaattisesti, se on biologiaa.
Nainen, joka ei rakasta vieraita lapsia, on täysin normaali nainen. En rakasta mieheni kersoja, en sitten millään. Ne ovat minun elämässäni vain ylimääräinen rasite, eivät mitään muuta.
täysillä vakuuttaa rakastavansa sitä omaa lastaan.Lapsiakin on niin monenlaisia ja ethän koskaan niitäkään voi valita,millaisia ovat.Ja jos lukee joidenkin aikuisten lasten juttuja omista vanhemmistaan,kuulostaa siltä,ettei heitä niin suuresti ole omat vanhemmat rakastaneet.Mutta tämähän on tabu,jokainen ihminen rakastaa omaa biologista lastaan,vai?
sanoin: "Ken yhtä ihmistä rakastaa, hän kaikkia rakastaapi."
Oudolta tuntuu väite, että rakastat omiasi, mutta miehesi lapset ovat vain rasite.
Väitän, että jos todella rakastaisit miestäsi (tai edes lapsiasi), suhtautuisit miehesi lapsiin toisin.
kunnioitan sitä,että pohdit tätä asiaa ja haluaisit tehdä asialle jotain.Itse olen uusperheäiti ollut nelisen vuotta ja aina päivä päivältä tilanne helpottuu ja lapset tuntuvat läheisemmiltä.Itseltään ei tarvitse vaatia liikoja,ihailtavaa on se asenne,että HALUAA pitää toisen lapsista,monille se on jo liikaa vaadittu.
Ihan luonnollistahan se on, että aikansa ottaa. Älä sitä murehdi.
Kun lapsesi kasvaa ja kehittyy vastavuoroiseksi, jolloin huomaat miten odotettuja ovat isommat veljet (velipuolet), ja millaiseksi sisarusten välit kehittyvät, tajuat, että perheenne on sittenkin yhteinäinen perhe, johon myös sinä kuulut kokonaisvaltaisesti. Olette toisinaan pienempi perhe, toisinaan isompi, mutta perhe te olette. Eikä kukaan voi olla tuntematta kiintymystä ihmiseen, joka on omalle pienelle lapselle niin rakas ja tärkeä, ja saa samaa takaisin itselleen.
Voi olla että jollekin tilanne aukeaa toisin. Mutta tästä minulla on kokemusta, ja kun kaiken hoitaa alkutunteistaan huolimatta asiallisesti ja lämmöllä, sen huomaa palautuvan moninkertaisena lämpönä elämässään takaisin. Jatka samalla linjalla ja anna itsellesi aikaa.
Nimim. kumppanin lapset ovat rakkaita minullekin.
Kerrot epävarmuudestasi, mutta sinussa asuu hyvä ihminen, joka osaa ottaa miehensä lastenkin tarpeet huomioon. Kiva, että olet keksinyt nuo elokuvatkin, joissa teillä kaikilla on hauskaa.
Onnea uuden lapsen tulosta. Toivon, että vauveli tulee yhdistämään teitä kaikkia enemmän.
Ongelmia on niin kutsutuissa ydinperheissäkin. Olen tällä hetkellä mustasukkainen isän ja yhteisen poikamme "liian" hyvästä suhteesta.