vuode

Mä olen just sellanen ihminen joka jaksaa kuunnella kaiken maailman törttöjen suruja illasta toiseen. Ja mä olen just sellanen moderni aalio joka roudaa näitä pässinpäitä vuoteeseensa ja levittää näille reitensä. Ihan totisesti mä olen tyhmä. Mulla on aivan oikea ongelma, ja tälle ongelmalle mä en mahda mitään. Pitääkö mun mennä lääkäriin vai tänään takaisin sinne missä mä tykkään olla: ihmisten sekaan. Mä rakastan ihmisiä. Mä olen riippuvainen ihmisistä. Miten ihmeessä ne ovatkin mulle niin tärkeitä?

Tämä tapaus jota ei sitten enää kai täällä (mun elämässä) nähdä, on jotenkin vielä iholla. Ja jos mä soitan sen perään niin olen naurettava. Ja jos törmään siihen kaupungilla (kuten aivan varmasti käy), niin mä näytän vielä typerämmältä. Tiedän tasan tarkkaan mitä musta sanotaan, mitä kulmilla puhutaan ja mitä ihmiset on musta mieltä - kaikki ne - niin miehet kuin naisetkin, lapset ja vanhukset. Ainoastaan eläimet pitää musta sellaisena kuin mä olen; undulaateista en tiedä. Inhoan lintuja, niillä on kylmät silmät eikä niillä ole sielua. Ne on liskojen jälkeläisiä ja lentäviä dinoja, niitä jotka nokkivat silmät päästä jos kuukahdat kadulle. Hyi vittu.

Mä alan tulla vanhaksi, ruikutan. Mikään ei ole enää niin kaunista kuin ennen. Kaikki jotenkin löyhkää, on rumempaa. On aivan varmaa, että tänään ennen puolta päivää en pysty taas katsomaan peiliin. Se, joka oli illalla ei ole enää täällä. Se on kuollut. Ja kun mun on pakko katsoa peiliin jotta voisin mennä ulos, niin mun on meikattava alaston totuus sotamaalaukseen ja yritettävä nähdä sen lävitse... sen ohi, juuri niin että en tulisi vilkaisseeksi siihen ja sen rumuuteen. Mä inhoan sitä. Sen on niin käsittämättömän vastenmielinen näky, että mä en tiedä monesko peili on sen iskusta hajonnut. Se on kammottava hirviö joka on maalattava piiloon, siihen venytettävä irvistys jota se kutsuu hymyksi. Ja kun se on valmis... se lähtee baanalle tuulettumaan, olemaan jotain muuta kuin mitä sen todellisuudessa on.

Millaista tuhlausta. Millaista Jumalanpilkkaa.