Istun kalan kanssa laiturilla.
"Vaimoni luulee, että petän häntä", kuiskaan.
"Istun laiturilla joka ilta. En vain jaksa hänen nalkutusta". Katson horisonttiin. Aurinko laskee, pilvet liikkuvat nopeasti, kiirehtivät katsettani. Tuntuu kuin elämä vilahtaa edessäni. Kala vetää syvään henkeen ja pujahtaa veteen. Se nostaa päänsä pintaan ja katsoo minua silmissään pelko, kuin joku joka kohtaa kuolemansa.
Perkkaan käpyjä nuotiolla. Sudet ulvovat kaukana. Yksi niistä uskaltautuu lähelle. Luokseni.
"Ymmärsinkö oikein? Joka kerta istutte laiturilla tekemättä mitään?", susi kysyy.
"Hän inhoaa elämäänsä vedessä", vastaan.
"Minun vaimoni luulee, että petän häntä. Hän pakottaa minut erämaahan, retkeilemään", jatkan.
"Miksi annat aihetta epäilyyn?",susi kysyy minun korjatessa asentoani paremmin nahkatuolilla.
"Toivon, että se saisi hänet jättämään minut".
"Rakastatko kalaa?", susi kysyy.
"En."
Istun laiturilla kalan kanssa. Kerron hänelle retkeilystäni.
"Petin itseäni", kala sanoo. "Rakensin pilviin ulottuvia linnoja ja luulin itsestäni liikoja. Nyt vanhenen ja tuntuu, että kaikki on menetetty. En pärjää vedessä. Kehoni on tottunut jo, mutta vesi läpäisee pääni.
Katsomme kalan kanssa horisonttiin. Aurinko laskee, kala vetää syvään henkeen ja sulkee silmänsä.
"Veden valtakunta, upeine kaloineen ja koralliriutoineen. Niin hän minut tänne kalasti."
Kala nyökkää kohti vettä. "Mutta siellä on vain kylmää ja pimeää. Petin itseäni."
Istumme kalan kanssa pitkään. Pilvet liikkuvat nopeasti, aurinko laskee, nousee.
"Vaimoni luulee, että petän häntä", kuiskaan.
"Istun laiturilla joka ilta. En vain jaksa hänen nalkutusta". Katson horisonttiin. Aurinko laskee, pilvet liikkuvat nopeasti, kiirehtivät katsettani. Tuntuu kuin elämä vilahtaa edessäni. Kala vetää syvään henkeen ja pujahtaa veteen. Se nostaa päänsä pintaan ja katsoo minua silmissään pelko, kuin joku joka kohtaa kuolemansa.
Perkkaan käpyjä nuotiolla. Sudet ulvovat kaukana. Yksi niistä uskaltautuu lähelle. Luokseni.
"Ymmärsinkö oikein? Joka kerta istutte laiturilla tekemättä mitään?", susi kysyy.
"Hän inhoaa elämäänsä vedessä", vastaan.
"Minun vaimoni luulee, että petän häntä. Hän pakottaa minut erämaahan, retkeilemään", jatkan.
"Miksi annat aihetta epäilyyn?",susi kysyy minun korjatessa asentoani paremmin nahkatuolilla.
"Toivon, että se saisi hänet jättämään minut".
"Rakastatko kalaa?", susi kysyy.
"En."
Istun laiturilla kalan kanssa. Kerron hänelle retkeilystäni.
"Petin itseäni", kala sanoo. "Rakensin pilviin ulottuvia linnoja ja luulin itsestäni liikoja. Nyt vanhenen ja tuntuu, että kaikki on menetetty. En pärjää vedessä. Kehoni on tottunut jo, mutta vesi läpäisee pääni.
Katsomme kalan kanssa horisonttiin. Aurinko laskee, kala vetää syvään henkeen ja sulkee silmänsä.
"Veden valtakunta, upeine kaloineen ja koralliriutoineen. Niin hän minut tänne kalasti."
Kala nyökkää kohti vettä. "Mutta siellä on vain kylmää ja pimeää. Petin itseäni."
Istumme kalan kanssa pitkään. Pilvet liikkuvat nopeasti, aurinko laskee, nousee.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vanha tarina, uudet roolitukset.
Vaikka käyttää ikuisuusaihetta, tässä "väsähtänyt liitto" pitäisi juttuun löytyä edes yksi päivänsäde, pelkkä paatos ja potutus on aika tylsää lukea.
Ovatko kaikki pitkän liiton ihmiset oikeasti näin kyllästyneitä elämäänsä? Miksi ihmiset eivät uskalla erota silloin kuin se kaikin puolin olisi suotavaa ja oikein.
Luultavasti nämä ovat samoja ihmisiä, jotka meille eronneille kehuvat olleensa naimisissa 25v.
ei se ole saavutus että elää ihmisen vieressä josta ei välitä elämänsä. Se on että uskaltaa myöntää virheensä ja kääntää elämänsä uusille raiteille.
Kala oli pointtina liian lötkö,
Nykyaikana pitkään avioliitossa eläneet varmaan luetaan seksuaaliseksi vähemmistöksi. Ainakin ajatellen sitä mistä Härkönenkin kirjoittaa.
"Vaikka käyttää ikuisuusaihetta, tässä "väsähtänyt liitto" pitäisi juttuun löytyä edes yksi päivänsäde, pelkkä paatos ja potutus on aika tylsää lukea. "
Olen yllättävän paljon samaa mieltä kanssasi. Paatos ja potutus on tosiaankin tylsää luettavaa, en minäkään tykkää. Jostain kumman syystä ei tuohon tekstiin mitään iloa kuitenkaan juurtunut. Ehkä päivänsäde on siinä, että mies on lötänyt jonkun, jonka kanssa potea kamalaa angstia?
"Ovatko kaikki pitkän liiton ihmiset oikeasti näin kyllästyneitä elämäänsä?"
Hyvä kysymys. En tiedä. En ole koskaan ollut avioliitossa (tai edes kovin pitkässä parisuhteessakaan..). Mutta olen samaa mieltä kanssasi siinä, että se ei ole mikään saavutus olla jonkun kanssa josta ei pidä. Kyllä pitää uskaltaa erota jos on siihen tarvetta.
Vaihtoehto loppu:
Istun laiturilla. Kalaa ei näy. Äkkiä jokin hyppää vedestä ja tekee voltin. Tuskin voin uskoa silmiäni, se on kala.
"Päätimme erota ja pidimme hurjat juhlat eilen. Loppuillasta huomasimme kuitenkin kaulailevamme toisiamme. Olemme samassa paskassa meressä kuin ennen, plus kivat laskut juhlien jäljiltä, mutta meillä on sentään nykyään kivaa yhdessä." Äkkiä vedestä nousee hai. Se on ensimmäinen kerta kun näen sen. Kala kikattaa ja he sukeltavat hain kanssa veteen yhdessä. Hetken päästä kala tulee takaisin pintaan.
"Hei, piristyisit vähän. Mene takaisin vaimosi luo ja ota hänet rajusti takaa... tai jotain. Se tykkäis, ja lopettais nalkuttamisen, eikä sun tarttis istuu täällä kuin mikäkin dorka". Kala kikattaa taas ja sukeltaa veden alle.
vaikuttavan "surumielinen" vaikkei ehkä ole surumielinen mutta vaikuttava. Miten agent x, odotan edelleen koska saan lukea enemmän näitä tekstejä, pykää vaikka omakustanne niin ainakin yksi ostaja löytyy.
Sain lahjaksi sellaisen nahkavihon jokin aika sitten. Sellainen joka näyttää kirjalta. Ajattelin, että alan kirjoittamaan siihen Suuren Romaanini, oman elämänkertani, kunnes tajusin että se täyttäisi vain ensimmäiset kaksikymmentä sivua, jos edes sitäkään, ja tekisi käsialansa vuoksi harvinaisen vaikeaa luettavaa.
Kohdataanpa todellisuus, sinä ja minä: minusta ei koskaan tule julkaisutta kirjailijaa. En tule ikinä kirjoittamaan romaania. Aina silloin tällöin, eksyn tälle palstalle ja kirjoitan jonkin lyhyen pätkän, koska haluan eläytyä sellaisiin tunteisiin ja tilantaisiin, joita en itse koskaan kohtaa arkipäivässäni.
Mutta, ehkä kirjoitan nahkavihon täyteen pieniä tarinoita, lauseita ja mietelmiä joita voin muistaa vanhassa iässäni ja lahjoittaa jollekin kiittämättömälle jälkikasvulle, joka tuhoaa sen kömplelössä tapaturmassa.
Kiitos sinulle kuitenkin kannustuksestasi.
vaikka minuuttinovelleja, mutta jos et halua, niin ei sitten, pah.
”Mutta, ehkä kirjoitan nahkavihon täyteen pieniä tarinoita, lauseita ja mietelmiä joita voin muistaa vanhassa iässäni ja lahjoittaa jollekin kiittämättömälle jälkikasvulle, joka tuhoaa sen kömplelössä tapaturmassa.”
Pessimisti ?
Jaapajaa.
Sinuna kirjoittaisin ihan ensi alkuun pari kolme pakinaa tai mininovellia kiittämättömästä jälkikasvusta.
Kiittämätön jälkikasvu... mikä aiheiden aihe !
Minä? Ehkä hiukan, mutta "CHANGE WE CAN". Siis I can.
Seuraavaksi kirjoitan minuuttinovellin miehestä, joka on kauhuissaan, koska hänen suurin unelmansa on tullut toteen ja häntä vedetään tuhanteen eri suuntaan.
P.S. Mun ei tarvinnut muuten lukea kahteen otteeseen tekstiäsi, mitä sinulle on tapahtumassa?
“… ei kahta kertaa…”
Oho! Pelottavaa!
Mitähän Sinulle nyt on tapahtunut?