Plaah, aina sitä on tuntenut olevansa jotenkin parempi mitä tulee parisuhteeseen, mutta kyllä..harkitsen eroa naisestani. Takana on vuosia mihin mahtuu niin hyvää siinä missä pahaakin. Pettänyt en ole koskaan vaikka flirtin vikaa minussa onkin. Tuntuu vaan että olen antanut kaikkeni ja enemmänkin että saisin tämän toimimaan. En todellakaan kaipaa sinkkuelämää, nautin seurustelemisesta. Sanoisin olevani parhaimmillani parisuhteessa, se vaan toimii mulle. Olen hiukan surullinen huomatessani että ensimmäiset oireet ovat saapuneet,mitkä vievät minua lähemmäksi sitä hetkeä kun vihellän pelin poikki. Mä en enään osaa nukkua sun vieressä rakkaani, siis jos susta jokin osa edes koskee muhun, mun on pakko ottaa väliä suhun öisin jos haluan saada hetken edes nukutuksi. Viime yönä en taas nukkunut kun hetkittäin, oli kuuma ja epämukava olo. Ja joo, tosissaan rakastan tätä naista mutten enään kumppaninani vaan lähinnä kaverina jonka liika läheisyys ahdistaa. Mä olen itse perheestä joka on rikkoutunut monen monta kertaa ja inhoan sitä totuutta etten saa tätä enään toimimaan. En haluaisi erota.
Miten tämän saa selitettyä naiselle joka rakastaa mua aivan älyttömästi tai ainakin mä kuvittelen näin..
Olen jo yli kuukauden odottanut vaan että tämä tunne jotenkin katoaisi,mutta oireet siitä että olen sinnikkäästi vaan yrittänyt rupeavat olemaan jo niin pahoja että voin jo fyysisesti huonosti..
Ja ei, mitään kummempaa suhteessani ei ole sattunut..Olemme vaan kasvaneet erilleen. En tunnista susta enään sitä naista johon rakastuin. Muistotkaan eivät enään paranna tätä tunnetta. Onhan niitä kuitenkin kerääntynyt, hyviä muistoja jotka ovat täynnä rakkautta.
Mutta tuntuu että ne ovat niin kaukaisia.
Haluan fiksuja neuvoja tai ajatuksia.
Kukaan ollut samassa tilanteessa??
Miten tämän saa selitettyä naiselle joka rakastaa mua aivan älyttömästi tai ainakin mä kuvittelen näin..
Olen jo yli kuukauden odottanut vaan että tämä tunne jotenkin katoaisi,mutta oireet siitä että olen sinnikkäästi vaan yrittänyt rupeavat olemaan jo niin pahoja että voin jo fyysisesti huonosti..
Ja ei, mitään kummempaa suhteessani ei ole sattunut..Olemme vaan kasvaneet erilleen. En tunnista susta enään sitä naista johon rakastuin. Muistotkaan eivät enään paranna tätä tunnetta. Onhan niitä kuitenkin kerääntynyt, hyviä muistoja jotka ovat täynnä rakkautta.
Mutta tuntuu että ne ovat niin kaukaisia.
Haluan fiksuja neuvoja tai ajatuksia.
Kukaan ollut samassa tilanteessa??
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kylmäävän rehellisesti kirjoitit, melkein tunnen ahdistuksesi. Voimakkaammin silti koskee tuon vieressä nukkuvan osa. Oletko aivan varma, että hän on täysin tietämätön suhteenne tilasta? Siitä kehoitan keskustelemaan, vaikka se vaikeaa olisikin. Toivottavasti ymmärrät, ettei hänen onnensa ole sinun vastuullasi jos haluat erota, mutta anna hänelle sen verran arvoa, että teette eroprosessin yhdessä tai eheennytte yhdessä.
Julminta on vain yks aamu lähteä "Heippa rakas, en tule enää takaisin."
Kokemuksesta voin sanoa että pitkässä suhteessa tulee näitä ahdistuksia. Toinen ei voisi vähempää kiinnostaa ja tarvitset omaa aikaa. Ihan normaalia. Näistä asioista täytyy osata keskustella kumppaninsa kanssa. Keksi omia virikkeitä kotinne ulkopuolella. Sano suoraan kumppanillesi että tarvitset tilaa hengittää. Teettekö te kaikki asiat yhdessä? Kokeilkaa tehdä ne erikseen. Kriisit voi kestää jopa vuodenkin suhteessa. Kuukausi on pieni aika. Jos teillä on muuten hyvä suhde niin anna sille vielä mahdollisuus. Hyvää ei kannata heittää hukkaan. Kerro rehellisesti kumppanillesi mitä tunnet..aloita siitä.
kriisejä tulee ja menee, mutta ei kannata heti luovuttaa ja ajatella että ero olisi ainoa mahdollisuus. Et kertonut ikääsi, mutta joskus kyse voi olla esim. vaihdevuosistakin. On olemassa kaikenlaisia terapioita yms. mutta ensiksi minäkin lähtisi liikkeelle tuosta oman ajan ottamisesta, toisaalta sitten myös yhteisen ajan luomisesta.
Tsemppiä
kokemuksestani voin sanoa, että pitkässä suhteessa, välillä tulee tunne, että ei voi toista sietää.
Kaikki mitä hän sanoo tai tekee ärsyttää.
Ja hänen kosketus tai lähellä olo ei tunnu hyvältä.
Ei kannata luovuttaa liian helpolla...varsinkin kun teillä on tunteita toisianne kohtaan ja rakastatte.
On eri asia, jos tunteet olisisvat kuolleet eikä rakkautta olisi enää jäljellä.
Ota avoimesti asia puheeksi rakkaasi kanssa.
keskustelkaa, keskustelkaa.... :)
Hmm. Olen ollut varmasti samassa tilanteessa, tosin juuri siellä toisella puolella. Tai tilanteemme oli jokseenkin samanlainen. Puhuimme kyllä, mutta hän halusi minusta loppujen lopuksi lopullisesti eroon, ei vain löytänyt muuta ulospääsyä. Ja teimme paljon, lähes kaiken yhdessä ("syy" tähän oli kyllä molemmissa, olisi pitänyt tajuta aiemmin ottaa omaa tilaa). Sanoin hänelle että voin mennä joksikin aikaa pois, mutta hän sanoi ettei tarvitse ja yritimme taas. Mutta sitten hän kuitenkin halusi lopullisen eron.
Tietysti myös minulla oli välillä näitä ahdistuskohtauksia, ei varmaan kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin hänellä. Ja ne menivät aina ohi, kun mietin mitä kaikkea hyvää meillä oli. Eihän sitä aina toista jaksa, ärsyttää ja suututtaa. Luonnollista.
Meillä todella oli hyvä suhde. Olisi pitänyt vain tajuta aiemmin vähän ottaa irtiotto toisesta. Mennä enemmän yksin. Puhua aiemmin. En olisi halunnut luopua hänestä, mutta minkäs teet.
Mutta todella, puhua kannattaa. Toista kunnioittavasti ja arvostavasti.
Ja aloittajallehan tämäkin oli tarkoitettu.
Hmm. Olen ollut varmasti samassa tilanteessa, tosin juuri siellä toisella puolella. Tai tilanteemme oli jokseenkin samanlainen. Puhuimme kyllä, mutta hän halusi minusta loppujen lopuksi lopullisesti eroon, ei vain löytänyt muuta ulospääsyä. Ja teimme paljon, lähes kaiken yhdessä ("syy" tähän oli kyllä molemmissa, olisi pitänyt tajuta aiemmin ottaa omaa tilaa). Sanoin hänelle että voin mennä joksikin aikaa pois, mutta hän sanoi ettei tarvitse ja yritimme taas. Mutta sitten hän kuitenkin halusi lopullisen eron.
Tietysti myös minulla oli välillä näitä ahdistuskohtauksia, ei varmaan kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin hänellä. Ja ne menivät aina ohi, kun mietin mitä kaikkea hyvää meillä oli. Eihän sitä aina toista jaksa, ärsyttää ja suututtaa. Luonnollista.
Meillä todella oli hyvä suhde. Olisi pitänyt vain tajuta aiemmin vähän ottaa irtiotto toisesta. Mennä enemmän yksin. Puhua aiemmin. En olisi halunnut luopua hänestä, mutta minkäs teet.
Mutta todella, puhua kannattaa. Toista kunnioittavasti ja arvostavasti.
Kuulostaa hyvältä ja juuri noin itsekin ajattelen. Ahdistusta tulee ja menee, eikä se suinkaan aina johdu edes mistään selkeästä syystä, saati että se loppuisi eroamalla kumppanistaan. Nykyään erotaan aivan liian helposti, koska se taitaa olla trendikästä, mutta todellisuudessa juuri ainainen eroaminen vie ihmiseltä mahdollisuudet todelliseen omaan kasvuun ja kehitykseen, jota nimenomaan tapahtuu suhteessa toiseen ihmiseen syvällisellä tasolla. Suhteen syvällisyys tulee vasta vuosien myötä.
"Plaah, aina sitä on tuntenut olevansa jotenkin parempi mitä tulee parisuhteeseen,"
Minua jäi vaivaamaan, mitä tämä ensimmäinen lauseesi osanen oikein tarkoittaa.
tilanteessa.Olen kurkkuani myöten täyttä tätä suhdetta jota on paikkailtu sieltä täältä.Pelkään satuttavani häntä ja siksi koitan kestää vielä vähän aikaa ja sitten on kyllä pakko tehdä asialle jotain.
Kun rakkaus hiipuu niin sitä ei vaan voi olla väkisin.En ole ymmärtänyt koskaa suhteita joissa junnataan vaikka mitään ei enään ole.
suhdetta. Me vaan muutumme ja kasvamme:
Ajat muuttuvat ja me niiden mukana. Näin väittää vanha viisaus ja lentävä lause. "Tempus mutandur et nos in illis" sama latinaksi.
Tällaisesta tilanteesta ei voi syyttää ketään eikä edes itseään.
Uusia ihmisiä tulee aina elämään ja rakkauskin on lahja.