Tervehdys!
Eksyin tällaiselle palstalle ja koskapa olisi kauhea halu saada sanoja paperille, niin sitäkin olen aloitellut. Copypastean tähän alle hieman alkuhahmotelmaa omasta idiksestäni dekkariksi, olisi mukavaa, jos siihen saisi vaikkapa hieman kommentteja, miltä se vaikuttaa... Kiitos jo etukäteen kaikille, jotka sitä vaivautuvat lukemaan!
1.
TORSTAI 16.4., HELSINKI, KAISANIEMI, Klo 15.48
Kaksi peräkkäin ajavaa, harmaata 90-luvun lopun Volkswagen Transporteria jaksoi tuskin kiinnittää kenenkään huomiota, kun ne kaarsivat ohi ravintola Kaisaniemen hieman neljän jälkeen keväisenä perjantai-iltapäivänä. Kaupunki odotti kesän ensimmäisiä tuulahduksia. Vaikka kevät olikin ollut hieman aikaisessa, ei puissa ollut kummoisiakaan hiirenkorvia vielä. Sen verran aurinko lämmitti, että ravintolan terassilla näkyi ensimmäiset terassivieraat. Autossa istuvat miehet eivät heitä nähneet –terassia varjostivat suuret pensaat. Eikä heitä olisi sillä hetkellä kiinnostanutkaan. Heidän huomionsa oli suunnattu tarkasti tuleviin minuutteihin.
Ensimmäisessä autossa istui kaikkiaan 3 miestä. Pakettiautosta oli poistettu ikkuna kuljettajan ja tavaratilan välistä, aivan kuten takana tulevastakin autosta. Tämä helpotti kuljettajan ja takana istuvien miehen yhteydenpitoa, vaikka matkan aikana ei montaa sanaa sanottukaan. Muutamia muitakin muutostöitä näihin edellisviikolla varastettuihin autoihin oli tehty. Luonnollisesti rekisterikilvet oli varastetut, sen lisäksi kattoon oli tehty muutama kattoluukku. Lisäksi molempien autojen toiset liukuovet oli hitsattu umpeen, samoin kuin saman puolen etuovet. Toisesta autosta kuskin puolen, toisesta pelkääjän. Nämä kaikki muutostyöt oli tehty pienessä, unohdetussa verstaassa Sipoossa, josta ei löytyisi enää jälkiäkään joukkion siellä olosta. Siitä pitäisi ajastettu palopommi huolen.
Autot ajoivat peräkkäin ohi Kaisaniemen puiston. Siellä muutama mustiin pukeutunut teini aloitteli jo viikonloppua nurmikolla makoillen. Siitä autot lipuivat hitaasti ja varmasti ohi kansallisteatterin aina Kaivokadun liikennevaloihin saakka. Rytmitys oli tärkeää. Jo kaukaa ensimmäisen auton kuljettaja näki valojen vaihtuvan kohta –hän ei pitänyt mitään kiirettä. 2 minuuttia liikennevaloissa ei olisi heidän aikataulunsa mukaan millään tavalla merkittävää, sen sijaan huolestuttavaa olisi, jos he eivät pääsisi ajamaan perätysten. Penkillä istuvan kuljettajan rystyset puristivat ohjauspyörää yhä tiukentuvalla otteella. He olivat juuri astuneet riskialueelle, jossa jokainen kulkija kuvattaisiin ainakin kolmesta eri suunnasta erilaisilla kameroilla. Tätä varten jokainen miehistä oli käyttänyt suuren määrän tunnistusta vaikeuttavia maskeerausaineita, heitä oli lähes mahdoton tunnistaa peruukkien alta. Työtakeissa komeilevat Wurth-tuotemerkit antoivat kuvaa normaaleista duunareista. Siitä huolimatta peruukin sivusta saattoi ohikävelevä jalankulkija nähdä pisaran hikeä muodostuvan ja jatkavan matkaansa kohti vaaleaa kaulan ihoa. Kuljettaja tiesi, ettei hän ollut eläessään osallistunut mihinkään tämänkaltaiseen keikkaan. Valot vaihtuivat keltaisen kautta kesäisen vihreäksi. Kuljettaja nosti hitaasti kytkimen ja kääntyi risteyksestä vasemmalle, kohti Kaisaniemeä. Ennen Kaisaniemen ylämäkeä hän laittaisi viimeistä kertaa ajamansa auton vilkun näyttämään vasemmalle ja kääntyisi kohti heidän kohderakennusta, Helsingin Grand Casinoa, jonka mainosvalot loistivat Fennia-talon ylimmissä kerroksissa.
2.
Risto Arvelin katseli maailmaa tummien lasien läpi. Kevät Helsingissä, ensimmäinen miltei kymmeneen vuoteen. Hän palasi muistoissaan taaksepäin, mietti aikaa, jolloin hän oli tullut rautatientorille bussilla. Nyt sinne ei enää itäisistä lähiöistä tullut yksikään bussi, ainoastaan oranssit M-merkit viittilöivät ihmisiä astumaan alas maanalaiseen Helsinkiin, jossa heitä hellittiin kauppakeskuksilla, erikoisliikkeillä sekä metrolla. Vaikka hän pinnisti muistiaan, hän ei pystynyt muistamaan yksityiskohtia noista bussimatkoista. Ainoastaan auringon, joka paistoi heidän ylittäessään Kulosaaren siltaa. Ja äidin käden, kun se oli tarttunut Riston silloin pieneen käteen bussin kaartaessa kohti Hakaniemeä. Sitä kosketusta hän oli kaivannut paljon. Äiti oli menehtynyt Riston ollessa 18-vuotias. Yksinhuoltaja, Riston tuki ja turva. Risto oli pärjääjä jo ala-asteelta lähtien. Häntä ei kiusattu. Ne, jotka yrittivät, eivät tehneet sitä toistamiseen. Äidin kuollessa Risto oli juuri valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin. Isku oli kova, hän ei hyvästä koulumenestyksestä huolimatta saanut kummoisiakaan arvosanoja kokeesta –stressi ja ikävä olivat liian suuria nuorelle miehelle. Hän päätti ottaa etäisyyttä asioihin pestautumalla armeijaan mahdollisimman kauas ja onnistui. Vuoden kuluttua hän siirtyi reserviin luutnanttina lapin perukoilta, Sodankylästä.
Upseerin ura siinsi jo mielessä, Helsinki muodostui ongelmaksi. Hän ei halunnut jäädä kaupunkiin. Sattuman oikusta –oikeammin muutaman oluen ja harhautuneen nyrkiniskun- hänelle tuli tarve poistua hieman pidemmälle. Kaverille oli käynyt pahasti, leukaluu murtunut ja jonkinlainen kallonmurtumakin. Yhdestä vaivaisesta kapakkatappelussa isketystä oikean käden suorasta muodostui Riston elämän käännekohta. Häntä etsittiin suhteellisen varmasti, kapakka oli ollut täynnä naamatuttuja. Risto oli päivän verran pohdiskellut vaihtoehtojaan, hypännyt Tukholmaan menevään laivaan, luovinut tiensä Ranskaan asti ja värväytynyt muukalaislegioonaan. Sille tielle hän oli jäänyt. Miltei kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt hän kuitenkin istui entisen kotikaupunkinsa terassilla, nautti auringosta ja otti uuden suullisen kevään ensimmäisestä terassioluesta.
Hän sulautui joukkoon mainosti. Joskin huomiota herättävän kookas olemus saattoi saada jonkun pään kääntymään, useimmiten kyseessä oli kauniimman sukupuolen edustaja. Risto oli aina vedonnut naisiin. Hänen karski olemuksensa huokui luotettavuutta, äijämäisyyttä sekä turvaa. Toisaalta silmät, jotka hän tosin peitti lähes poikkeuksetta tummilla laseilla, kertoivat pikkupojasta, jolla oli kujeet mielessä. Sen katseen hän oli onnistunut säilyttämään läpi kaikki ne vuodet, jolloin ainoat kujeet hän teki aseella ja ihmisille, jotka olivat hänelle ainoastaan maalitauluja. Tämän kaiken hän pystyi silmistään peittämään tavalla, joka herätti kaikissa palvelustovereissa kateutta. Risto ei ollut nähnyt painajaisia, hän kykeni toimimaan aina tilanteen mukaan –niin siviilissä kuin palveluksessakin. Hän oli täydellinen sotilas. Eikä häntä haluttu päästää muukalaislegioonan eliitistä pois, hän uusi sopimuksensa kahdesti. Sitten Risto päätti, että aika oli tullut ja astui siviilimaailmaan ja suuntasi kulkunsa Suomeen. Silloin hänestä tuli Risto. Sitä ennen hän oli joku muu, nyt hän oli Risto Arvelin.
Risto tarkkaili ihmisiä ympärillään vaistomaisesti ja tarkasti. Se oli entisen ammatin varjopuolia. Tosin se kantoi hänen nykyisissäkin toimeksiannoissaan niin suurta hedelmää, ettei se häntä haitannut. Risto näki silmäkulmastaan kahden pakettiauton lipuvan terassin ohi, ikään kuin parkkipaikkaa etsien. Jostakin syystä hän käänsi hieman katsettaan niiden mentyä ohitse. Hänen katseensa kohtasi ensimmäisenä tummahiuksisen tytön viehkeän hymyn, johon hänen teki mielensä vastata, mutta katse siirtyi kuin itsestään eteenpäin. Jotakin oli tapahtumassa.
Risto nosti tuopin huulilleen samalla, kun hän näki pakettiautojen kiihdyttävän vauhtia. Hieman liian paljon ajettujen dieselmoottoreiden ääni kohosi ylitse kaupungin muun äänimaailman, kun ne syöksähtivät eteenpäin. Risto reagoi välittömästi. Hän laski tuopin pöydälleen, ei edes huomannut enää tummatukkaisen naisen intensiivistä ja viettelevää katsetta ja nousi hitaasti seisaalleen. Samassa kuului törmäyksen ääni. Ja heti perään toinen. Noustessaan ylös ja lähtiessään päättäväisesti pois tapahtumien keskipisteestä, Risto ehti huomata pakettiautojen ajaneen jonkinlaiseen V-kirjaimen muotoiseen muodostelmaan miltei korttelin päähän hänestä. Ne näyttivät seisovan jonkin oven edessä. Ovea ei enää edes näkynyt, se jäi V-kirjaimen sisäpuolelle. Astuessaan ulos terassialueelta muut ihmiset kohdistivat vasta huomionsa tapahtumassa olevaan näytelmään. Käsikirjoitukseen tuntui kuuluvan rutkasti pyrotekniikkaa; molemmista autoista, tai niiden ulkopuolelta –jostain- nousi vahva savu. Se ei kuitenkaan tuoksunut savulta. Se oli enemmänkin pilviverho, joka peitti kaiken näkyvyyden pakettiautojen suuntaan. Savuun paittyi epämääräisiä ääniä, ihmisten huutoa, hajoavien tuoppien räsähdyksiä sekä terassien ämyreiden tuottamia kappaleiden pätkiä.
Risto ei katsonut enää taakseen, hän suunnisti Mikonkatua kohti Aleksanterinkatua. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä minkään sellaisen kanssa, joka voisi aiheuttaa hänelle harmeja. Harmiksi luettiin myös poliisin kuulustelut, kuulemiset ja todistaminen. Hänen vaistonsa kertoi, että hänellä olisi ollut edessään juuri ne asiat.
Hetken mielijohteesta hän hidasti askeleitaan ennen Kaisaniemenkatua ja kääntyi ympäri. Hän tiedosti hyvin riskit, jostakin syystä hänen oli pakko katsoa, oliko hänen vaistonsa oikeassa. Hän ylitti Mikonkadun ja siirtyi grillikioskin takaa vakaasti kohti Aleksis Kiven patsasta. Autot seisoivat savuten Grand Casino Helsingin edessä, molempien keulat oli ajettu vasten ikkunalasia, takakulmistaan autot olivat kiinni toisissaan niin, että koko sisäänkäynti oli täysin suljettu. Enää autoja ei tosin edes erottanut, niin sankka savu niistä nousi. Savun Risto tunnisti heti, samaa sotilaskäyttöön tehtyä savupeitettä hän oli hyödyntänyt usein tositilanteissa. Savu peitti alleen kaiken, sekoitti jopa lämpökameroita, joten vihollisten tuhoaminen savun keskeltä oli äärimmäisen vaikeaa. Nyt savu peitti alleen molemmat pakettiautot, sitä tuntui tulevan sekä autojen alta että sisältä.
Risto jatkoi askellustaan kohti Aleksis Kiven istuvaa patsasta. Vieläkään ei kuulunut sireenien ulvontaa mistään suunnasta. Sen sijaan kymmenkunta ihmistä oli jo kaivanut kamerakännykkänsä esiin ja ottivat innokkaina kuvia savuavista autoista. Metro- tai Vartti-lehden lukijankuvat saisivat varmasti sivuilleen täytettä seuraavaksi päiväksi. Ehkä onnekkain jopa saisi satasen vaivanpalkakseen. Risto pohti mielessään, miten hullulta tuntui, että ihmiset kaivoivat kamerakännykkänsä esiin sen sijaan, että olisivat heti soittaneet poliisille. Juurikaan tätä ajatusta pidemmälle hän ei ehtinyt, kun hän näki etsimänsä. Patsaasta hieman sivulle seisoi turistin näköinen mies, jota ei tuntunut tapahtumassa oleva näytelmä kiinnostavan juuri ollenkaan. Hän seisoi sivullaan kohti autoja kiirehtivästä massasta ja puhui näennäisen rauhallisesti matkapuhelimeensa. Mies oli pukeutunut arkisen harmaasti, eikä kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Paitsi Risto. Hän katsoi miestä tarkasti, etäisyyttä heillä oli yhä kolmisenkymmentä metriä ja kohti savuavia autoja rynnivät ihmiset mahdollistivat Ristolle näkymättömän tarkkailun. Risto känntyi vastahakoisesti kohti Casinon ovia ja autoja. Hän ei halunnut herättää miehen epäluuloja. Nyt savua tunki jo viereisestä sisäänkäynnistäkin, ovista pääsi elokuvateattereihin ja sitä kautta Kaisaniemen metroasemalle. Koko sisäänkäynti näytti olevan harmaana savusta. Paikalle oli kertynyt jo satakunta ihmistä, juuri sillä hetkellä ensimmäinen poliisiauto kaarsi Mikonkadulle samasta suunnasta, josta molemmat pakettiautot olivat aiemmin Casinon eteen ajaneet. Risto loi silmäyksen kohti patsaan luona yhä puhelimeen puhuvaa hahmoa ja huomasi tämän lähtevän kävelemään rivakasti poispäin Casinoa kohti vellovasta ihmismassasta, suuntanaan ilmiselvästi Rautatieasema. Risto kiihdytti hieman askeleitaan ja lähti painelemaan samaan suuntaan. Hän oli arvellut oikein.
Eksyin tällaiselle palstalle ja koskapa olisi kauhea halu saada sanoja paperille, niin sitäkin olen aloitellut. Copypastean tähän alle hieman alkuhahmotelmaa omasta idiksestäni dekkariksi, olisi mukavaa, jos siihen saisi vaikkapa hieman kommentteja, miltä se vaikuttaa... Kiitos jo etukäteen kaikille, jotka sitä vaivautuvat lukemaan!
1.
TORSTAI 16.4., HELSINKI, KAISANIEMI, Klo 15.48
Kaksi peräkkäin ajavaa, harmaata 90-luvun lopun Volkswagen Transporteria jaksoi tuskin kiinnittää kenenkään huomiota, kun ne kaarsivat ohi ravintola Kaisaniemen hieman neljän jälkeen keväisenä perjantai-iltapäivänä. Kaupunki odotti kesän ensimmäisiä tuulahduksia. Vaikka kevät olikin ollut hieman aikaisessa, ei puissa ollut kummoisiakaan hiirenkorvia vielä. Sen verran aurinko lämmitti, että ravintolan terassilla näkyi ensimmäiset terassivieraat. Autossa istuvat miehet eivät heitä nähneet –terassia varjostivat suuret pensaat. Eikä heitä olisi sillä hetkellä kiinnostanutkaan. Heidän huomionsa oli suunnattu tarkasti tuleviin minuutteihin.
Ensimmäisessä autossa istui kaikkiaan 3 miestä. Pakettiautosta oli poistettu ikkuna kuljettajan ja tavaratilan välistä, aivan kuten takana tulevastakin autosta. Tämä helpotti kuljettajan ja takana istuvien miehen yhteydenpitoa, vaikka matkan aikana ei montaa sanaa sanottukaan. Muutamia muitakin muutostöitä näihin edellisviikolla varastettuihin autoihin oli tehty. Luonnollisesti rekisterikilvet oli varastetut, sen lisäksi kattoon oli tehty muutama kattoluukku. Lisäksi molempien autojen toiset liukuovet oli hitsattu umpeen, samoin kuin saman puolen etuovet. Toisesta autosta kuskin puolen, toisesta pelkääjän. Nämä kaikki muutostyöt oli tehty pienessä, unohdetussa verstaassa Sipoossa, josta ei löytyisi enää jälkiäkään joukkion siellä olosta. Siitä pitäisi ajastettu palopommi huolen.
Autot ajoivat peräkkäin ohi Kaisaniemen puiston. Siellä muutama mustiin pukeutunut teini aloitteli jo viikonloppua nurmikolla makoillen. Siitä autot lipuivat hitaasti ja varmasti ohi kansallisteatterin aina Kaivokadun liikennevaloihin saakka. Rytmitys oli tärkeää. Jo kaukaa ensimmäisen auton kuljettaja näki valojen vaihtuvan kohta –hän ei pitänyt mitään kiirettä. 2 minuuttia liikennevaloissa ei olisi heidän aikataulunsa mukaan millään tavalla merkittävää, sen sijaan huolestuttavaa olisi, jos he eivät pääsisi ajamaan perätysten. Penkillä istuvan kuljettajan rystyset puristivat ohjauspyörää yhä tiukentuvalla otteella. He olivat juuri astuneet riskialueelle, jossa jokainen kulkija kuvattaisiin ainakin kolmesta eri suunnasta erilaisilla kameroilla. Tätä varten jokainen miehistä oli käyttänyt suuren määrän tunnistusta vaikeuttavia maskeerausaineita, heitä oli lähes mahdoton tunnistaa peruukkien alta. Työtakeissa komeilevat Wurth-tuotemerkit antoivat kuvaa normaaleista duunareista. Siitä huolimatta peruukin sivusta saattoi ohikävelevä jalankulkija nähdä pisaran hikeä muodostuvan ja jatkavan matkaansa kohti vaaleaa kaulan ihoa. Kuljettaja tiesi, ettei hän ollut eläessään osallistunut mihinkään tämänkaltaiseen keikkaan. Valot vaihtuivat keltaisen kautta kesäisen vihreäksi. Kuljettaja nosti hitaasti kytkimen ja kääntyi risteyksestä vasemmalle, kohti Kaisaniemeä. Ennen Kaisaniemen ylämäkeä hän laittaisi viimeistä kertaa ajamansa auton vilkun näyttämään vasemmalle ja kääntyisi kohti heidän kohderakennusta, Helsingin Grand Casinoa, jonka mainosvalot loistivat Fennia-talon ylimmissä kerroksissa.
2.
Risto Arvelin katseli maailmaa tummien lasien läpi. Kevät Helsingissä, ensimmäinen miltei kymmeneen vuoteen. Hän palasi muistoissaan taaksepäin, mietti aikaa, jolloin hän oli tullut rautatientorille bussilla. Nyt sinne ei enää itäisistä lähiöistä tullut yksikään bussi, ainoastaan oranssit M-merkit viittilöivät ihmisiä astumaan alas maanalaiseen Helsinkiin, jossa heitä hellittiin kauppakeskuksilla, erikoisliikkeillä sekä metrolla. Vaikka hän pinnisti muistiaan, hän ei pystynyt muistamaan yksityiskohtia noista bussimatkoista. Ainoastaan auringon, joka paistoi heidän ylittäessään Kulosaaren siltaa. Ja äidin käden, kun se oli tarttunut Riston silloin pieneen käteen bussin kaartaessa kohti Hakaniemeä. Sitä kosketusta hän oli kaivannut paljon. Äiti oli menehtynyt Riston ollessa 18-vuotias. Yksinhuoltaja, Riston tuki ja turva. Risto oli pärjääjä jo ala-asteelta lähtien. Häntä ei kiusattu. Ne, jotka yrittivät, eivät tehneet sitä toistamiseen. Äidin kuollessa Risto oli juuri valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin. Isku oli kova, hän ei hyvästä koulumenestyksestä huolimatta saanut kummoisiakaan arvosanoja kokeesta –stressi ja ikävä olivat liian suuria nuorelle miehelle. Hän päätti ottaa etäisyyttä asioihin pestautumalla armeijaan mahdollisimman kauas ja onnistui. Vuoden kuluttua hän siirtyi reserviin luutnanttina lapin perukoilta, Sodankylästä.
Upseerin ura siinsi jo mielessä, Helsinki muodostui ongelmaksi. Hän ei halunnut jäädä kaupunkiin. Sattuman oikusta –oikeammin muutaman oluen ja harhautuneen nyrkiniskun- hänelle tuli tarve poistua hieman pidemmälle. Kaverille oli käynyt pahasti, leukaluu murtunut ja jonkinlainen kallonmurtumakin. Yhdestä vaivaisesta kapakkatappelussa isketystä oikean käden suorasta muodostui Riston elämän käännekohta. Häntä etsittiin suhteellisen varmasti, kapakka oli ollut täynnä naamatuttuja. Risto oli päivän verran pohdiskellut vaihtoehtojaan, hypännyt Tukholmaan menevään laivaan, luovinut tiensä Ranskaan asti ja värväytynyt muukalaislegioonaan. Sille tielle hän oli jäänyt. Miltei kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt hän kuitenkin istui entisen kotikaupunkinsa terassilla, nautti auringosta ja otti uuden suullisen kevään ensimmäisestä terassioluesta.
Hän sulautui joukkoon mainosti. Joskin huomiota herättävän kookas olemus saattoi saada jonkun pään kääntymään, useimmiten kyseessä oli kauniimman sukupuolen edustaja. Risto oli aina vedonnut naisiin. Hänen karski olemuksensa huokui luotettavuutta, äijämäisyyttä sekä turvaa. Toisaalta silmät, jotka hän tosin peitti lähes poikkeuksetta tummilla laseilla, kertoivat pikkupojasta, jolla oli kujeet mielessä. Sen katseen hän oli onnistunut säilyttämään läpi kaikki ne vuodet, jolloin ainoat kujeet hän teki aseella ja ihmisille, jotka olivat hänelle ainoastaan maalitauluja. Tämän kaiken hän pystyi silmistään peittämään tavalla, joka herätti kaikissa palvelustovereissa kateutta. Risto ei ollut nähnyt painajaisia, hän kykeni toimimaan aina tilanteen mukaan –niin siviilissä kuin palveluksessakin. Hän oli täydellinen sotilas. Eikä häntä haluttu päästää muukalaislegioonan eliitistä pois, hän uusi sopimuksensa kahdesti. Sitten Risto päätti, että aika oli tullut ja astui siviilimaailmaan ja suuntasi kulkunsa Suomeen. Silloin hänestä tuli Risto. Sitä ennen hän oli joku muu, nyt hän oli Risto Arvelin.
Risto tarkkaili ihmisiä ympärillään vaistomaisesti ja tarkasti. Se oli entisen ammatin varjopuolia. Tosin se kantoi hänen nykyisissäkin toimeksiannoissaan niin suurta hedelmää, ettei se häntä haitannut. Risto näki silmäkulmastaan kahden pakettiauton lipuvan terassin ohi, ikään kuin parkkipaikkaa etsien. Jostakin syystä hän käänsi hieman katsettaan niiden mentyä ohitse. Hänen katseensa kohtasi ensimmäisenä tummahiuksisen tytön viehkeän hymyn, johon hänen teki mielensä vastata, mutta katse siirtyi kuin itsestään eteenpäin. Jotakin oli tapahtumassa.
Risto nosti tuopin huulilleen samalla, kun hän näki pakettiautojen kiihdyttävän vauhtia. Hieman liian paljon ajettujen dieselmoottoreiden ääni kohosi ylitse kaupungin muun äänimaailman, kun ne syöksähtivät eteenpäin. Risto reagoi välittömästi. Hän laski tuopin pöydälleen, ei edes huomannut enää tummatukkaisen naisen intensiivistä ja viettelevää katsetta ja nousi hitaasti seisaalleen. Samassa kuului törmäyksen ääni. Ja heti perään toinen. Noustessaan ylös ja lähtiessään päättäväisesti pois tapahtumien keskipisteestä, Risto ehti huomata pakettiautojen ajaneen jonkinlaiseen V-kirjaimen muotoiseen muodostelmaan miltei korttelin päähän hänestä. Ne näyttivät seisovan jonkin oven edessä. Ovea ei enää edes näkynyt, se jäi V-kirjaimen sisäpuolelle. Astuessaan ulos terassialueelta muut ihmiset kohdistivat vasta huomionsa tapahtumassa olevaan näytelmään. Käsikirjoitukseen tuntui kuuluvan rutkasti pyrotekniikkaa; molemmista autoista, tai niiden ulkopuolelta –jostain- nousi vahva savu. Se ei kuitenkaan tuoksunut savulta. Se oli enemmänkin pilviverho, joka peitti kaiken näkyvyyden pakettiautojen suuntaan. Savuun paittyi epämääräisiä ääniä, ihmisten huutoa, hajoavien tuoppien räsähdyksiä sekä terassien ämyreiden tuottamia kappaleiden pätkiä.
Risto ei katsonut enää taakseen, hän suunnisti Mikonkatua kohti Aleksanterinkatua. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä minkään sellaisen kanssa, joka voisi aiheuttaa hänelle harmeja. Harmiksi luettiin myös poliisin kuulustelut, kuulemiset ja todistaminen. Hänen vaistonsa kertoi, että hänellä olisi ollut edessään juuri ne asiat.
Hetken mielijohteesta hän hidasti askeleitaan ennen Kaisaniemenkatua ja kääntyi ympäri. Hän tiedosti hyvin riskit, jostakin syystä hänen oli pakko katsoa, oliko hänen vaistonsa oikeassa. Hän ylitti Mikonkadun ja siirtyi grillikioskin takaa vakaasti kohti Aleksis Kiven patsasta. Autot seisoivat savuten Grand Casino Helsingin edessä, molempien keulat oli ajettu vasten ikkunalasia, takakulmistaan autot olivat kiinni toisissaan niin, että koko sisäänkäynti oli täysin suljettu. Enää autoja ei tosin edes erottanut, niin sankka savu niistä nousi. Savun Risto tunnisti heti, samaa sotilaskäyttöön tehtyä savupeitettä hän oli hyödyntänyt usein tositilanteissa. Savu peitti alleen kaiken, sekoitti jopa lämpökameroita, joten vihollisten tuhoaminen savun keskeltä oli äärimmäisen vaikeaa. Nyt savu peitti alleen molemmat pakettiautot, sitä tuntui tulevan sekä autojen alta että sisältä.
Risto jatkoi askellustaan kohti Aleksis Kiven istuvaa patsasta. Vieläkään ei kuulunut sireenien ulvontaa mistään suunnasta. Sen sijaan kymmenkunta ihmistä oli jo kaivanut kamerakännykkänsä esiin ja ottivat innokkaina kuvia savuavista autoista. Metro- tai Vartti-lehden lukijankuvat saisivat varmasti sivuilleen täytettä seuraavaksi päiväksi. Ehkä onnekkain jopa saisi satasen vaivanpalkakseen. Risto pohti mielessään, miten hullulta tuntui, että ihmiset kaivoivat kamerakännykkänsä esiin sen sijaan, että olisivat heti soittaneet poliisille. Juurikaan tätä ajatusta pidemmälle hän ei ehtinyt, kun hän näki etsimänsä. Patsaasta hieman sivulle seisoi turistin näköinen mies, jota ei tuntunut tapahtumassa oleva näytelmä kiinnostavan juuri ollenkaan. Hän seisoi sivullaan kohti autoja kiirehtivästä massasta ja puhui näennäisen rauhallisesti matkapuhelimeensa. Mies oli pukeutunut arkisen harmaasti, eikä kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Paitsi Risto. Hän katsoi miestä tarkasti, etäisyyttä heillä oli yhä kolmisenkymmentä metriä ja kohti savuavia autoja rynnivät ihmiset mahdollistivat Ristolle näkymättömän tarkkailun. Risto känntyi vastahakoisesti kohti Casinon ovia ja autoja. Hän ei halunnut herättää miehen epäluuloja. Nyt savua tunki jo viereisestä sisäänkäynnistäkin, ovista pääsi elokuvateattereihin ja sitä kautta Kaisaniemen metroasemalle. Koko sisäänkäynti näytti olevan harmaana savusta. Paikalle oli kertynyt jo satakunta ihmistä, juuri sillä hetkellä ensimmäinen poliisiauto kaarsi Mikonkadulle samasta suunnasta, josta molemmat pakettiautot olivat aiemmin Casinon eteen ajaneet. Risto loi silmäyksen kohti patsaan luona yhä puhelimeen puhuvaa hahmoa ja huomasi tämän lähtevän kävelemään rivakasti poispäin Casinoa kohti vellovasta ihmismassasta, suuntanaan ilmiselvästi Rautatieasema. Risto kiihdytti hieman askeleitaan ja lähti painelemaan samaan suuntaan. Hän oli arvellut oikein.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mielestäni aika toden tuntuista.
Jaksoin lukea koko judanssin...
Kiinnostaa tietysti, että mitähän siellä oikein skulataan. Tietysti se tulisi olemaan se asia, jonka takia tarina kannattaisi lukea. Tuosta saa kyllä sen vaikutelman, että jotain mielenkiintoista siä o...
Ajatusviivaa käytit vissiin väärin esim.
–terassia... pitäisi kai olla: – terassia... eli välilyönti lisää.
Kappaleet olivat pitkiä. Yksi ohje kappalejaolle on: jos voi ajatella, että asia voisi olla oman otsikon alla, saattaisi se olla hyvä laittaa omaksi kappaleeksi. Esim. ekassa kappaleessa kesän ja kevään kuvaukset voinevat olla omana kappaleenaan.
Wordin oikoluku löysi muutaman virheen. Etkö tehnyt koneella oikolukua?
On nimittäin hiukan tympeää lähteä arvostelemaan tekstiä, jos sitä ei ole viitsitty viimeistellä tarpeeksi.
Alkuhahmotelmaksihan tämä on kyllä hyvä.
Lukiessani menin sekaisin autojen ajoreitistä ja tunnelmasta.
Siis perjantain kevätruuhkassa Helsingin ytimessä autojen peräkkäinajo ilman yhdistävää vaijeria... hufufffffhuh... jotenkin kaukana realismista.
Kirjoittaja kyllä olet ja tällä pikkutarkalla tyylillä kirjoitettuja dekkareitahan kyllä on kirjoitettu. Tämä tyyli ei ole minun mieleeni, mutta tiedän että monelle on.
Hyvä ja kiinnostavakin aloitus, toivottavasti saat joskus loppupisteeseen!