Kun ajatellaan ihmisen sisintä niin kumpi teistä on se todellisempi, se jonka te tässä ja nyt omasta mielestänne tiedostatte, vai se, mikä on kaikkein sisimmässänne ja mitä ette välttämättä tiedosta?
Mielestäni se on se kaikkein sisin,jota ei aina aisti tietoisesti, vaan ihmettelee joitain toimiaan. Kuten ärtymystään, pahaa oloaan tai onnellisuuttaan, sen syvintä syytä. Sisimmällä on parempi muistikin? Siksi se voi jäytää kun sitä ei tämä "tiedossa oleva" ajatusmaailma osaa käsitellä. Miksi nämä kaksi sitten eivät voisi olla tietoisempia toisistaan, mikä estää?
Toivottavasti osasin edes jotenkin kirjoittaa mitä ajan takaa :)
Mielestäni se on se kaikkein sisin,jota ei aina aisti tietoisesti, vaan ihmettelee joitain toimiaan. Kuten ärtymystään, pahaa oloaan tai onnellisuuttaan, sen syvintä syytä. Sisimmällä on parempi muistikin? Siksi se voi jäytää kun sitä ei tämä "tiedossa oleva" ajatusmaailma osaa käsitellä. Miksi nämä kaksi sitten eivät voisi olla tietoisempia toisistaan, mikä estää?
Toivottavasti osasin edes jotenkin kirjoittaa mitä ajan takaa :)
Vastaukset 33
Vanhimmat
Iltaa vaan Vantaanlikka.
Kyllä mä täs oon ihan konkreettisesti ja niin menöö Tiituki tualla. Tarvittooko sitä tällaanen yksinkertaanen seppä sen kummempaa sielun elämää. Noon akkaan asioota ku aatellahan sisiimpiä.
Kyllä mä tierostan notta mä oon täs Sun kans naamat vastakkaan. Eiköös se ny pitääs piisata??
terv. paikallaan istuva seppä ja soffan takana mylläävä Tiitu kulta.
pohdittavaa tosiaan riittääkin. Sisin ja se vielä sisempi ehkä kohtaisivat paremmin jos ihminen osaisi hiljentyä ja kuunnella sisäänpäin itseään. Niin paljon levottomuutta ja väsymystä välissä esim. näin yksinkertaista se ei tietysti ole ja pysyy lopultakin osittain mysteerinä. Huono itseluottamus esim. estää sisimmän totuuden julkitulon. Ihminen esittää muuta kuin on, ei uskalla tai kehtaa olla oma itsensä. Kokee että ei riitä sellaisenaan. Sit taas rooli jonka on omaksunut ei tyydytä sisintä koska ei ole totta. Se taas vuorostaan aiheuttaa turhautumista joka näkyy ärtyvyytenä tai äkkipikaisuutena tai muuna käytöksenä joka johtuu vaan siitä että se tosi sisin ei saa tulla esille vaikka sen tiedostaisikin. Jne, jne...Eli jos on tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa sujut niin ehkä se mitä kokee ja miten on toisten ihmisten kanssa on se syvempi totuus. Ei ole enää suuria "paljastuksia" jotka vaatisivat esiintuloa.
on näkkileivät.Toiveena aika monelle ihmiselle on hetki jos toinenkin olla vain ja katsoa sinne sisimpään.Moskaa saattaa ja tuleekin ulos, mutta siitä se lähtee se haiku parempaan elämään ja tasapaino itsensä kanssa. Muut kivat seuraa sitten perässä.;)
Mutta koska ajatuksia ei kukaan muu voi lukea, ne ajatukset ovat omaa itselle tajuntaan annettua.
Eli kuinka hyvin tuntee itsensä,riippuu siitä, mielestäni, kuinka hyvin kykenee näkemään sisimpänsä ja tunnistamaan sen olemus.
vantaannainen
En kyllä ymmärtänyt pätkääkään. Ihan tosi, siellä sisimmässä on sisäelimiä, toki hemmetin tärkeitä, noin elämisen kannalta, siis fyysisen elämisen.
Suo anteeksi, se kaikkein sisin painaa 200g, sielu. En nyt muista kuka tämän äärettömän tärkeän tutkimuksen teki ja sai painon äärettömän tärkeälle, sielulle. 200 grammaa. Sen olen hymyillen hyväksynyt..sitä paitsi se on hauska, paini kuinka tahansa! olet kuoltuasi 200g kevyempi.
Elämä on ihan simppeliä. Tullaan, ollaan ja mennään.
Sillä mielestäni tämä kaikki on todella meihin kuuluvaa :)
Vaikea on selittää joitain asioita, muovata sanoiksi, onneksi osa käsittikin.
Sillä sinullakin on tajunta ja se syvempi myös.
vantaannainen
itse oikeastaan tarkoitan tuota samaa sanomalla
"itsekseen tuleminen".
Ajattelen, että evoluution myötä aivomme ovat kehittyneet, mutta kaikki aivojen osat eivät ole kehittyneet samaan tahtiin ja tämä tekee meille "temppujaan" läpi elämän. "Itseksi tuleminen" merkitsee minulle noiden asioiden tiedostamista ja
hyväksymistä/oppimista siten, että ihminen tietää olevansa "suhteiden verkosto", johon sisältyy kaikki ihmisen kokemukset ja tunteet.
Näitä on todella vaikea pukea sanoiksi, mutta tuo että olemme todella kehittäneet enemmän tätä ulkoisempaa ajatusmaailmaa yrittäen siten luoda parempaa olemista, mutta se ei onnistu, näin näen. Ihminen on kokonaisvaltainen ja on sääli että emme ole kyenneet kehittämään syvintä tietoisuutta ja mieltä ja itseksi tulemista paremmin tiedostettavaksi.Sillä kun olisi todella tuo muistikin niin ainutkertaisen hyvä ja sen todellisuus aidompi, ajattelee vantaannainen
ettei ihminen käytä niistä kuin murto-osaa???
Jospa tuo "tunnistamaton" alue onkin juuri sitä sisintämme aluetta.
Tässä meidän iässä on ihmeellistä se, kuinka paljon niitä erilaisia elämänkokemuksia onkaan jo kertynyt. Valtavasti. Sitä voi harjoitellakin, että sukeltaa omiin kokemuksiinsa. Ne ovat taltioituneet yllättävän hyvin. Aika esteettömästi itse ainakin voin "liikkua".
Ihmeellistä on myös se, että samaa asiaa/elämänkokemusta voi käsitellä asiana ja/tai tunteina. Tunteiden tulkitseminen on mielenkiintoista. "Mua harmittaa"(tunne) - "Toi sano pahasti"(asia)
"pelko" - "ukkonen"
Olen näin yksinkertainen otus. Tunteet eivät tule tyhjästä. Onkohan meidän mielissä paljon eroja?
näinhän se menee "yksinkertaisesti".... yksinkertaisia otuksia olemme. Vaan olemmeko niin simppeleitä (ehkä sitäkin), että aidosti voisimme
ymmärtää toisiamme... me ihmiset? Ja mikäli näin olisi niin mitä oikeastaan silloin ymmärtäisimme?
tekstiäni.Ja juuri tuo miten esteettä voi liikkua ja tunnistaa syvimmät ajatuksensa ja niiden tuomat mielialat ja kokemukset joita moni ihmettelee kun ei syitä tunnista. Sillä harminkin alla on syy, tieto, jota ei jostain syystä halua tai osaa tuoda itselleen tietoisemmaksi, syynä voi olla myös puolustus kun pelkää ettei kestä tätä totuutta jostain syystä. vantaannainen
on myös hyvin lohduttava viesti. On tullut tehtyä jotain typerää ja sehän on peruuttamatonta-se teko. Voin sortua itsesyytöksiin ja rasittaa sillä valtavasti itseäni. Mutta voin myös (ehkä) opetella ajattelemaan tyhmää tekoani viileän rauhallisesti asiana joka nyt vain tapahtui. Päätän ottaa opikseni enkä enää sorru moiseen. Eli käsittelenkin tapahtunutta enemmän vain tapahtuneena asiana. Opin ehkä näin armahtamaan paremmin itseäni.
Tarvitseekohan ihan kaikkea edes pystyä käsittelemään mielessään? Kai silläkin on tarkoitus, että mieli sulkee pois epämiellyttävimmät ja järkyttävimmät tapahtumat ja kokemukset. Olen kirjoittanut päiväkirjanomaisesti monta kuukautta ja varmaan satoja sivuja tekstiä, jota en edes itse halua lukea. Enää ei tarvitse. Tarkoitukseni on ollut saada kiinni ajatuksiani, jotka tuntuvat muuten karkaavan "iloisempiin aiheisiin". Onhan se paljon mukavampi ajatella "kaikkea kaunista" ja positiivista, mutta optimisminkin takanakin voi olla jotain muuta, mitä ulospäin näyttää.
Kuin myös se, että joskus palautuu mieleen epämiellyttäviä jo unohtuneita muistoja. Yhtä hyvin voi palauttaa mieleen muutakin. Vaikka ihan tavallisia arkisia asioita ja huomaa niissä olevan enemmän sisältöä kuin on koskaan ajatellutkaan. Sitä ainakin voi treenata. Tässä iässä aika helppoa, kun elämää on jo paljon takana. Yleensä, kun muuten tahtoo tulla mieleen vain kaikki kriisit. Onhan sitä, hyvänen aika, paljon muutakin ollut. Helpottaa kummasti.
Mutta mielestäni tuo sisin ei suinkaan ole taakka, vaan se on pelastus jos sen osaa tiedostaa tarpeeksi. Minulle on aika vierasta ajatella että se ei sisältäisi iloa, sillä sehän on juuri syvin "minä". Ja vaistoistakin puhuttiin täällä että jos osaa varoa jotain, sitä voisi pohtia sisimmän tiedostamattomana nopeana viestinä itselle, sehän on silloin kuin "suojelusenkeli" jos niin voisi sanoa.
Oikeastaan näen päinvastoin, että voimme sitä paremmin ja nautimme sitä enemmän mitä enemmän kykenemme käsittämään sisintä, eli syvintä minäämme, antamaan sen olla siellä läsnä, peittelemättä liikaa, hyväksymällä itseämme enemmän kaikineen päivineen, eri kerrostumineen.
vantaannainen
Tosi hyvin minusta jatkoit pohdintaa, koska noinkin se minustakin on.
Totta kai vaistot varoittavat myös vaarasta. Eikä se ilo ole poissuljettu. Mutta en selittele enempää. En varmaan ole tehnyt mitään väärinkään. Olen huomannut automatisoineeni joitain uusia toimintamallejakin ihan huomaamattani. Vähän niinkuin pelastutyöntekijät eivät saa lamaantua silloin, kun on aika toimia. Sehän on erikseen opeteltava.
En sentään onneksi ole itselleni taakka :) Viihdyn oikein hyvin omassa seurassani. On kertynyt valtavasti viihdyttävää materiaaliakin jo kun on näin vanha :)
Tavallaan, mitä alunpitäen vastasin, ei ollut sekään väärin, mutta jos kysytään, minulla on tarve vastata.
Ensinnäkin. Kysymyksesi on alueella, jota minun ei tarvitse pohtia kaiken aikaa. Varmasti ymmärrämme toisissa tuttuja piirteitä ja tuttuja ongelmia. Sekin on simppeliä itse asiassa.
Uusille urille pääsy vaatii vähän työtä, mutta pyrkimys siihenkin lähtee itsestä. Ei sitäkään jonkun tarvitse sanoa erikseen. Toivottavasti ainakaan.
tuomaroida varsinkaan sellaisista asioista jotka koko elämisen kannalta eivät ole edes niin kamalia kuin luulemme, suopeus itseä ja muita kohtaan, ymmärrys kiemuroihin elämässä, meillä kaikilla.
olen tässä ihan oikeasti :)
Ne sisimmäisen sisimmät kai saa ollakin tuolla jossain, sanotaan nyt vaikka alitajunnassani..:)
Huomenta vain.
Oikeasti me tässä olemme, mutta miten olemme ja miten hyvin ymmärrämme olemisemme ja ajatuksemme, se on se mitä mietitään, vantaannainen
mieltä, ettei, minun ainakaan, tarvia ymmärtää tämän enempää, olen jo "nähnyt" kaiken..
Kun tuntee geeninsä, tietää itsensä...olemme ympäröivän yhteisön, ja geeniemme summa.
Ja sitäpaitsi, miksi märehtiä olemattomia, siis vain omalta kohaltani on näin.
meissä ihmisissä on paljon eroavaisuutta. toisella on ollut mielestään ihan "ymmärrettävä" elämä. Eli ei ole lapsuudesta esim. mikään ehkä jäänyt "vaivaamaan". Elämä on ollut seesteistä ja jollakin tavalla selvää. Ollaan eletty perheessä kunnioittaen toisiaan. Toisilla taas....elämä on ollut monenkirjavaa ja ihmissuhteet jo kotona vaikeita. "helpossa" perheessä kasvaneista tulee ehkä ihmisiä joiden on helppo elää tässä ja nyt ja se riittää. Nämä monimutkaisen perhekuvion kasvatit ehkä etsivät minuuttaan ja jotain kaiken takana olevaa läpi elämänsä. Ja näin yksinkertaistahan tämäkään ei tietysti ole. Olemme vain enemmän tai vähemmän pohtivia-me kaikki.
Minuus kehittyy siitä hetkestä kun ihmislapsi tänne maailmaan tyrkätään, lapsessa alkaa vaikuttaa vuorovaikutus ja peilaus ympäröivään yhteisöön.
Tietysti näin jouten ollessa voin miettiä, mitä "minusta" olisi tullut jos ja jos.., mutta miksi kiusata itseään semmoisilla asioilla joille ei voi enää mitään.
Mutta luulen että suurimmalta osin esim. mielenterveys ongelmat juontuvat siitä kun ihminen ei tunne tarpeeksi itseään, tai syyn ja seurauksen lainalaisuuksia.
Vanhempien antama ehdoton rakkaus on paras turva tulevaan...
Jos elo tuntuu tasapainoiselta ja kokee harmoniaa, niin eiköhän aikasen hyvin ole silloin minuus balanssissa.
ettei kaikilla todellakaan ole minuus ja sen hyväksyminen ja sen kuunteleminen ja kunnioittaminen ja rakastaminen, itsestäänselvää.
Kun luemme lehdistä tai kuulemme uutisista miten paljon näemme väkivaltaa, tukahdutettuja tunteita, kaunaa, vihaa ja kostoa, voimme ymmärtää hyvin että olisi hyvä kyky kuunnella sitä sisintään jonka ehdottomasti oletan olevan itselle parhaaksi toimiva sielu.
ja "märehdimme" me hauskojenkin asioiden piirissä.
Se mmikä on, se on todellista. Meinaan, että en osaa eritellä itseäni enemmän ja vähemmän todellisiin osiin. Arkitietoisuus hallitsee, sen alla on muita tietoisuuden tai minuuden kerroksia. Ne on kaikki yhtä todellisia mulle.
Mutta ehkäpä sille on jokin syy, miksi tää on järjestetty näin, että arkitietoisuus hallitsee muita. Mitä siitäkään tulisi, jos joku alitajunnan kerros olisi päällimmäisenä päsmärinä toimissamme?
Syitä on varmasti sille että sisin on piilommassa, mutta se kuinka piiloon se jää, onkin toinen juttu.
Shokkitilasta lukeminen voi valaista viitteellisesti asiaa ja puolustusmekanismiamme, mutta nämä eivät poista sisimpämme läsnäoloa, joten olisi tärkeää ottaa sekin huomioon ja olla kuitenkin yhteydessä siihen :)
Vaikeus on tietty siinä, että kuinka syvälle osaa tai uskaltaa kurkata itseensä. Mitä ei näe, sen olemassaoloa ei välttämättä tiedä.
Kaipa se on aika helppoa olla näkemättä muuta kuin se, mikä nokan edessä seisoo.
Mielestäni ne on kaksi eri asiaa kuitenkn: katsoa sisäänsä ja antaa itselleen, alitajunnalle, tilaa, tai kaivata jotakin "todellisempaa" olemista. Tuo jälkimmäinen on mystiikan kaipuuta, eikä oikein nappaa mulle.
Jospa se on ihan oleva siinä kuin muukin ja onkin.
Kuinka syvälle osaa ja uskaltaa, todellakin. Syvälle meno voi olla jopa vaarallista niille joilla on menneisyydessä sietämättömän ikäviä tapahtumia. Onkin hyvä ottaa huomioon sen syvimmän olemassaolo osana itseä, mutta tuskin kykymme riittäisikään sen täydelliseen tajuntaan?
Välillä se on todella huono tuo omatuntokin, kun on tehnyt jotain väärää tai reagoi johonkin suuttuen , se sisin siellä tietää syyt syvät, mutta mitä uskaltaa siitä nähdä ja tiedostaa ja myöntää ?
vantaannainen
Syyllinen/syytön? Onhan se omat virheensä myönnettävä. On osattava pyytää anteeksi ja myös antaa, jos on aihetta.
Ei näitä liikaa kannata pohtia.
Turpa pitäisi olla kuitenkin kohti tulevaa.
Kertynyt kokemus sitten opettaa selviytymään tulevastakin.