Haluan kertoa erilaisia kokemuksia uusperheen toimivuudesta, varsinkin kun moni on sanonut kokemuksiani harvinaisiksi.
Muutin ex-avomieheni luo keväällä 2004. Hänellä oli kaksi silloin alle 10-vuotiasta lasta, jotka olivat yhteishuoltajuudessa. Lapset ottivat minut hyvin vastaan, samoin lasten äiti, johon myös tutustuin. Omasta päätöksestäni johtuen minulla ei ollut omia lapsia. Toisen lasten hyväksyminen ja heihin kiintyminen ei ollut minulle koskaan mikään ongelma. Ei myöskään se, että lasten äiti asui lähellä ja kävi usein. Keitin aina kahvit ja juttelimme hyvinkin syvällisiä asioita. Voi sanoa, että meistä tuli ystävät.
Erosimme runsaan kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen miehen aloitteesta ja vastoin omaa tahtoani. Vuosi eron jälkeen oli rankka, mutta muutto takaisin kotiseudulleni muutti elämäni monella tapaa parempaan suuntaan. Ex-mieheni kanssa emme ole missään yhteydessä, mutta lapsia, heidän äitiään ja ex-anoppiani tapaan aina silloin tällöin. Suhde heihin ei ole katkennut eroon.
Nyt tilanteeni on se, että seurustelen miehen kanssa, jolla on alle kouluikäinen lapsi. Asumme eri paikkakunnilla, mutta lyhyen välimatkan päässä toisistamme. Hyväksyn myös hänen lapsensa, mutta en ole tavannut vielä lapsen äitiä. Entinen "perheeni" ex-miestäni lukuunottamatta tietää uusista ihmissuhteistani.
Tämä ei ole mikään ongelma, ainakaan vielä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että en jaksaisi välttämättä enää toista kertaa olla uusperheen jäsen. Tykkään miesystävästäni ja hänen lapsestaan, mutta haluan suhteestamme huolimatta pitää oman asuntoni, vaikka olisinkin paljon heidän luonaan. Olemme jutelleet asiasta miesystäväni kanssa eikä hänkään halua ketään asumaan kanssaan.
Nyt haluaisinkin kuulla muiden kokemuksia siitä, miten suhde onnistuu, toimii ja kestää, vaikka ei asuttaisikaan yhdessä? Olenko jonkinlainen kummajainen, kun haluan pysyä tavallaan jollain lailla ulkopuolisena esim. kasvatusasioissa? Edellisessä liitossani yritin liikaakin "kasvattaa" ja luoda ehjää kotia. (Ehkä en täysin epäonnistunutkaan, koska lapset pitävät minusta erosta huolimatta yhä.) Vai jääkö suhteeni uuteen "perheeseeni" etäiseksi ja pinnalliseksi, kun en jaksa enää olla uusperheen jäsen?
Kyse ei ole pelkästään lapsista. Ajatus jonkun kanssa asumisesta tuntuu edelleen ahdistavalta. Ehkä edellisen liiton epäonnistuminen jätti minuun niin syvät haavat (jätetyksi tuleminen), että en enää halua sitoutua loppuiäkseni. Joskus mietin, että kykenenkö enää rakastamaankaan siten kuin ennen.
Oma pesä on minulle turvapaikka, jossa saan olla rauhassa ja yksin - silloin kun sitä haluan ja tarvitsen. En silti halua elää ns. sinkkuna. Olen onnellinen myös silloin, kun nukun kultani ja hänen lapsensa vieressä ja kuuntelen heidän unituhinaansa. Onko muita kaltaisiani vai olenko poikkeus, joka vahvistaa säännön?
Muutin ex-avomieheni luo keväällä 2004. Hänellä oli kaksi silloin alle 10-vuotiasta lasta, jotka olivat yhteishuoltajuudessa. Lapset ottivat minut hyvin vastaan, samoin lasten äiti, johon myös tutustuin. Omasta päätöksestäni johtuen minulla ei ollut omia lapsia. Toisen lasten hyväksyminen ja heihin kiintyminen ei ollut minulle koskaan mikään ongelma. Ei myöskään se, että lasten äiti asui lähellä ja kävi usein. Keitin aina kahvit ja juttelimme hyvinkin syvällisiä asioita. Voi sanoa, että meistä tuli ystävät.
Erosimme runsaan kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen miehen aloitteesta ja vastoin omaa tahtoani. Vuosi eron jälkeen oli rankka, mutta muutto takaisin kotiseudulleni muutti elämäni monella tapaa parempaan suuntaan. Ex-mieheni kanssa emme ole missään yhteydessä, mutta lapsia, heidän äitiään ja ex-anoppiani tapaan aina silloin tällöin. Suhde heihin ei ole katkennut eroon.
Nyt tilanteeni on se, että seurustelen miehen kanssa, jolla on alle kouluikäinen lapsi. Asumme eri paikkakunnilla, mutta lyhyen välimatkan päässä toisistamme. Hyväksyn myös hänen lapsensa, mutta en ole tavannut vielä lapsen äitiä. Entinen "perheeni" ex-miestäni lukuunottamatta tietää uusista ihmissuhteistani.
Tämä ei ole mikään ongelma, ainakaan vielä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että en jaksaisi välttämättä enää toista kertaa olla uusperheen jäsen. Tykkään miesystävästäni ja hänen lapsestaan, mutta haluan suhteestamme huolimatta pitää oman asuntoni, vaikka olisinkin paljon heidän luonaan. Olemme jutelleet asiasta miesystäväni kanssa eikä hänkään halua ketään asumaan kanssaan.
Nyt haluaisinkin kuulla muiden kokemuksia siitä, miten suhde onnistuu, toimii ja kestää, vaikka ei asuttaisikaan yhdessä? Olenko jonkinlainen kummajainen, kun haluan pysyä tavallaan jollain lailla ulkopuolisena esim. kasvatusasioissa? Edellisessä liitossani yritin liikaakin "kasvattaa" ja luoda ehjää kotia. (Ehkä en täysin epäonnistunutkaan, koska lapset pitävät minusta erosta huolimatta yhä.) Vai jääkö suhteeni uuteen "perheeseeni" etäiseksi ja pinnalliseksi, kun en jaksa enää olla uusperheen jäsen?
Kyse ei ole pelkästään lapsista. Ajatus jonkun kanssa asumisesta tuntuu edelleen ahdistavalta. Ehkä edellisen liiton epäonnistuminen jätti minuun niin syvät haavat (jätetyksi tuleminen), että en enää halua sitoutua loppuiäkseni. Joskus mietin, että kykenenkö enää rakastamaankaan siten kuin ennen.
Oma pesä on minulle turvapaikka, jossa saan olla rauhassa ja yksin - silloin kun sitä haluan ja tarvitsen. En silti halua elää ns. sinkkuna. Olen onnellinen myös silloin, kun nukun kultani ja hänen lapsensa vieressä ja kuuntelen heidän unituhinaansa. Onko muita kaltaisiani vai olenko poikkeus, joka vahvistaa säännön?
Vastaukset 3
Vanhimmat
tällaisen parisuhteen,joissa asutaan kahdessa eri osoitteessa.Sujuu se niinkin.
Pitkän avioliiton jälkeen jäin lasteni kanssa. Tutustuin pian nykyiseen mieheeni ja olemme onnellisia. Olen aktiivisessa yhteydessä myös hänen ex vaimoonsa ja tulemme hyvin juttuun.
Suhteemme on jatkunut runsaat 6 vuotta. Avioduimme 3 vuotta sitten. Emme asu yhdessä. Aluksi syynä oli se, että asuimme niin kaukana toistamme. Myöhemmin uuden työn myötä muutimme samalle paikkakunnalle, mutta emme yhteen. Ajan kuluessa yhteen muutosta ei ole edes keskusteltu vakavasti, erillään asuminen sopii meille.
Asumme kilometrin päässä toisistamme ja käytännössä olemme aina yhdessä, mutta jotenkin helpottavaa, että on myös mahdollisuus erillisyyteen. En ole myöskään tuttavapiirissäni ainut, joka on päätynyt tähän ratkaisuun. Tällainen ratkaisu edellyttää tietenkin sitä, että siihen on taloudellisest resurssit ja toisaalta aikuisuuden mukanaan tuomaa itsevarmuutta. Sairaalloisen mustasukkaiselle ihmiselle tällainen parisuhde muoto ei ole sopiva.
Pidä itsenäisyytesi, jos se nyt tuntuu parhaalta vaihtoehdolta.
Itse muutin mieheni luo asumaan pitkien pohdintojen jälkeen, koska tunsin, ettei minua oltu tarkoitettu yksin asumaan; haluan jakaa arkeni miehen ja tämän lapsen (viikko-viikko systeemi) kanssa. Muutto omasta turvallisesta kotipesästä pelotti ja tuntui haikealta, joten tiedän tunteesi.
Rakkautesi tuskin tulee olemaan samanlaista kuin ex-avomiestäsi kohtaan. Ihmiset ovat erilaisia, samoin rakkaudet; mutta rakkautta tulet tuntemaan, se on varma. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Elä elämääsi nyt niin kuin parhaaksi koet!