Olen 17-vuotias tyttö ja nyt lukioaikana on alkanut tulemaan miehet kuvioihin, enemmän tai vähemmän.
Mulla on kuitenkin ongelma: en tiedä, haluanko seurustella. Kuulostaa tosi tyhmältä, tiedän.
Monet kavereistani valittaa, että jätkä olis saatava ja sitä en kylläkään tajua, että miks sellanen pakko olis löytää, kun ei sopivaa kohdettakaan ole.
Mutta siis, itse en vakavasti ole seurustellut vielä kertaakaan, vaikka tilaisuuksia on ollut montakin.. Aina kun joku isompi juttu on ollut alkamassa, niin en enää näe mitään syytä sille että pitäis olla joku siinä vierellä. Alkaa jollakin tapaa ahdistamaan koko jätkä, kun juttu kehittyy vähänkin vakavammaks. En oikeestaan osaa sanoa ton tarkemmin. Pelkään myös että en ookaan niin ihastunut, kun se toinen ja sitte leikin vaan sen tunteilla. Mahdollisesti jätkä on saattanut vaan olla väärä joka kerralla. Tai sitten en yksinkertaisesti ole valmis vielä parisuhteeseen. Kerranhan sitä nuoria ollaan, ni miks pitäis alottaa "aikuisten leikit" jo nyt?
Musta turha rakastuminen tekee ihmisen vaan niin heikoks, ettei se kannata ja sit sen ihmisen pitää olla sitten just sen rakastumisen arvonen, eikä kuka vaan.
Toisaalta sitte ajattelen usein, miten ihanaa olis, jos olis joku ihana poika, joka ois vaan ja ainoastaan mun. Tälläkin hetkellä olen tosi kiinnostunut yhdestä pojasta, joka käy samaa koulua ja luulen että tunne on molemminpuolinen.. Olen haaveillut siitä, ja toivon että kumpa se olis mun. Silti mua pelottaa, että mulle käy, kuten aikasemminkin: haluankin etäisyyttä.
Mitä tässä sitten oikeen pitäis tehdä? Terapiaan tunnekylmyyden tai sitoutumispelon takia? Vai pitäiskö tapailla vaan eri jätkiä, että tietää, voiko kukaan sytyttää loppujen lopuksi? Musta rakkaus ensi silmällä meinaan pitää paikkansa yleensä ja siks toi ei oikeen "sovi mun ajatusmaailmaan" tollanen kokeileminen. Kyllä se ensivaikutelma kuitenkin viestii aika paljon.
En etsi nyt pelkästään vastauksia kysymyksiini, vaan myös yleistä keskustelua seurustelusta ja sitoutumisesta. Eli omia mielipiteitä aiheesta rohkeasti esiin.
Mulla on kuitenkin ongelma: en tiedä, haluanko seurustella. Kuulostaa tosi tyhmältä, tiedän.
Monet kavereistani valittaa, että jätkä olis saatava ja sitä en kylläkään tajua, että miks sellanen pakko olis löytää, kun ei sopivaa kohdettakaan ole.
Mutta siis, itse en vakavasti ole seurustellut vielä kertaakaan, vaikka tilaisuuksia on ollut montakin.. Aina kun joku isompi juttu on ollut alkamassa, niin en enää näe mitään syytä sille että pitäis olla joku siinä vierellä. Alkaa jollakin tapaa ahdistamaan koko jätkä, kun juttu kehittyy vähänkin vakavammaks. En oikeestaan osaa sanoa ton tarkemmin. Pelkään myös että en ookaan niin ihastunut, kun se toinen ja sitte leikin vaan sen tunteilla. Mahdollisesti jätkä on saattanut vaan olla väärä joka kerralla. Tai sitten en yksinkertaisesti ole valmis vielä parisuhteeseen. Kerranhan sitä nuoria ollaan, ni miks pitäis alottaa "aikuisten leikit" jo nyt?
Musta turha rakastuminen tekee ihmisen vaan niin heikoks, ettei se kannata ja sit sen ihmisen pitää olla sitten just sen rakastumisen arvonen, eikä kuka vaan.
Toisaalta sitte ajattelen usein, miten ihanaa olis, jos olis joku ihana poika, joka ois vaan ja ainoastaan mun. Tälläkin hetkellä olen tosi kiinnostunut yhdestä pojasta, joka käy samaa koulua ja luulen että tunne on molemminpuolinen.. Olen haaveillut siitä, ja toivon että kumpa se olis mun. Silti mua pelottaa, että mulle käy, kuten aikasemminkin: haluankin etäisyyttä.
Mitä tässä sitten oikeen pitäis tehdä? Terapiaan tunnekylmyyden tai sitoutumispelon takia? Vai pitäiskö tapailla vaan eri jätkiä, että tietää, voiko kukaan sytyttää loppujen lopuksi? Musta rakkaus ensi silmällä meinaan pitää paikkansa yleensä ja siks toi ei oikeen "sovi mun ajatusmaailmaan" tollanen kokeileminen. Kyllä se ensivaikutelma kuitenkin viestii aika paljon.
En etsi nyt pelkästään vastauksia kysymyksiini, vaan myös yleistä keskustelua seurustelusta ja sitoutumisesta. Eli omia mielipiteitä aiheesta rohkeasti esiin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei hitto, ihan kun oisin itte kirjottanut ton... Musta tuntuu ihan samalta. Ja oon myös 17v lukiolainen jos kiinnostaa:D
Mun mielestä nuoret viljelee sitä "rakastaa" sanaa ihan liikaa. Musta se on jotenkin niin väkevä sana ihan heti kaytettäväksi. Ei parin viikon tuntemisen jälkeen voi sanoa rakastavansa toista. Musta tuntuu että rakkaus on jotenkin menettänyt merkityksensä nuorten keskuudessa. En nyt väitä etteikö nuorena voisi oikeasti rakastaa toista, mutta kun sanoo toiselle rakastavansa sitä täytyy TODELLA tarkoittaa. Mistä sitten tietää että on rakastunut?
Mullakin on käynyt niin että olin todella ihastunut erääseen poikaan ja sitten eräänä päivänä sain häneltä viestin jossa hän kertoi olevansa rakastunut minuun. Kuvittelis että se ois ollu mun elämän yks onnellisimmista hetkistä, mutta mä pelästyin.. Yhtäkkiä löysin hänestä vaikka millä mitalla huonoja puolia ja asioita joitten mukaan hän ei todellakaan olisi ollut tyyppiäni. Suostuin kuitenkin lähtemään treffeille ja mua ahisti olla sen lähellä niin mielettömästi. Kerroin sitten hänelle että haluaisin olla vain ystäviä. Mua niin säälitti sen pojan puolesta ja inhosin itseäni... Olinhan pitkän aikaa unelmoinut tästä pojasta ja todella halusin hänet itselleni ja nyt vain särjin hänen sydämensä. Mietin onko minussa jotain vikaa? Toisaalta en ehkä vain ole valmis suhteeseen.. Ja toi kun sanoit että pelkäät vain leikkiväsi toisen tunteilla nii musta tuntuu just tolta...
Uskon myös rakkauteen ensi silmäyksellä ja siihen että on olemassa "se oikea". Nyt olen pitkästä aikaa ihastunut, sillä en ole vain uskaltanut antaa itseni ihastua tuon tapauksen jälkeen. Huomasin pojan heti kun hän ensimmäistä kertaa käveli vastaan koulun käytävällä. Meni pitkän aikaa että uskalsin katsoa häntä silmiin, sillä pelkäsin että ihastun häneen. Nyt olen kuitenkin onnellinen että lopulta nostin katseeni hänen kengän kärjistään.
Ehkä nyt sitten hän olisi sopiva juuri minulle, mutta pelkään että taas käy niin kuin aina ennenkin ja en halua todellakaan satuttaa häntä. En uskalla tehdä minkäänlaista aloitetta, en siksi että olisin ujo, vaan siksi että pelkään vain huijaavani sekä itseäni että häntä.
Itsellä joskus ollut vähän samaa ongelmaa (olen 17v ammattikoululainen, 1kk:n päästä 18) että alkanu seurustelee jonkun kanssa mutta sitten on tullut se ahdistus ja vapaudenkaipuu.. On ollut pari sellaistakin tapausta joissa ihastuin todella pahasti aivan väärään tyyppiin (joka siis leikki tunteillani). Mutta vuosi sitten (eli älkää nyt kategorisoiko mua "nuoreks joka raiskaa rakastaa-sanaa") löysin mun rakkauden.. :) Seki alko vähän silleen hassusti et oltiin joku puolisen vuoden ajan ihan vaan kavereita (koska seurustelin toisen pojan kanssa) ja tämä nykyinen kultani vain odotti väistämätöntä.. (silloinen poikaystäväni oli myös peluri ja tämän nykyinen poikaystäväni tiesi sen) Ja sitten jonkun vajaa kuukauden jälkeen poikaystäväni alkoi esittää kiinnostuksen merkkejä (on kyllä itse sanonut osoittaneensa niitä jo aikaisemminkin) ja minua alkoi ahdistaa taas... Parin kuukauden seurustelun jälkeen olin sanonut kaverilleni että pitäisin tästä poikaystävästäni enemmän vain ystävänä... No, eiköhän kaverini mennyt ja sanonut sen hänelle... Tämän episodin jälkeen otimme asian poikaystäväni kanssa puheeksi ja silloin hän sanoi rakastavansa minua ja jätin hänet... (tyhmätyhmätyhmätyhmä minä..) Mutta viikon eron jälkeen kun poika oli (olimme opiskelija-asuntolassa) huoneessani katsomassa lätkää, sanoin sen itsekin... "****, mä rakastan sua..." Olin tajunnu etten voi oikeesti elää ilman sitä ja se on kaikkein ihanin ja kiltein ja rakkain kaikista... Noh, me palattiin yhteen ja tähän päivään asti ilman minkäänlaisia ongelmia saman katon alla asuminen sujunut. :)
Eli tän pointtihan on se minkä kaikki jo tietää... Oman kullan arvon tietää vasta kun sen menettää... Onneksi omani jäi katsomaan Blues-Kärpät-pelin kolmannen erän, muuten en olisi varmaan koskaan päästänyt sitä lausetta suustani...