Häpeäihminen

mies_25

Lapsuudesta asti olen ollut häpeäihminen. Näen itseni aina huonossa valossa. Toiset ihmiset tuntevat epäonnistumisen inhimillisenä ja luonnollisena asiana, mutta minulle epäonnistuminen on aina omaa heikkottani.
Pelkään monia asioita. Tulevaisuutta, ihmiskontakteja, omaa kykenevyyttäni, omaa jaksamistani.
En oikeen pysty kunnolla luomaan ihmissuhteita, tunnen vaan toisten ihmisten seurassa hyvin usein heikkoutta. Välillä tuntuu, että päivät ovat aamusta iltaan pelkkää yrittämistä jaksaa.
Olen yrittänyt pohtia mistä nämä ongelmani voivat johtua. Päädyn aina isääni. En vaan koskaan ole tuntenut, että olisin hyväksytty. Koko elämäni olen jäänyt isäni huomiossa veljeäni vähemmälle. Minun sanoillani ei mielestäni ole hänelle painoarvoa ja olen aina se vähäisempi. Vanhemmilleni oli aina erityisen tärkeää, että me lapset pärjättäisiin koulussa. Sellaisen kuvan usein sain, että muulla ei sitten väliä olekaan. Veljeni ei kouluissa menestynyt ollenkaan. Itse olen aina yrittänyt tunnon tarkasti tehdä kaikki työni, mutta silti halunnut aina salata vanhemmiltani menestymiseni koulumaailmassa. Ilmeisesti jonkunasteista protestia huomiotta jättämisestä, mutta toisaalta halua tehdä heidän toiveidensa mukaan. Nykyään tunnen ainoastaan hyvää omaatuntoa menestyessäni jossakin työ/kouluasioissa.

Onko muilla ihmisillä täällä jonkunasteisia kroonisia häpeä oireita?

17

1765

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • häpeilijätär

      Mulla ainakin on samanlaisia ajatuksia ja vähän samalta kuulostaa myös lapsuutemme. Olen päälle parikymppinen nainen ja häpeä on läsnä jokapäiväisessä elämässä. Häpeän pienempiäkin asioita. Lisäksi pyrin joka asiassa täydellisyyteen enkä siedä virheitä itsessäni. Ihmissuhteeni ovat aina olleet sitä sun tätä. Yleensä olen ystävilleni tärkeä siihen asti, kunnes irtisanoudun kynnysmattona olemisesta. No, naiset eivät muutenkaan ole jostain syystä koskaan pitäneet minusta.

      Päivät kuluvat pääosin miettiessä, mitä minusta ajatellaan ja milloin mitäkin asiaa häpeillen.

      • mies_25

        Tiedä sitten ollako iloinen vai surullinen kun löytyy vastaavia ominaisuuksia. No itselle ainakin ominaisuus on ajoittain ihan yhtä helvettiä, silloin kun ollaan täysin pohjalla.

        Keskiviikkona 5.11 esitetyssä inhimillisessä tekijässä oli juttua asiasta, kuinka ihmiset kantoivat häpeää ja kärsivät nuorena vaille jäädystä huomiosta. Siinä vieraana oli Tommy Hellsten, joka mielestäni osasi aika hyvin kuvata niitä tuntemuksia , joita tälläiset häpeäihmiset tuntevat. Minua kiinnosti ohjelmassa varsinkin se, kun Hellsten puhui häpeästä irti pääsemisestä. Hänen mukaansa häpeä pitäisi pystyä ymmärtämään, että se johtuu vain itselle syntyneestä ajattelumallista. Häpeän vastakohta on rakkaus. Häpeää tunteva ihminen tuntee, että häntä ei rakasteta ilman reunaehtoja. Häpeän voi voittaa Hellstenin mukaan vain aidolla rakkaudella.

        Todella viisaita sanoja, mutta kunpa asiat joskus menisivätkin elämässä niin hyvin, että löytäisi jotain aitoa. Tuntisi, että on maailmassa edes yksi ihminen jota kiinnostaa mun tuntemukset ja minuun tyytyväinen ilman suorituksia ja itse tuntisin aitoa turvallisuutta tulevaisuuteni suhteen.

        Minulla on usein tunne kaverien lähellä, että en riitä. Pelkään niitä päiviä kun olen todella pohjilla, että menetän loputkin kontaktit olemalla "poissaoleva" ja surumielinen.

        Elämä on tuntunut pitkään todella juurettomalta. Opiskelijana elän jatkuvasti ilman pysyvyyttä minkään suhteen.


      • n-26
        mies_25 kirjoitti:

        Tiedä sitten ollako iloinen vai surullinen kun löytyy vastaavia ominaisuuksia. No itselle ainakin ominaisuus on ajoittain ihan yhtä helvettiä, silloin kun ollaan täysin pohjalla.

        Keskiviikkona 5.11 esitetyssä inhimillisessä tekijässä oli juttua asiasta, kuinka ihmiset kantoivat häpeää ja kärsivät nuorena vaille jäädystä huomiosta. Siinä vieraana oli Tommy Hellsten, joka mielestäni osasi aika hyvin kuvata niitä tuntemuksia , joita tälläiset häpeäihmiset tuntevat. Minua kiinnosti ohjelmassa varsinkin se, kun Hellsten puhui häpeästä irti pääsemisestä. Hänen mukaansa häpeä pitäisi pystyä ymmärtämään, että se johtuu vain itselle syntyneestä ajattelumallista. Häpeän vastakohta on rakkaus. Häpeää tunteva ihminen tuntee, että häntä ei rakasteta ilman reunaehtoja. Häpeän voi voittaa Hellstenin mukaan vain aidolla rakkaudella.

        Todella viisaita sanoja, mutta kunpa asiat joskus menisivätkin elämässä niin hyvin, että löytäisi jotain aitoa. Tuntisi, että on maailmassa edes yksi ihminen jota kiinnostaa mun tuntemukset ja minuun tyytyväinen ilman suorituksia ja itse tuntisin aitoa turvallisuutta tulevaisuuteni suhteen.

        Minulla on usein tunne kaverien lähellä, että en riitä. Pelkään niitä päiviä kun olen todella pohjilla, että menetän loputkin kontaktit olemalla "poissaoleva" ja surumielinen.

        Elämä on tuntunut pitkään todella juurettomalta. Opiskelijana elän jatkuvasti ilman pysyvyyttä minkään suhteen.

        vähän samantyyppistä elämässä ollut. Nuorempana olin aina koulussa menestynyt ja sitä minulta kotona odotettiinkin. Myöhemmin luovutin ja käänsin kelkkani päin vastaiseen suuntaan koulun suhteen, koska tuli paljon muita ongelmia (syömishäiriöt, jännitystilat), enkä vaan jaksanut.

        Jonkinlaista häpeää olen aina tuntenut, ehkä se johtuu kotikasvatuksesta, jossa mm. tunteita (varsinkin rakkaus ja suru: itku=heikkouden osoittaminen ja näin ollen siis typerää...)ei oikein arvostettu.

        Oon aina ollut sellainen tunteiden sisälle patoaja,enkä muita ole niillä rasittanut. Tämähän taas johtaa siihen että muuri ympärillä vaan kasvaa (olet jotakin muuta sisäisesti kuin ulkoapäin) ja yksinäisyys lisääntyy kuin ei halua päästää ketään liian lähelle.

        Jännä kyllä, seurustelusuhteissa tunteiden osoittaminen ei oo mulle kuitenkaan ollut koskaan mikään ongelma ja olen hyvinkin tunnepitoinen ihminen muuten.

        Pahimmassa tapauksessa yksinäisyys johtaa masennukseen ja siitä eteenkinpäin. Usein masentuu juuri tuollainen herkkä ihminen, jolle ei ole sallittu tuota ominaisuutta (eikä hän välttämättä sitä itsekään hyväksy itsessään)ja hän joutuu siis piilottamaan sitä ja sehän rasittaa psyykeä tuollainen ainaisessa ristiriidassa eläminen.

        Aina kun on tullut vastoinkäymisiä, niin yksin on ollut selvittävä kun en apuakaan oikein ole osannut pyytää. Ja olen aina tiennyt jossain mieleni sopukoissa että selviän. En oo koskaan ollut pahemmin masentunut kaikista ongelmistani huolimatta, en tiedä auttaako siinä sitten jonkinlainen positiivinen ajattelutapa ja sisukkuus..

        No, vähän meni aiheen vierestä mutta kuitenkin..


      • mies_25
        n-26 kirjoitti:

        vähän samantyyppistä elämässä ollut. Nuorempana olin aina koulussa menestynyt ja sitä minulta kotona odotettiinkin. Myöhemmin luovutin ja käänsin kelkkani päin vastaiseen suuntaan koulun suhteen, koska tuli paljon muita ongelmia (syömishäiriöt, jännitystilat), enkä vaan jaksanut.

        Jonkinlaista häpeää olen aina tuntenut, ehkä se johtuu kotikasvatuksesta, jossa mm. tunteita (varsinkin rakkaus ja suru: itku=heikkouden osoittaminen ja näin ollen siis typerää...)ei oikein arvostettu.

        Oon aina ollut sellainen tunteiden sisälle patoaja,enkä muita ole niillä rasittanut. Tämähän taas johtaa siihen että muuri ympärillä vaan kasvaa (olet jotakin muuta sisäisesti kuin ulkoapäin) ja yksinäisyys lisääntyy kuin ei halua päästää ketään liian lähelle.

        Jännä kyllä, seurustelusuhteissa tunteiden osoittaminen ei oo mulle kuitenkaan ollut koskaan mikään ongelma ja olen hyvinkin tunnepitoinen ihminen muuten.

        Pahimmassa tapauksessa yksinäisyys johtaa masennukseen ja siitä eteenkinpäin. Usein masentuu juuri tuollainen herkkä ihminen, jolle ei ole sallittu tuota ominaisuutta (eikä hän välttämättä sitä itsekään hyväksy itsessään)ja hän joutuu siis piilottamaan sitä ja sehän rasittaa psyykeä tuollainen ainaisessa ristiriidassa eläminen.

        Aina kun on tullut vastoinkäymisiä, niin yksin on ollut selvittävä kun en apuakaan oikein ole osannut pyytää. Ja olen aina tiennyt jossain mieleni sopukoissa että selviän. En oo koskaan ollut pahemmin masentunut kaikista ongelmistani huolimatta, en tiedä auttaako siinä sitten jonkinlainen positiivinen ajattelutapa ja sisukkuus..

        No, vähän meni aiheen vierestä mutta kuitenkin..

        Tuo on kovin tuttua omasta kodistani, että tunteiden näyttäminen on lähes kiellettyä. Koskaan ei aidosti kysytä "kuinka voit". Koskaan ei ollut läheisyyttä, halauksia yms. Asioita joita todella kaipaan ja asioita jotka tälläkin hetkellä täysin puuttuvat elämästäni.

        Itse myös välillä pystyn kertomaan erittäin avoimesti elämästäni, mutta erittäin harvoin on sellaista seuraa jossa tuntemuksistaan kertominen on sosiaalisesti hyväksyttyä.

        Jotenkin tällä hetkellä tunnen kulkevani elämäni pohjakuopissa. Välillä tunnen olevani vaan täysin jumissa. Opiskelen viimeistä vuotta. Tunnen jatkuvasti, että en pärjää koulu/työasioissa. Esim. varma päättötyöni suorittaminen siirtyykin jatkuvasti, enkä enää olekaan varma, että se tulee onnistumaan. En saa itsestäni mitään irti, vaan alisuoriudun kaikessa. Ihmissuhteet menevät täysin alamäkeen. Tavallaan jopa vihaan kouluympäristössä lähelläni olevien ihmisten elämänkatsomusta, jossa on todella raakaa jaottelua. Viimeisetkin kaverit ympäriltä häviävät elämäntilanteiden muuttuessa ja mitään kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen en ole saanut aikoihin. Ja viimeiset kontaktinyritykset kesällä päättyi omalta kohdaltani aika vaikeasti ja itsetuntoa rikkovasti. Tein itsestäni narrin. Tulevaisuuteni suhteen en yhtään tiedä mitä teen jos ensi keväänä valmistun. Varsinaista lomaa en ole pitänyt muutamaan vuoteen koska yksin siitä ei saa mitään iloa.

        Pelkään paljon, että jos en tällä kertaa pääsekään kuopastani ylös. Ainakin nyt on toivottomuuden tunteet tulleet esiin todella laajalla rintamalla.


      • n-26
        mies_25 kirjoitti:

        Tuo on kovin tuttua omasta kodistani, että tunteiden näyttäminen on lähes kiellettyä. Koskaan ei aidosti kysytä "kuinka voit". Koskaan ei ollut läheisyyttä, halauksia yms. Asioita joita todella kaipaan ja asioita jotka tälläkin hetkellä täysin puuttuvat elämästäni.

        Itse myös välillä pystyn kertomaan erittäin avoimesti elämästäni, mutta erittäin harvoin on sellaista seuraa jossa tuntemuksistaan kertominen on sosiaalisesti hyväksyttyä.

        Jotenkin tällä hetkellä tunnen kulkevani elämäni pohjakuopissa. Välillä tunnen olevani vaan täysin jumissa. Opiskelen viimeistä vuotta. Tunnen jatkuvasti, että en pärjää koulu/työasioissa. Esim. varma päättötyöni suorittaminen siirtyykin jatkuvasti, enkä enää olekaan varma, että se tulee onnistumaan. En saa itsestäni mitään irti, vaan alisuoriudun kaikessa. Ihmissuhteet menevät täysin alamäkeen. Tavallaan jopa vihaan kouluympäristössä lähelläni olevien ihmisten elämänkatsomusta, jossa on todella raakaa jaottelua. Viimeisetkin kaverit ympäriltä häviävät elämäntilanteiden muuttuessa ja mitään kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen en ole saanut aikoihin. Ja viimeiset kontaktinyritykset kesällä päättyi omalta kohdaltani aika vaikeasti ja itsetuntoa rikkovasti. Tein itsestäni narrin. Tulevaisuuteni suhteen en yhtään tiedä mitä teen jos ensi keväänä valmistun. Varsinaista lomaa en ole pitänyt muutamaan vuoteen koska yksin siitä ei saa mitään iloa.

        Pelkään paljon, että jos en tällä kertaa pääsekään kuopastani ylös. Ainakin nyt on toivottomuuden tunteet tulleet esiin todella laajalla rintamalla.

        mullekin on ollut vaikeaa löytää ihmisiä jotka "puhuvat samaa kieltä" ja ymmärtävät aidosti. Voin uskoa, että miehelle vielä vaikeampaa..kun noissa ryhmissä ei välttämättä kovinkaan paljon tuntemuksista puhuta.

        Mullekin on tuo alisuorituminen tuttua..Mutta tiedätkö, sulla on paljon positiivisia asioita tässäkin tilanteessa, olet päässyt opiskeluissasi jo noinkin pitkälle ja tunnet itsesi ja tunteesi -tiedät mitä haluat ja se auttaa varmasti luomaan jossain vaiheessa pysyvän ja aidon ihmissuhteen.

        Katsele rauhassa tulevaisuuteen ja mieti mitä haluaisit tehdä, aika näyttää sen vielä..

        Jos elämä tuntuu toivottomalta kuilulta, älä päästä itseäsi vajoamaan liian syvälle. Apua voi hakea aina, keinoja on keksitty (lääkkeet, keskustelu..) Toivon että löytäisit omanlaisia ihmisiä ympärillesi, niin se toisi elämään paljon iloa ja toivoa (vaikka uusi harrastus?)

        Paljon tsemppiä sulle tänne elämäntielle ::))


      • mies_25
        n-26 kirjoitti:

        mullekin on ollut vaikeaa löytää ihmisiä jotka "puhuvat samaa kieltä" ja ymmärtävät aidosti. Voin uskoa, että miehelle vielä vaikeampaa..kun noissa ryhmissä ei välttämättä kovinkaan paljon tuntemuksista puhuta.

        Mullekin on tuo alisuorituminen tuttua..Mutta tiedätkö, sulla on paljon positiivisia asioita tässäkin tilanteessa, olet päässyt opiskeluissasi jo noinkin pitkälle ja tunnet itsesi ja tunteesi -tiedät mitä haluat ja se auttaa varmasti luomaan jossain vaiheessa pysyvän ja aidon ihmissuhteen.

        Katsele rauhassa tulevaisuuteen ja mieti mitä haluaisit tehdä, aika näyttää sen vielä..

        Jos elämä tuntuu toivottomalta kuilulta, älä päästä itseäsi vajoamaan liian syvälle. Apua voi hakea aina, keinoja on keksitty (lääkkeet, keskustelu..) Toivon että löytäisit omanlaisia ihmisiä ympärillesi, niin se toisi elämään paljon iloa ja toivoa (vaikka uusi harrastus?)

        Paljon tsemppiä sulle tänne elämäntielle ::))

        Kiitos! Viestisi oli todella paljon positiivista energiaa antava. Tänään ollut jo huomattavasti parempi päivä kuin pitkiin aikoihin. Olin koko päivän koulutuksessa ja tässä iltasella vielä kaverin kanssa katsomassa filmiä elokuvateatterissa ja molemmat tapahtumat saivat positiivisemmalle mielelle. Ostin jopa isälle isänpäivä lahjan...Aku Ankan taskukirjan ja suklaata. Saas kattoa mitä tuuma, kun laitan nuo ukon käteen kuin pikku poika.

        niin kyllä on harvassa ne miehet, jotka tunteista haluavat puhua varsinkin kun itsekin olen ja liikun aika perinteisten ukkojen joukoissa. Minusta tunteet on kaikkein tärkein puheenaihe, mutta ei tietenkään ainoa. Se on vaan niin kun noista asioista ei voi puhua, tulee sisälle sellaisia patoutumia, että muukaan puhuminen oikeen innosta. Tuntuu kun ei ole saanut itseään aidosti purkaa, niin tosiaan tee mieli puhua mistään moottoreistakaan.

        Itsellä on paljon kaikkia haaveita, mutta välillä tulee tunne, että ei saa mitään niistä aikaiseksi, kun kaikki tuntuu takovan vastaan elämässä.

        Alkanut kehittyä sellainen haave lyhyellä tähtäimellä, että tekisi meili mennä töihin ulkomaille johonkin koulun loputtua. Se voisi olla sellainen tilanne, jossa itsensä joutuisi lopullisesti laittamaan likoon.

        Pitkällä aikavälillä oma perhe olis joskus melkein kaikki kaikessa. Kai sitä silloin ymmärtäis kaiken tarkoituksen kun on sellanen pieni nyytti sylissä tai sitten ainakin ymmärtäis, että kaiken tarkoitusta ei aina tarvitse miettiä.

        Mutta joo, ennen kuin tässä tulee koko elämänkertaa kertoneeksi, niin onnea myös sinulle elämässäsi. Piristi viestisi ainakin minua. kiitos siitä.(ps. vaikka aikamoista vuodatusta kirjoitukseni ovatkin, niin kyllä tässä ihan karvaperse luokassa siltikin painitaan.)


      • juu.joo.
        mies_25 kirjoitti:

        Kiitos! Viestisi oli todella paljon positiivista energiaa antava. Tänään ollut jo huomattavasti parempi päivä kuin pitkiin aikoihin. Olin koko päivän koulutuksessa ja tässä iltasella vielä kaverin kanssa katsomassa filmiä elokuvateatterissa ja molemmat tapahtumat saivat positiivisemmalle mielelle. Ostin jopa isälle isänpäivä lahjan...Aku Ankan taskukirjan ja suklaata. Saas kattoa mitä tuuma, kun laitan nuo ukon käteen kuin pikku poika.

        niin kyllä on harvassa ne miehet, jotka tunteista haluavat puhua varsinkin kun itsekin olen ja liikun aika perinteisten ukkojen joukoissa. Minusta tunteet on kaikkein tärkein puheenaihe, mutta ei tietenkään ainoa. Se on vaan niin kun noista asioista ei voi puhua, tulee sisälle sellaisia patoutumia, että muukaan puhuminen oikeen innosta. Tuntuu kun ei ole saanut itseään aidosti purkaa, niin tosiaan tee mieli puhua mistään moottoreistakaan.

        Itsellä on paljon kaikkia haaveita, mutta välillä tulee tunne, että ei saa mitään niistä aikaiseksi, kun kaikki tuntuu takovan vastaan elämässä.

        Alkanut kehittyä sellainen haave lyhyellä tähtäimellä, että tekisi meili mennä töihin ulkomaille johonkin koulun loputtua. Se voisi olla sellainen tilanne, jossa itsensä joutuisi lopullisesti laittamaan likoon.

        Pitkällä aikavälillä oma perhe olis joskus melkein kaikki kaikessa. Kai sitä silloin ymmärtäis kaiken tarkoituksen kun on sellanen pieni nyytti sylissä tai sitten ainakin ymmärtäis, että kaiken tarkoitusta ei aina tarvitse miettiä.

        Mutta joo, ennen kuin tässä tulee koko elämänkertaa kertoneeksi, niin onnea myös sinulle elämässäsi. Piristi viestisi ainakin minua. kiitos siitä.(ps. vaikka aikamoista vuodatusta kirjoitukseni ovatkin, niin kyllä tässä ihan karvaperse luokassa siltikin painitaan.)

        Nyt tuli luettua kaikki muut viestit myös. Oli sen verran itseänikin koskettava aihe.

        Monta vuotta olen itsekkin painiskellut tuon aiheen ympärillä ja koittanut miettiä syytä. Nopeasti kirjoitin jotain itseluottamuksesta. Eli samalla asialla olen edelleen.

        En halua yleistää, mutta paljon olen tällä foorumilla lukenut asioista. Omalta kohdalta ja yleinen näkemykseni on tuo itseluottamuksen puute. Hellyyttä ja huomiota saavat lapset ovat yleensä varmempia itsestään. Kun taas me toiset ääripäät taistelemme sen puutteesta.

        Ei ole helppoa sitä saada myöhemmällä iällä takaisin ja se vaatii paljon töitä. Omalta kohdalta sen verran, että viime vuosina olen siinä onnistunut. Tietysti välillä tulee iskuja ja tukeudun taas foorumiin. Kuten tänään.

        Mutta positiivisella fiiliksellä aion jatkaa. Omille teoilleni naureskellen. Jos siinä onnistuu, niin se on paras "terapia" itselle.

        Tsemiä jatkoon t: 27-mies


      • mies_25
        juu.joo. kirjoitti:

        Nyt tuli luettua kaikki muut viestit myös. Oli sen verran itseänikin koskettava aihe.

        Monta vuotta olen itsekkin painiskellut tuon aiheen ympärillä ja koittanut miettiä syytä. Nopeasti kirjoitin jotain itseluottamuksesta. Eli samalla asialla olen edelleen.

        En halua yleistää, mutta paljon olen tällä foorumilla lukenut asioista. Omalta kohdalta ja yleinen näkemykseni on tuo itseluottamuksen puute. Hellyyttä ja huomiota saavat lapset ovat yleensä varmempia itsestään. Kun taas me toiset ääripäät taistelemme sen puutteesta.

        Ei ole helppoa sitä saada myöhemmällä iällä takaisin ja se vaatii paljon töitä. Omalta kohdalta sen verran, että viime vuosina olen siinä onnistunut. Tietysti välillä tulee iskuja ja tukeudun taas foorumiin. Kuten tänään.

        Mutta positiivisella fiiliksellä aion jatkaa. Omille teoilleni naureskellen. Jos siinä onnistuu, niin se on paras "terapia" itselle.

        Tsemiä jatkoon t: 27-mies

        Itse tykkään heittää mustaa huumoria asiasta. Itselläni on yksi kaveri jolla on vähän samansuuntaisia ongelmia ja hänen kanssaan heitetään aika rankkaakin herjaa jännityksistä, peloista yms. Pahemmin ei kyllä suoranisesti muuten keskutella aiheesta.

        No aika samassa veneessä tässä sitten todella ollaan , koska itsekin oon paljon pystynyt saaman positiivisia asioitakin elämässä aikaan tämän ongelman suhteen, kuten sinäkin. Kun vertaa vaikka kuinka sisäänpäinkääntynyt olin 15-20 vuotiaana ja kuinka yritin pönkittää paskaa omaatuntoa kaikella epäoleellisella.

        Välillä oon helvetin ylpeä ittestäni, omasta miehisen jurosta herkkyydestäni, kyvystä epäitsekkääseen toiminaan, kyvystä ymmärtää mikä täs maailmas merkittee, kyvystäni iloita pienistä asioista, kyvystäni todella kiinnostua asioista jne. Sitten taas paskana päivinä/elämän jaksoina tunnen itseni niin nollaksi kuin vaan olla voi. En kykene näkemään silloin itsessäni mitään positiivista.

        Minulle on aika selkeät haaveet tulevaisuuteni suhteen, mitä haluan tehdä, miten asua, millaista seuraa. Tuntuu vaan välillä, että vaikka kuinka yrittää taistella itseään eteenpäin niin välillä tulee pelkkää pakkia. Mikään ei mene niin kuin tahtoo. toisaalta onnistumisetkin tulee sitten yleensä ryppäissä.

        Pelkään paljon, että jos tämä huono itsetunto/häpeä on suvussani eteenpäin kulkeva ominaisuus. Isäni ja isänisäni molemmat ovat/olivat turruttaneet omat tunteensa. Isänisäni lähes tappoi itsensä työllä elämnässään, kun Ivaana ei onnistunut kuin pudottamaan silmän poskelle ja hermot olemattomiin. Sitä myöden isäni on taas saanut kuulla, että "kuinka helppoa sinulla on,niin sinusta tulee sitä ja tätä". Sama jatkuu omalla kohdallani. Pystynkö pitämään päätökseni, että en tuputa, pakota, arvostele mahdollisesti joskus syntyviä lapsiani? Osaanko rakastaa ja olla ylpeä heistä kaikesta huolimatta, vaikka tekisivät täysin erilailla kuin toiveeni ovat? Pystynko katkaisemaan sen perkeleen huonon itsetunnon jatkumon?

        No toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.


      • n-26
        mies_25 kirjoitti:

        Kiitos! Viestisi oli todella paljon positiivista energiaa antava. Tänään ollut jo huomattavasti parempi päivä kuin pitkiin aikoihin. Olin koko päivän koulutuksessa ja tässä iltasella vielä kaverin kanssa katsomassa filmiä elokuvateatterissa ja molemmat tapahtumat saivat positiivisemmalle mielelle. Ostin jopa isälle isänpäivä lahjan...Aku Ankan taskukirjan ja suklaata. Saas kattoa mitä tuuma, kun laitan nuo ukon käteen kuin pikku poika.

        niin kyllä on harvassa ne miehet, jotka tunteista haluavat puhua varsinkin kun itsekin olen ja liikun aika perinteisten ukkojen joukoissa. Minusta tunteet on kaikkein tärkein puheenaihe, mutta ei tietenkään ainoa. Se on vaan niin kun noista asioista ei voi puhua, tulee sisälle sellaisia patoutumia, että muukaan puhuminen oikeen innosta. Tuntuu kun ei ole saanut itseään aidosti purkaa, niin tosiaan tee mieli puhua mistään moottoreistakaan.

        Itsellä on paljon kaikkia haaveita, mutta välillä tulee tunne, että ei saa mitään niistä aikaiseksi, kun kaikki tuntuu takovan vastaan elämässä.

        Alkanut kehittyä sellainen haave lyhyellä tähtäimellä, että tekisi meili mennä töihin ulkomaille johonkin koulun loputtua. Se voisi olla sellainen tilanne, jossa itsensä joutuisi lopullisesti laittamaan likoon.

        Pitkällä aikavälillä oma perhe olis joskus melkein kaikki kaikessa. Kai sitä silloin ymmärtäis kaiken tarkoituksen kun on sellanen pieni nyytti sylissä tai sitten ainakin ymmärtäis, että kaiken tarkoitusta ei aina tarvitse miettiä.

        Mutta joo, ennen kuin tässä tulee koko elämänkertaa kertoneeksi, niin onnea myös sinulle elämässäsi. Piristi viestisi ainakin minua. kiitos siitä.(ps. vaikka aikamoista vuodatusta kirjoitukseni ovatkin, niin kyllä tässä ihan karvaperse luokassa siltikin painitaan.)

        Karvaperse mikä karvaperse, kyllähän minä nyt nämä tunnistan :) Itsekin niitten kanssa elänyt ja kasvanut, joten...:)

        Kirjoitustesi perusteella meissä on aika paljon samaa, persoonallisuudessa (vähän samoja ongelmia) ja tulevaisuuden haaveissa, mitä nyt tulee tuohon ulkomaille lähtöön ja perheen perustamiseen jossain vaiheessa.

        Huomaan myös että olet pohdiskeleva ihminen, niinkuin minäkin...Vaikka liika ajattelu ei aina todellakaan ole hyväksi, olet siinä aivan oikeassa. Joten kannattaa päästää aivot välillä vapaalle...jos ei jaksa suorittaa jotain, niin ehkä se on sun elimistön tapa kertoa että nyt on aika levätä, kun ei jaksa. Ja tämä on ihan OK, ei se maailma siihen kaadu.

        Niin, ongelmansa kullakin, kuten mullakin (heh), pakko vaan rämpiä eteenpäin tai sitten luovuttaa. Käsitellä tunteita ja hyväksyä ne sellaisina kuin ne tulevat ja puhua niistä sellaisen ihmisen kanssa, johon luottaa ja jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä.

        Antaa lupa itselleen olla iloinen, surullinen tai vaikka vihainen. Vaikka sitten kun on ylhäisessä yksinäisyydessään, jos ei muuten pysty niitä näyttämään. Ja ehkä parempi jos niitä ei ihan joka paikassa näytäkään, saattais muuten herättää epäluuloja :)

        Toivon sulle edelleen paljon iloa ja onnea elämään ::)) Vaikka elämä joskus potkii päähän, ja rankasti, niin aina sieltä vaan kummasti noustaan :)) Muistat vaan pitää itestäs huolta kaikin tavoin ja unohtaa turhanpäiväisen, niin kaikki järjestyy kyllä.

        Joulunodotusta vaan toivottelen::))


      • juu.joo.
        mies_25 kirjoitti:

        Itse tykkään heittää mustaa huumoria asiasta. Itselläni on yksi kaveri jolla on vähän samansuuntaisia ongelmia ja hänen kanssaan heitetään aika rankkaakin herjaa jännityksistä, peloista yms. Pahemmin ei kyllä suoranisesti muuten keskutella aiheesta.

        No aika samassa veneessä tässä sitten todella ollaan , koska itsekin oon paljon pystynyt saaman positiivisia asioitakin elämässä aikaan tämän ongelman suhteen, kuten sinäkin. Kun vertaa vaikka kuinka sisäänpäinkääntynyt olin 15-20 vuotiaana ja kuinka yritin pönkittää paskaa omaatuntoa kaikella epäoleellisella.

        Välillä oon helvetin ylpeä ittestäni, omasta miehisen jurosta herkkyydestäni, kyvystä epäitsekkääseen toiminaan, kyvystä ymmärtää mikä täs maailmas merkittee, kyvystäni iloita pienistä asioista, kyvystäni todella kiinnostua asioista jne. Sitten taas paskana päivinä/elämän jaksoina tunnen itseni niin nollaksi kuin vaan olla voi. En kykene näkemään silloin itsessäni mitään positiivista.

        Minulle on aika selkeät haaveet tulevaisuuteni suhteen, mitä haluan tehdä, miten asua, millaista seuraa. Tuntuu vaan välillä, että vaikka kuinka yrittää taistella itseään eteenpäin niin välillä tulee pelkkää pakkia. Mikään ei mene niin kuin tahtoo. toisaalta onnistumisetkin tulee sitten yleensä ryppäissä.

        Pelkään paljon, että jos tämä huono itsetunto/häpeä on suvussani eteenpäin kulkeva ominaisuus. Isäni ja isänisäni molemmat ovat/olivat turruttaneet omat tunteensa. Isänisäni lähes tappoi itsensä työllä elämnässään, kun Ivaana ei onnistunut kuin pudottamaan silmän poskelle ja hermot olemattomiin. Sitä myöden isäni on taas saanut kuulla, että "kuinka helppoa sinulla on,niin sinusta tulee sitä ja tätä". Sama jatkuu omalla kohdallani. Pystynkö pitämään päätökseni, että en tuputa, pakota, arvostele mahdollisesti joskus syntyviä lapsiani? Osaanko rakastaa ja olla ylpeä heistä kaikesta huolimatta, vaikka tekisivät täysin erilailla kuin toiveeni ovat? Pystynko katkaisemaan sen perkeleen huonon itsetunnon jatkumon?

        No toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

        Aikalailla samoilla fiiliksillä näköjään mennään. Itse ainakin uskon, etten jätä tätä paskaa perintöä lapsilleni (jos niitä joskus saan).

        Seurustelin kahden lapsen yksinhuoltajan kanssa vuoden verran ja sinä aikana omasta mielestäni onnistuin antamaan sitä läheisyyttä lapsille, joka jäi vanhemmiltani antamatta minulle.

        Olen sen verta hyvin tiedostanut omat ongelmani ja myös käsitellyt niitä, ettei mahdollisien lapsieni tarvitse kärsiä niistä. Toivottavasti!


      • mies_25.
        juu.joo. kirjoitti:

        Aikalailla samoilla fiiliksillä näköjään mennään. Itse ainakin uskon, etten jätä tätä paskaa perintöä lapsilleni (jos niitä joskus saan).

        Seurustelin kahden lapsen yksinhuoltajan kanssa vuoden verran ja sinä aikana omasta mielestäni onnistuin antamaan sitä läheisyyttä lapsille, joka jäi vanhemmiltani antamatta minulle.

        Olen sen verta hyvin tiedostanut omat ongelmani ja myös käsitellyt niitä, ettei mahdollisien lapsieni tarvitse kärsiä niistä. Toivottavasti!

        Pystytkö antamaan vanhemmillesi anteeksi asioita(siisaidosti)? Mistä mielestäsi heidän suhtautuminen lapsiin johtui?

        Itse olen vieläkin toisinaan penseä isääni kohtaan, mutta sitten taas joskus on ihan hyviäkin hetkiä. Yleensä vkonloppuisin vanhempiani näen. yleensä ollaan ihan hyvässä yhteisymmärryksessä, koska ei liian usein kerkiä näkemään.

        Oon kyllä oppinut antamaan jo anteeksi. Aika hyvin ymmärrän mistä suhtauminen minuun on lapsena johtunut.Ainakin isäni on ollut aika hukassa elämänsä kanssa. Itsetunto ei ole täysin terve, vaan hänellä on tarve kuulla häntä miellyttäviä asioita, joskus jopa totuuden sijasta. Hänellä on tapana kääntää omat epäonnistumiset toisten niskaan. Hän on ollut ainoa lapsi, jota on ylihuollettu sodan jälkeen, mutta myös ylivaadittu. Mutta mutta...tässä pelkkiä negatiivisia puolia hänessä. Huolehtivainen isä hän on, mutta ymmärrys elämän realiteetteja kohtaan on aikalailla kadoksissa. Niin kuin odottaa saattaa niin isäni laisella miehellä on vaimona aika myötäilevä nainen. Eli isäni pään mukaisesti monissa asioissa on menty.

        Sitä todella toivon, että en jatka tätä samaa ketjua niinkuin sinäkin sanoit. Täytyy muistaa myös, että ei vie rakastamista mahdollisten lapsien kohdalla mihinkään ylipaapomiseen. ja muistaa vanhenpana pitää huolta myös itsestään, se on osa sitä oikeaa välittämistä.


      • juu.joo.
        mies_25. kirjoitti:

        Pystytkö antamaan vanhemmillesi anteeksi asioita(siisaidosti)? Mistä mielestäsi heidän suhtautuminen lapsiin johtui?

        Itse olen vieläkin toisinaan penseä isääni kohtaan, mutta sitten taas joskus on ihan hyviäkin hetkiä. Yleensä vkonloppuisin vanhempiani näen. yleensä ollaan ihan hyvässä yhteisymmärryksessä, koska ei liian usein kerkiä näkemään.

        Oon kyllä oppinut antamaan jo anteeksi. Aika hyvin ymmärrän mistä suhtauminen minuun on lapsena johtunut.Ainakin isäni on ollut aika hukassa elämänsä kanssa. Itsetunto ei ole täysin terve, vaan hänellä on tarve kuulla häntä miellyttäviä asioita, joskus jopa totuuden sijasta. Hänellä on tapana kääntää omat epäonnistumiset toisten niskaan. Hän on ollut ainoa lapsi, jota on ylihuollettu sodan jälkeen, mutta myös ylivaadittu. Mutta mutta...tässä pelkkiä negatiivisia puolia hänessä. Huolehtivainen isä hän on, mutta ymmärrys elämän realiteetteja kohtaan on aikalailla kadoksissa. Niin kuin odottaa saattaa niin isäni laisella miehellä on vaimona aika myötäilevä nainen. Eli isäni pään mukaisesti monissa asioissa on menty.

        Sitä todella toivon, että en jatka tätä samaa ketjua niinkuin sinäkin sanoit. Täytyy muistaa myös, että ei vie rakastamista mahdollisten lapsien kohdalla mihinkään ylipaapomiseen. ja muistaa vanhenpana pitää huolta myös itsestään, se on osa sitä oikeaa välittämistä.

        Onkohan meillä sama isä? Sen verta kuulostaa niin tutulta. =)

        Anteeksi olen antanut vanhemmilleni. Olen ymmärtänyt niiden tilanteen silloin ja en tule todennäköisesti itse olemaan samassa tilanteessa. Toivottavasti!

        Tsemiä sulle! Pidetään yllä huumoria omista toilailuista. Ja koitetaan jaksaa nauraa niille.


      • hipt
        mies_25 kirjoitti:

        Tuo on kovin tuttua omasta kodistani, että tunteiden näyttäminen on lähes kiellettyä. Koskaan ei aidosti kysytä "kuinka voit". Koskaan ei ollut läheisyyttä, halauksia yms. Asioita joita todella kaipaan ja asioita jotka tälläkin hetkellä täysin puuttuvat elämästäni.

        Itse myös välillä pystyn kertomaan erittäin avoimesti elämästäni, mutta erittäin harvoin on sellaista seuraa jossa tuntemuksistaan kertominen on sosiaalisesti hyväksyttyä.

        Jotenkin tällä hetkellä tunnen kulkevani elämäni pohjakuopissa. Välillä tunnen olevani vaan täysin jumissa. Opiskelen viimeistä vuotta. Tunnen jatkuvasti, että en pärjää koulu/työasioissa. Esim. varma päättötyöni suorittaminen siirtyykin jatkuvasti, enkä enää olekaan varma, että se tulee onnistumaan. En saa itsestäni mitään irti, vaan alisuoriudun kaikessa. Ihmissuhteet menevät täysin alamäkeen. Tavallaan jopa vihaan kouluympäristössä lähelläni olevien ihmisten elämänkatsomusta, jossa on todella raakaa jaottelua. Viimeisetkin kaverit ympäriltä häviävät elämäntilanteiden muuttuessa ja mitään kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen en ole saanut aikoihin. Ja viimeiset kontaktinyritykset kesällä päättyi omalta kohdaltani aika vaikeasti ja itsetuntoa rikkovasti. Tein itsestäni narrin. Tulevaisuuteni suhteen en yhtään tiedä mitä teen jos ensi keväänä valmistun. Varsinaista lomaa en ole pitänyt muutamaan vuoteen koska yksin siitä ei saa mitään iloa.

        Pelkään paljon, että jos en tällä kertaa pääsekään kuopastani ylös. Ainakin nyt on toivottomuuden tunteet tulleet esiin todella laajalla rintamalla.

        Täähän on ihan mun elämästä, oon vaan vuoden nuorempi.. ;D


    • kanssa joskus

      tuntuu, että hävettää kaikki mitä olen sanonut ja tehnyt, mutta loppujen lopuksi sehän on vain elämää. onneksi tämä alkaa iän myötä helpottamaan ja huomaa, että vaikka kuinka toilailisi tietyt ihmiset pysyy vierellä ja hyväksyy minut sellaisena tyhmänäomanaitsenäni kuin oikeasti olen :)

      • mies_25

        Kyllä mää sen hyvin ymmärrän, että ihminen tekee helvetisti virheitä. En vaan kykene oikeen kykene sitä itselleni antamaan anteeksi.

        Usein tuntuu, että läheiset ihmiset häviävät läheltäni. huono itsetuntoni kertoo minulle, että toiset eivät välitä minusta joten pelkään jääväni täysin yksin ja se taas käynnistää oravanpyörän, jossa ahditus lisää ahdistusta.


    • juu.joo.

      Itseluottamuksen puutetta, joka on kantautunut lapsuudesta asti. Itsellä on samoja piirteitä ja olen koittanut päästä niistä eroon. Yleensä kohtalaisesti, mutta välillä iskee taas kunnolla takapakkia.

      Koita löytää itsesi. Niin minäkin koitan!

      • erekaa

        Täällä taas yksi, jonka kanssa teillä on yllättävän paljon yhteistä: isä joka ei välttämättä tarkoita pahaa, mutta sitä silti aiheuttanut ja itsellä jatkuva narrinaolon ja häpeäntunteet. Parempaa vuotta meille kaikille.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Vesa-Matti Loirin some hiljeni pahaenteisesti - Nyt tuhansilla suomalaisilla vain tämä yksi viesti

      Mikä on sinun suosikkimuistosi Vesa-Matti "Vesku" Loirista? Meneekö se Uuno Turhapuro osastolle, Eino Leinon tulkintaan vai onko se aivan jotain muuta
      Maailman menoa
      101
      4478
    2. Jorma Uotisen ex, julkkis-povipommi, Suomen tunnetuin kauppias... Farmi Suomi -kisaajat julki!

      No nyt on aikamoista jengiä! Mitä mieltä olet kisaajista, ovatko mieleesi? Katso tästä, ketkä kaikki julkkikset ovat mukana Farmi Suomi -realityssä:
      Suomalaiset julkkikset
      17
      1617
    3. Ei mutta nallukkani

      Mähän rakastan sut. Älä sitä unohda :)
      Ikävä
      202
      1060
    4. Suutuitko mulle mies

      Nyt lopullisesti?
      Ikävä
      71
      901
    5. Mikä johti siihen että

      Välinne katkesivat? Kertokaa. Se kertoo onko menneeseen enää mahdollista palata
      Ikävä
      63
      887
    6. En ole ottanut enkä aio ottaa koronarokotteita

      vaan koetan selvitä luontaisella immuniteetilla eteenpäinkin.
      Maailman menoa
      351
      792
    7. En ole varma siitä, nainen

      Mietittyäni tarkemmin, en olekaan varma, että jaksan kantaa sinut kynnykseltä sänkyyn. Rakastan kyllä jokaista kiloasi, ei siitä ole kyse, mutta kanta
      Ikävä
      64
      745
    8. Maisa Torppa julkaisee kuvia lapsesta

      Onko oikein että tämä henkilö julkaisee 100000 fanillensa kuvia vieraasta lapsesta? Eikö kuvien julkaisu ole äidin ja isän tehtävä jos yleensä haluava
      Kotimaiset julkkisjuorut
      30
      716
    9. Ikuinen hiljaisuus

      On aina parempi kuin kaikki turha draama. Joten kuuntele nainen nyt enää sitä, sillä hiljaisuus vastaa jokaiseen kysymykseesi minusta.
      Tunteet
      147
      703
    Aihe