Haluatko tietää
Mitä synkkyys on
Pimeimmän sopen löytää
syvyyksistä suruisan sieluni
Uskallatko edes yritää
Enkä sitä näyttäisikään
Se liikaa sinulle olisi
Haluatko tietää
Mitä onni on
Hymyilevän sydämeni edessäsi
silmieni vihdoinkin elävän
Antaa minulle mahdollisuus
Sytyttää kynttilän valkoisen
valaistukseksi pimeyden
Kysyvä vie kertojaa
Haluatko tietää
Mitä on rakkaus
Sinulle sen kertoa saattavat
he, jotka sen tietävät
Minä voin vain yrittää
antautua sen vietäväksi
Kanssasi
Haluatko tietää
Kuka minä olen
Eikä vain kuoreni
pienet sanani nämä
Löytöretkeiljäksi uskallaudutko
Avautumalla
Heittäytymällä
Helpommalla kuin uskotkaan
Ja löydät vastauksen
Mitä synkkyys on
Pimeimmän sopen löytää
syvyyksistä suruisan sieluni
Uskallatko edes yritää
Enkä sitä näyttäisikään
Se liikaa sinulle olisi
Haluatko tietää
Mitä onni on
Hymyilevän sydämeni edessäsi
silmieni vihdoinkin elävän
Antaa minulle mahdollisuus
Sytyttää kynttilän valkoisen
valaistukseksi pimeyden
Kysyvä vie kertojaa
Haluatko tietää
Mitä on rakkaus
Sinulle sen kertoa saattavat
he, jotka sen tietävät
Minä voin vain yrittää
antautua sen vietäväksi
Kanssasi
Haluatko tietää
Kuka minä olen
Eikä vain kuoreni
pienet sanani nämä
Löytöretkeiljäksi uskallaudutko
Avautumalla
Heittäytymällä
Helpommalla kuin uskotkaan
Ja löydät vastauksen
Vastaukset 17
Vanhimmat
haluaa... Kosketti, herätti toivon, näki valon, toisen puolesta :)
Tuli mieleen runo Menninkäisestä ja keijusta, joka on vähän samankaltainen, kuin se laulu Päivänsäteestä ja menninkäisestä. Runossa kuitenkin tämä ihanista ihanin valon lapsi keiju rakasti menninkäistä niin, että meni vapaaehtoisesti pimeään, ja jäi sinne luolaan valaisemaan menninkäisen elämää, onnellisena. Taisi olla yksi rakastetuimpia suomalaisia runoja.
Kiitos
ole tuota runoa nähnytkään. Päivänsäteeltähän pimeys hengen vie.
No, pitääpä etsiä se, kun ehtii :)
Niin, valon ja onnen voi saada, vaikka pimeydessä vaeltaisi. Uskaltaako sitä pimeyttä katsoa, uskaltaako sitä raottaa...
Ehkä silloin löytää vastaukset, kun uskaltaa heittäytyä rakkauden vietäväksi...
Kiitos sinulle!
on sellainen, jolle menetin täysin sydämeni kerran. Tarina Pessistä ja Illusiasta. :)
..tämä runo herätti uudelleen ajatuksia synkkyydestä.
Masennushan on nykyisin muotitauti. Joku voi tosiaankin
olla kovinkin lukossa omien ajatustensa pyörteissä ja
ne spiraalimaisesti kiertyvät yhä ahtaampaan ja
ahtaampaan ympyrään. Yllättävä kokemus läheltä
myötäelettynä, ei minusta mitenkään pelottava. Sanoisin,
että ei se pimeällä hautausmaalla kävelyä pahempi
kokemus ollut ollenkaan.
Runosi käsitteli iloisempiakin aiheita. Jotenkin, kun
asettelit kysymyksiä, niin tekee mieli vastata. En koskaan
pysty ohittamaan kysymystä vastaamatta. Eli kukapa ei
haluaisi antautua täysillä rakkauden vietäväksi, jos
sellainen on ristiksi annettu. Luulisi hänenkin, jolle
kauniin runosi asettelit ajattelevan samoin.
Heittäytyminen täysillä rakkauden armoille tuo paljon
rikkautta elämään. Sellaista, jota rahalla ei voi koskaan
saada.
Palautteestani tuli nyt aivan liian pitkä, kun runosi herätti
niin paljon ajatuksia. Täytyy jättää palstatilaa muillekin
ja siirtyä offline-ajattelun puolelle : )
Kiitos mielenkiintoisesta lukuhetkestä : )
pimeydessä vellovasta sisimmästä.
Tosin tuntui, että tätä tehdessä ei paljoa ehtinyt pohtia, kun yllättävän helposti valui tekstiksi.
Kun harmaus alkaa valloittamaan sisimpänsä, ei aikaakaan, kun se jo mustaa vain näyttää. Saako sinne valon ajoissa, vai joutuuko kierimään tuon pimeyden kanssa. Mitä pimeämpää, sitä vaikeammin sieltä on nousta, kun ehkä valoa näkee, mutta siihen uskominen on vaikeampaa.
Aluksi siis pimeydestä nousee, onnea ehkä saa, ehkä rakkauttakin. Lopulta oma itsensä työntyy esiin, kun huomaa jonkun oikeasti välittävän ja antautuvan tunteittensa vietäväksi.
No, onhan tässä minunkin vastauksien tekemisessä mennyt aikaa ja kyllähän tänne tekstiä mahtuu :)
Kiitos sinulle, Padme!
Kun täällä aikaani tapan ja näitä lueskelen, että
tuohon "...Lopulta oma itsensä työntyy esiin, kun huomaa jonkun oikeasti välittävän ja antautuvan tunteittensa vietäväksi" nakkaan täältä seuraavaa.
Oikean rakastavan ihmisen tunnistaa siitä, että hän on valmis antamaan toiselle tilaisuuden, rakastaa toista tuosta synkkyydestä ja pimeydestä huolimatta ja senkin vuoksi. Painotetaan lopuksi, että hän on valmis heittäytymään SIITÄKIN huolimatta toisen kanssa tuohon rakkauden epävarmaan, mutta niin viekoittelevaan mereen.
Pitkiä lauseita, täynnä optimismia tai elämänkokemusta. No, taisinpa kuulostaa joltakin rakkauden lähettiläältä, mutta kun tuohon aitoon, kaikki rajat ja aidat ja esteet ylittävään rakkauteen kerran uskoo tämäkin, niin minkäs teet! :)
Runosi oli siksi niinkin hyvä, että et paljoa ajatellut vaan annoit tunteiden ja ajatusten valua. Siinä oli aika harvinaista aitoa rakkauden halua ja jonkinmoista kiihkoa! Plussaa siitä. ;) Nakkaapa tuommoinen joskus toistekin. :) Anna rakkauden palaa siis täydellä liekillä, mitä sitä turhia jarruttelemaan. ;)
käydä lukemassa oma kirjoituksesa uudelleen. :)
Kyllä, silloin on oikeasta asiasta kysymys, kun rakastaa virheineen, puutoksineen.
Mutta tuolla lauseella tarkoitin sitä, että uskaltaa myös silloin avautua niistä pimeyksistään, eikä tarvitse luulla siinä vaiheessa yhtäkkiä rakkauden kadonneen. Ei jätä itsestään näyttämättä myös niitä puolia, koska olemme kokonaisuus, jonka toisen pitää hyväksyä.
Joskus tulee vain sellaisia tekstejä, joiden kirjoittaminen kuin valuu. Ei ajattele liikaa kirjoittamista, ei muuta kuin se hetki.
Eihän sitä koskaan tiedä, milloin niitä tulee, vai tuleeko ollenkaan. Mutta eipä siitä tarvitse paineita ottaa, tulee, jos on tullakseen. :)
Kiitos sinulle, hienoa kommentointia. :)
Joskus palasiksi silputaan sielun
kurut, lapsuus katoaa ja kuluu
vain tovi.
Myös rakkaudessa toisinaan katkeavat
laulut,on vain rytmi tumma,raollaan
ovi.
Viha särkee siruiksi hellyyden
peilin, raivo riipii verhot
pois ikkunasta.
Tyhjä sielu aloittaa tuhoavan
pelin, rikkinäinen mieli on
kypsä luopumaan kaikesta.
Rakkauden tyhjyydessä kimpoavat
katkeruuden kunnaat, Hellyydestä
vajaa käy sotimaan.
Kun savu hävenee on aika
maksaa lunnaat, irvokkaa sielut
syyttää toinen toistaan.
Haluanko siis tietää miltä elämä
maistuu, otttaa itseeni makua
kirpeää.
Tahdonko oivaltaa miltä
tuntuu, silloin kuin aidointa
on tämä elämää.
Vai pakenenko sieluuni
Rakkauttani.
http://www.youtube.com/watch?v=KXVQX6HGVy0&feature=related
Kiitos runostasi.
Minusta upea ja
mieleenpainuva runo
sinulta.
Pidin kovasti ja
viihdyin siinä.
synkkyyden tuulia
puhallustaan
Elää pimeyden ytimessä
hengettömän sielunsa
kituvan sydämensä
Kohtaus kera hetken
viima viileäkin lohduttaa
tuntee sentään
Kysymyksen tuulelle ojentaa
hiljaisen, tunteellisen
Kuljetettavaksi
Vastaus saapuu
kertojan huulilla leijuu
silmissään eloon pilkahtaa
Ja kysyjä onkin oppilas
Rakkauden
Hienoa, että näillä pienillä ajatuksillani on jokin, johon voi hetkeksi jäädä.
Kiitos sinulle mies-v57!
minäkin löytöretkeilin itsessäni ja vastailin kysymyksiisi, joten herättelevä oli runosi. Jossakin kohdin olin toisella rannalla, mutta kuitenkin näin: tunnetko virran, yhteisen, sydämestä sydämeen, katso nyt, ovi on auki. ;)
se perusta omille tunteilleen löytyy.
Joskus ei vain itse tunnu niitä löytävän, vaikka kuinka kysyy, hakee.
Silloin toivoo, että herättää uinuvat vastaukset joku kysymyksillään, ovet avaten.
Ja ehkäpä silloin uskaltaa heittäytyä tuntemattomaan, pelkäämättä. Luottaa vastaanottajan hänet kiinni saavan.
On upeaa huomata, että voi omilla, pienillä ajatuksillaan antaa jotain.
Minunhan tässä siis pitää kiittää. :)
Niinhän sitä aina sanotaan, että kysyvä ei tieltä eksy? Mutta mikä on sitten kuitenkin se tärkein kysymys saadakseen itselleen sen oikean suunnan, jotta ei tiellä kestäessään kulkisi kuitenkaan ihan väärää tietä pitkin.
Kuorikin kertoo kyllä uskomattoman paljon, mutta sinne sisimpään pääästäkseen tutustumaan on sinne oltava jonkinlaiset tiet aurattu, jotta voisi nähdä enemmän kuin sen mitä kuori antaa myöden.
Sinä heitit köyden, johon voisi rohkeasti tarttua, mutta jätit muutaman sentin puuttumaan koko pituudelta. Miten voi nähdä sen koko kauneuden jos jokin osa jää kokonaan näkemättä, sillä aina kun yksi ovi suljetaan sen mukana sulkeutuu liian monta mukana seuraavaa ovea molemmin puolin.
Ja vaikka sanotaan, että kyllä kolkuttavalle ovi avataan niin se, että pystyykö sellaisia ovia aukomaan mitkä on suljettu on kiinni eniten aina oven sulkijasta eikä siihen kolkuttavasta. Ja jos haluaa, ettei tule läpivetoa joka puhaltaa yhdestä ovesta sisään ja kohta toisesta ulos vaan, että voisi vielä vuosikymmenienkin kuluttua katsoa niihin samoihin silmiin ja nähdä sydämien hymyilevän onnellisesti vieläkin niissä katseissa on ainakin omasta mielestäni annettava aikaa toiselle purkaa edes jonkinlaiset varmuuslukot auki ennenkuin yrittää pyrkiä sisälle.
Ja jos ei tästä vastauksesta ymmärrä mitään niin yksinkertaistan vielä lopuksi sanomani, että omalla kohdalla ainakin tahtoisin, jopa sen synkkyydenkin, koska sekin on oikeasti osa häntä.
aivan oikeassa. Kokonaisuus, ilman lukittuja ovia, se rakkauden voima on.
Tuossa sanailussani ajatukseni on se, että ei vain yksi kysymys, vaan kokonaisuus. Yhdellä kysymyksellä vain riipii pintaa, eikä pääsekään oikeisiin vastauksiin sisälle.
Eli jos haluaa, kokonaisuutena löytää vastukset, synkät taikka valoisat. Eikä enää tarvitse etsiä avaimia, koska ovet ovat vähintäänkin raollaan.
Hienoa, että nämä sanani herättivät sinussakin kommenttia, kiitollinen siitä saan olle.
Minä tahdon tietää
ja tahdon uskaltaa
heittäytyä löytöretkeilijäksi
risteilemään sisimpääsi
Jos sinä tahdot minut
Jospa nyt saisimme vastaukset
Helpommalla kuin uskoimmekaan
leijuvat usvaiset hattarat
hiljaisuuteen tuuli vaipuu
kuumaksi hiekka saaren
Se ei löydy kartalta maailman
toisten sydämien taivaitten alta
Ei rastia aarteen
ei palkkiota kullalta kimaltelevaa
On siellä vain rakkautemme
avoimena heittäytyvien
käsille toistensa
Suojaan omaan saareemme
Kiitos, kiitos, kiitos sinulle :)
Että jos kysymysten kohde haluaa kysyjän ja jos kysymysten kohde tuntee itsensä ja vastaajan, niin tietää mihin on ryhtymässä ja mitä se häneltä ja toiselta vaatii.
Ja loppujen lopuksi uskon, että rakkaus voittaa heittäytymisen ja antautumisen pelon, ja hänen rakkaus valaisee runoilijan suruista sielua ja tuo sinne onnea.
Vastaukset näkee jo hänen silmistään. :)
Verrattuna aiempiin runoihisi, oli jotenkin semmoista kiihkoa, elämänkiihkoa ja rakkaudenkiihkoa tässä. pidin enemmän, kuin koskaan aiemmmin.
ei oikeasti tunnekaan? Ei olekaan vielä päässyt sisään näkemään oikeaa sydäntä.
Tuntea... Hmmm... Se on niin monitasoinen sana.
Mutta kyllä, jos kumpikin halajaa kysymyksiin vastauksen löytää, on polku tasaisempi.
Itse asiassa tämä teksti tuli toisen etenemättömyyden takia. Alkutahdit lähtivät toisen teksit tunnelmasta, mutta tämä eli vain helpommin, valui hyvin helposti. Ehkä joskus saa toisenkin valmiiksi. :)
Kiitos sinulle, on aina hienoa nähdä ajatuksien heränneen kirjoitelmistaan. :)