Tällä palstalla tunteet käyvät todella kuumina. Ammutaankohan minut, jos puhun anteeksipyytämisestä ja -antamisesta.
Jokainen meistä joutuu julmuuksien kohteeksi, kärsii vääryyksiä ja tulee ankarasti kolhituksi. Seksuaalisuuteen liittyvät vääryydet nostattavat hirveän metakan, ja minusta näyttää, että eräät käyttävät sitä lyömäaseenaan. He näyttävät tarvitsevan katkeruuttaan oikeuttaakseen omat vaatimuksensa.
Minä, jos kuka, tiedän mitä se on. Minäkin olin katkera. Silloin kun vääryys tapahtui, en sitä tajunnut. Olin liian pieni. Seuraavaksi ymmärsin hirveän hälyn, joka ympärilläni oli. Ventovieraat kyselivät asioita, joista en silloin halunnut kertoa. En halunnut, koska niitten kertominen näytti saavan aikuiset suunniltaan, vaikka en tajunnut, miksi. Eikä kukaan vastannut kysymyksiini kuten lapsille puhutaan.
Muutaman vuoden päästä ymmärsin. Ja vihasin. Vihasin itseäni - miksi olin ollut niin tyhmä lapsena. Ymmärsin kyllä, ettei sen ikäinen voinut tajuta, mutta ymmärrys ei auttanut. Eikä minun tuskaani vähentänyt ollenkaan se, että muistan sen tuntuneen jopa mukavalta.
Mutta minä vihasin myös sitä miestä. Hän oli antanut inhottavan salaisuuden kannettavaksi. Minua - minun tietämättömyyttäni - oli käytetty. En - ymmärrettävistä syistä - ole sen jälkeen tavannut häntä jälkeen. Hän ei ollut aivan läheisimpiä sukulaisiani.
Minäkin herkuttelin julmilla kostoilla. Olin osa saunantakaista teloitusryhmää. Olisin ollut valmis huutamaan kiväärimiehille 'tulta'. Näin painajaisia, masentelin. Ja kärsin kyllä vieläkin, enkä suurin surminkaan ole silittelemässä hyväksikäyttäjien päätä.
En tullut tänne jeesustelemaan, vaikka anteeksiantamisesta puhunkin. Minä haluan sanoa teille, jotka raivoatte ja puratte katkeruuttanne, että tämä minun ainokainen elämäni parani huomattavasti, kun annoin anteeksi. Heitin katkeruuden. Totesin, että ollutta ja mennyttä. Se ei ollut helppoa, se vei vuosia. Ehkä hän on löytänyt uuden uhrin ja ansaitsee uuden, ankaramman tuomion. Mutta minun oikeuteni on saada elämän ihanatkin puolet, enkä saa niitä vaatimalla oikeuksiani kärsimääni vääryyteen vedoten.
Nyt, kolmekymppisenä, olen ajatellut, ettei koko elämäni tuska johdukaan siitä mitä minulle lapsena tapahtui. Olen nähnyt, että kaikkien elämään kuuluu tuskaa, ja minulle kuuluu myös ihan tavallisten vastoinkäymisten tuska. Se, että olen väärällä alalla töissä, masentaa. Henkiset valmiuteni eivät riitä tähän työhön, eivätkä ne todennäköisesti riittäisi ilman sitä kokemustakaan.
En edes koita väittää, että kaikki olisi auvoista nyt. Toisinaan tunnen vihan tunteita häntä kohtaan, toisinaan niitä 1970-luvun lastensuojelutanttoja kohtaan, jotka vain lisäsivät hämmennystäni. Mutta koitan sisäistää sen, että jos en pysty antamaan kokonaan anteeksi, en pysty kokonaan voittamaan tuskaani.
Teille, jotka täällä olette huutamassa kuinka kurjaa on kun lapsiinsekaantujat saavat lyhyitä tuomioita, sanoisin, että etsikää oman elämänne sisältö itseänne koskevasta asiasta. Älkää työnkäkö neniänne asioihin jotka eivät teidän egoanne kaipaa. Ne eivät sillä parane.
Teille, jotka karjutte katkeruuttanne täällä, haluaisin sanoa, että etsikää hyvää oloa hyvästä, älkää pahasta. Tiedän kuulostavani tyhmän naiivilta, mutta omalla kohdallani se toimi. Ehkä olen tyhmä ja naiivi, mutta paremmassa kunnossa kuin kymmenkunta vuotta sitten.
Teille, jotka haluatte puolustella pedofiilejä, en sano paljon muuta kuin hävetkää, moukat!
Ja pedofiileille... niin. Mitä minä heille sanon. Hyväksikäyttäjille. Muuta kuin että hävetkää. Jos teissä on aikuista tunnustamaan pahat tekonne itsellenne, niin pyytäkää anteeksi vaikka tietäisitte tulevanne torjutuksi. Ja koittakaa Herran tähden miettiä ihan itse keinoja, joilla voisitte aikuistua. Enempää en teille osaa sanoa.
Jokainen meistä joutuu julmuuksien kohteeksi, kärsii vääryyksiä ja tulee ankarasti kolhituksi. Seksuaalisuuteen liittyvät vääryydet nostattavat hirveän metakan, ja minusta näyttää, että eräät käyttävät sitä lyömäaseenaan. He näyttävät tarvitsevan katkeruuttaan oikeuttaakseen omat vaatimuksensa.
Minä, jos kuka, tiedän mitä se on. Minäkin olin katkera. Silloin kun vääryys tapahtui, en sitä tajunnut. Olin liian pieni. Seuraavaksi ymmärsin hirveän hälyn, joka ympärilläni oli. Ventovieraat kyselivät asioita, joista en silloin halunnut kertoa. En halunnut, koska niitten kertominen näytti saavan aikuiset suunniltaan, vaikka en tajunnut, miksi. Eikä kukaan vastannut kysymyksiini kuten lapsille puhutaan.
Muutaman vuoden päästä ymmärsin. Ja vihasin. Vihasin itseäni - miksi olin ollut niin tyhmä lapsena. Ymmärsin kyllä, ettei sen ikäinen voinut tajuta, mutta ymmärrys ei auttanut. Eikä minun tuskaani vähentänyt ollenkaan se, että muistan sen tuntuneen jopa mukavalta.
Mutta minä vihasin myös sitä miestä. Hän oli antanut inhottavan salaisuuden kannettavaksi. Minua - minun tietämättömyyttäni - oli käytetty. En - ymmärrettävistä syistä - ole sen jälkeen tavannut häntä jälkeen. Hän ei ollut aivan läheisimpiä sukulaisiani.
Minäkin herkuttelin julmilla kostoilla. Olin osa saunantakaista teloitusryhmää. Olisin ollut valmis huutamaan kiväärimiehille 'tulta'. Näin painajaisia, masentelin. Ja kärsin kyllä vieläkin, enkä suurin surminkaan ole silittelemässä hyväksikäyttäjien päätä.
En tullut tänne jeesustelemaan, vaikka anteeksiantamisesta puhunkin. Minä haluan sanoa teille, jotka raivoatte ja puratte katkeruuttanne, että tämä minun ainokainen elämäni parani huomattavasti, kun annoin anteeksi. Heitin katkeruuden. Totesin, että ollutta ja mennyttä. Se ei ollut helppoa, se vei vuosia. Ehkä hän on löytänyt uuden uhrin ja ansaitsee uuden, ankaramman tuomion. Mutta minun oikeuteni on saada elämän ihanatkin puolet, enkä saa niitä vaatimalla oikeuksiani kärsimääni vääryyteen vedoten.
Nyt, kolmekymppisenä, olen ajatellut, ettei koko elämäni tuska johdukaan siitä mitä minulle lapsena tapahtui. Olen nähnyt, että kaikkien elämään kuuluu tuskaa, ja minulle kuuluu myös ihan tavallisten vastoinkäymisten tuska. Se, että olen väärällä alalla töissä, masentaa. Henkiset valmiuteni eivät riitä tähän työhön, eivätkä ne todennäköisesti riittäisi ilman sitä kokemustakaan.
En edes koita väittää, että kaikki olisi auvoista nyt. Toisinaan tunnen vihan tunteita häntä kohtaan, toisinaan niitä 1970-luvun lastensuojelutanttoja kohtaan, jotka vain lisäsivät hämmennystäni. Mutta koitan sisäistää sen, että jos en pysty antamaan kokonaan anteeksi, en pysty kokonaan voittamaan tuskaani.
Teille, jotka täällä olette huutamassa kuinka kurjaa on kun lapsiinsekaantujat saavat lyhyitä tuomioita, sanoisin, että etsikää oman elämänne sisältö itseänne koskevasta asiasta. Älkää työnkäkö neniänne asioihin jotka eivät teidän egoanne kaipaa. Ne eivät sillä parane.
Teille, jotka karjutte katkeruuttanne täällä, haluaisin sanoa, että etsikää hyvää oloa hyvästä, älkää pahasta. Tiedän kuulostavani tyhmän naiivilta, mutta omalla kohdallani se toimi. Ehkä olen tyhmä ja naiivi, mutta paremmassa kunnossa kuin kymmenkunta vuotta sitten.
Teille, jotka haluatte puolustella pedofiilejä, en sano paljon muuta kuin hävetkää, moukat!
Ja pedofiileille... niin. Mitä minä heille sanon. Hyväksikäyttäjille. Muuta kuin että hävetkää. Jos teissä on aikuista tunnustamaan pahat tekonne itsellenne, niin pyytäkää anteeksi vaikka tietäisitte tulevanne torjutuksi. Ja koittakaa Herran tähden miettiä ihan itse keinoja, joilla voisitte aikuistua. Enempää en teille osaa sanoa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen samaa mieltä,että katkeruus ei pitemmän päälle tee ihmiselle hyvää,vaikka se onkin täysin inhimmillinen piirre.Se voi pahimmillaan myrkyttää ihmisen mielen,turmelee hauraan sielun ja koko ihmisen elämän.Jopa siinä määrin enemmän kuin se vääryys tai paha teko,jonka katkera ihminen on osakseen saanut.Jokainen on varmasti kokenut katkeruuden tunteen.
Vaikka väärintekijä joutuisi teostaan hirteen,niin ei silti välttämättä auta poistamaan uhrin katkeruutta;onhan muisto siitä teosta jäänyt eikä sitä tekoa saada enää tekemättömäksi eikä varsinkaan unohtaa.
Ihmisen on ajateltava ennenkaikkea omaa mielenterveyttään ja eheytymistään,koko paranemisprosessia ja yritettävä pikkuhiljaa päästä yli tapahtuneesta.Se vaatii usein perinpohjaisen käsittelyn,joka voi viedä useita vuosia.Vihaan,itsesyytökseen ja masennukseen ei ikinä pitäisi vaipua.Se on turhaa ja turmiollista,koska se voi johtaa yhään syvempään itsetuhoisuuteen ja noidankehään.Mutta tapahtunutta ei tietenkään pidä hyväksyä,mutta anteeksiantoa voisi miettiä ja harkita,jos haluaa-ja pystyy siihen.Se nimittäin voi olla oleellinen tekijä koko eheytymisprosessissa.Tästäkin voidaan tietysti olla montaa mieltä.
Ihminenhän on niin perin epätäydellinen ja vajavainen olento,meissä jokaisessa on aina jotain puutteita,myös pahassa mielessä.Ei kukaan pysty olemaan täydellisen puhdas ja viaton,kukaan ihminen ei ole synnitön.Mutta syntiä eikä pahuutta ei pidä hyväksyä,mutta on tunnustettava se tosiasia,että me ihmiset olemme pahoja.Olemme julmia ja pahoja toisillemme. Ihmiset tappavat,raiskaavat ja kiduttavat toisiaan.Se ei ole oikein,mutta voimme yrittää muuttaa itseämme parempaan suuntaan.
Minä en todellakaan puolusta pedofiilejä,heikäläisistä ei ole mitään hyvää sanottavaa ja missään nimessä en HYVÄKSY heidän tekojaan,jotka kohdistuvat viattomiin lapsiin.
En ole ollut lapsena hyväksikäytetty,mutta vähän vanhempana olen sitä kyllä kokenut jossain muodossa.Olen antanut anteeksi(mielessäni) sille ihmiselle,joka on minua ahdistellut ja kiusanut. Pedofiilit ovat sairaita,seksuaalisesti kieroituneita yksilöitä,jotka pitäisi passittaa pakkohoitoon,pois lasten lähettyviltä.Heidän törkeitä taipumuksia ei tarvi sietää ja hyväksyä.Pedofiilillekin pystyy antamaan anteeksi,mutta mikään pakko tai edellytys se ei tietenkään ole,jos ei pysty/halua siihen.
Mutta kuinka moni ajattelee,että usein tällainen väärintekijä on itsekin joutunut hyväksikäytetyksi;eivätkö he itse ole muka kokeneet sen vääryytenä ja tunteneet katkeruutta? Tällaisista vaikeista asioista jää ihmiselle aina trauma, ja kaikki ei pysty käsittelemään sitä normaalilla tavalla(eivät tunnista traumaa),vaan saattavat sen tiedostamattaan "kostaa" saamaansa vääryyttä eteenpäin tekemällä asian samoin muille.Kyllä ihmisen luonto on sitten monimutkainen!
En jaksa kirjoittaa tuollaisia pitkiä juttuja. Eikös ne pedofiilit kuitenkin loppujen lopuksi ole henkisesti sairaita ???. Koska se sairaus ei naamasta näy, saati naamasta näkyisi, että se on parantunut hirveästä taudistaan puhuttuaan kolme varttia psykiatrin kanssa. Sen jälkeen vaan kadulle lapsia naimaan, niinkö ?. Ensimmäisestä uhrista 30 vuotta kosteaa kellaria ja toisesta uhrista munat pois (mites naispedofiilit ???) niitäkin on vaikka ilmeisen vähän !!!!. Kolamnnesta uhrista kalanruuaksi ????. Vähentäisi katkeruutta ja anteeksiannon tarvetta kun ei olisi riskiä että toistamiseen pääsisivät pedot itseään toteuttamaan.
Voi kun et lukenut kunnolla. Koitan selittää vielä kerran, ja yksinkertaisesti. Suutuin täällä lukemastani niin, että päätin kirjoittaa laajemmankin selvityksen. Koitan julkaista sen erikseen. Tässä lyhyesti:
-Mikään rangaistus ei riitä poistamaan uhrin pahaa oloa. Se voi ehkä auttaa, mutta paha olo ja katkeruus ei poistu ennen kuin antaa anteeksi. Pistää asian pois päiväjärjestyksestä. Lopettaa vatvomisen. Toteaa sen olevan kertakaikkiaan taaksejäänyttä elämää, josta jäi jäljet, mutta jota ei enää halua kiikuttaa mukanaan. Miten vielä sanon saman asian? Anteeksiantaminen ei tarkoita sitä että vaarallinen ihminen pitäisi päästää vapaalle jalalle. Ehkä rangaistuksen pelko estää joitakin ryhtymästä tällaisiin rikoksiin, mutta mikään rangaistus ei riitä hyvittämään uhrin kärsimyksiä.
-Mikään rangaistus ei myöskään tuota uhrille varsinaista hyvää - ellei sitten kyseenalaista iloa kostosta. Ja kostohan ei välttämättä poista katkeruutta. Pelkäänpä että se antaa joillekin uhreille vain keinon toteuttaa omaa pahuuttaan, ja omassa pahuudessa roikkuminen ei mitenkään edistä toipumista. Kuten äsken sanoin, joita kuita ei voi pitää vapaalla jalalla, mutta rangaistus ei muuta pahaa hyväksi. Miksi noin yksinkertainen asia onkin vaikea tajuta?
- Jos pedofiilit olisivat sairaita, kohtelisimme kuten sairaita kohdellaan. Emme siis pitäisi vastuullisina teoistaan. Pedofiilit ovat pahoja - ainakin ne jotka toteuttavat mielitekojaan. En tiedä voiko pedofiili parantua, muuttua siltä osin hyväksi, mutta jos ei, niin laitokseenhan sellainen on suljettava.
- Täällä vaahdotaan pedofiilien tappamisesta ja kiduttamisesta. On kuitenkin muistettava, että jokainen rangaistusvaatimus on vaatimus myös yhteiskuntaa - siis muita ihmisiä kohtaan. Jotkut täällä uhoavat olevansa valmiit tappamaan pedofiilejä omin käsin, mutta kuka haluaisi pyövelin virkaan? Miltä tuntuisi tappaa ja kiduttaa ihmisiä päivätyökseen? Kuunnella tuskanhuutoja, katsella omaa väkivaltaansa, nähdä kuolemanpelko silmästä silmään kerran toisensa jälkeen. Monet sanovat, että pahat ihmiset ovat kuolemanpelkonsa ansainneet, mutta onko joku ansainnut päivätyön sen kanssa? Eikö pyövelille koskaan tulisi mieleen, että entä jos oikeus onkin erehtynyt? Ja riittäisikö mikään virallinen hyvittely, jos pyöveli saisi kuulla tappaneensa väärin perustein tuomitun? Jos tällainen erehdys jotakuta koskettaisi henkilökohtaisesti, niin olisiko sellainen ihminen yhtään sen parempi kuin pedofiili?
Kerran vielä: joitakin ihmisiä ei voi pitää vapaalla jalalla, mutta mikään yhteiskunnan harjoittama kosto ei suoranaisesti poista uhrin pahaa oloa. Sen poistaa vain uhrin omat pyrkimykset saavuttaa tasapaino.
suuri pedofiilien puolustaja,anna vaan anteeksi omasta puolestasi,mutta älä vingu että normaalien ihmisten on niin tehtävä pedofiileille, olet sairas
Seurattuani kirjoittelua tällä palstalla päätin osallistua siihen parhaalla mahdollisella tavallani. Pahoittelin nimenomaan asiallisen keskustelun puutetta, ja nyt jo kahdessa vastauksessa osoitetaan, että näkemäni vaiva oli osin turhaa.
Missä kohtaa minä puolustelin pedofiilejä?
Nimimerkki tortulle haluan siis sanoa pari sanaa, vaikka alan närkästyä ja epäilen, ettei hän palaa lukemaan tätä keskustelua eikä ymmärrä lukemaansa.
Jos joku ei ennen minua olisi ottanut ajatusta kauniiseen käteensä ja tutkaillut pedofiliaa ja sen seurauksia kiihkottomasti, ei minulle olisi ollut tarjota sitä tukea, joka auttoi omassa paranemisessani.
Normaalien ihmisten ei tarvitse antaa anteeksi pedofiileille. Normaalisti, tavallisesti ja yleensä ihminen ei ole juurikaan joutunut tekemisiin koko asian kanssa. Minusta tuntuu erityisen pahalta tuo sivullisten kiihkoilu. Mitä hyvää siitä koituu? Eikö nimimerkki tortunkin olisi syytä keskittää energiansa johonkin läheisemmin omaan elämäänsä liittyvään asiaan, tai edes hankkia jonkinlaiset perustiedot asiasta, josta kiihkoilee?
Niin julmalta kuin se eräistä ehkä kuulostaakin, pedofiilien uhreja ei voida auttaa, ellei kiihkoilua pistetä sivuun. Koitin kertoa, miltä minusta lapsena tuntui, kun yks kaks ympärilläni oli hirveä haloo. Jos ollenkaan on tekemisissä seksuaalirikosten uhrien kanssa, voi tajuta, että uhrit eivät juuri halua minkäänlaista haloota ympärilleen, vaikka olisivat aikuisiakin. Toivottavasti torttu ei taas ole niitä, joille on tärkeämpää saada uhota moraalin varjolla, kuin hoitaa asiaa. Mistähän hän uhoaisi, ellei olisi oppinut uhoamaan pedofiliasta?
Ei sinua ammuta.
Minä näkisin, että anteeksianto ei ole uhrille terveellistä, eikä tarpeellista.
Miksi olisi anteeksiannettava jotain sellaista, mitä ei anteeksipyydetä?
Joskus "anteeksiantamista" käytetään oman minän suojakeinona, tapana dumpata tapahtumaan liittyvät negatiiviset tunteet syvemmällä omaan itseensä ja uskotella: "Minä olen hyvä, normaali ihminen. En ole vihainen, mikään ei ole hätänä. Fiksua."
Vihaa tulee, sitä tulee ja sitä tulee. Sitä tulee niin kauan, kun hyväksikäyttö aiheuttaa kärsimystä ja se tulee aiheuttamaan kärsimystä koko loppuelämän ajan. Mutta se ei tarkoita sitä, että tuo kärsimys olisi elämäähaittavaa tai sitä, että se olisi aina niin voimakasta, etteikö sitä kestäisi. Loppujen lopuksi se haipuu jonnekin taustalle, ikäväksi asiaksi, muistoksi, joka välillä, ohimennessään kirpaisee ja nostaa pienen raivonpoikasen. Siihen pisteeseen päästäkseen on hyväksikäytetyn elettävä monta vuotta ja vihattava sydämensä kyllyydestä - sillä viha vähenee vain vihaamalla, kokemalla. Kieltämällä viha tai "anteeksiantamalla" tekee vain hallaa itselleen.
On totta, ettei pedofiili parane. Pedofiili, joka on lapsen raiskannut, raiskaa lapsen toistekin, mikäli saa siihen tilaisuuden. Lapsen hyväksikäyttäjä on aina psykopaatti.
Mutta itse voin omasta kokemuksestani sanoa, että isäni vieminen oikeuteen auttoi minua suuresti. Se antoi minulle tunteen ihmisarvosta ja siitä, että olen täysvaltainen yhteiskunnan jäsen. OIkeudenkäynti ja sitä seuraava tuomio potkaisivat todella vauhtia etenemiseeni "eheytymisessä" ja itseni kokoamisessa. Voin jopa puhua ajasta 1. ennen oikeutta ja ajasta 2. oikeuden jälkeen!
Hyvä Satunen, suosittelen sinullekin oikeusprosessia.
----------------------
Minä vaadin suurempaa rangaistusta lapsenraiskaajalle. Rangaistuksen olisi vastattava sitä kärsimystä, jonka rikollinen on aiheuttanut.
Tämän vaatiminen ei tee minusta sen huonompaa, eikä vihaisempaa ihmistä.
Minä vaadin, että minun ihmisarvoni tunnustetaan - minä vaadin oikeutta!
kissa
Viha ei lopu vihaamalla. Mitä useammin turvautuu vihaan elämän eri tilanteissa, sitä todennäköisemmin käyttää tuota samaa strategiaa uudestaan ja uudestaan... Tämän näkee helposti, kun tarkkailee ihmisiä. Toiset ovat aina vihaisia ja vihastuvat vähäisimmistäkin asioista. Aina löytyy jotain johon takertua jos haluaa. Anteeksianto on tuhat kertaa parempi.
Vihasta ei ole mitään hyötyä, sillä vahingoittaa vain itseään.
Kiitos asiallisesta vastauksesta :)
Tietenkin on erotettava toisistaan sellaiset asiat, jotka aiheuttavat vihaa ja sellaiset, jotka voi ohittaa olankohautuksella tai "ymmärryksellä". Näitä ymmärrystapauksia ovat sellaiset, jotka eivät juuri aiheuta elinikäistä traumaa: olisihan hölmöä ja turhaa raivokkaasti ja sitkeästi vihata hlöä, joka ohittaa minut jonossa, joka puhuu minusta pahaa, talloo varpailleni ym. ym. ym.
Sen sijaan lapsen seks. hyväksikäyttö, lapsen pahoinpitely ja joissakin tapauksissa myös erittäin vakava koulukiusaus jättävät uhriinsa sellaiset traumat, että sitkeä viha on yksi selviytymisprosessin peruspilareista. Jos tuo viha kielletään "antamalla anteeksi", prosessi pysähtyy.
Viha niitä kohtaan, jotka ovat tehneet minulle pahaa silloin, kun olin täysin puolustuskyvytön - viha niitä kohtaan, jotka tuhosivat minua, vaikka heidän velvollisuutensa oli suojella ... se viha on minulle merkkinä siitä, että olen arvokas ihminen. Vaikka kukaan muu ei olisi vihainen puolestani, minä olen!
Se, että olen vihainen, ei tarkoita sitä, että istuisin kaikki päivät kotona maha solmussa, raivosta kiehuen, kostoa sommitellen ja käsiäni hykerrellen. Viha ei ole läsnä joka hetki - oikeastaan se on läsnä kovin harvoin. Se ei syö voimavarojani vaan antaa minulle energiaa ja tunteen omasta arvostani. Ei ollut oikein, että minua lapsena raiskattiin, ei ollut!
"Ei se mitään, että raiskasit minut muutama sata kertaa. Annan anteeksi, ei se mitään. Ei minulla ole niin väliä. Menempä tästä, kutomaan harmaata sukkaa, vikisemään olohuoneen nurkkaan. Olen hyvä ihminen, kiltti ja kristillinen."
Minä elän omaa elämääni, joka ohimennen sanoen kulkee kauniisti ja hyvin, pohdin omia asioitani. Minulla on parempaa tekemistä, kuin ajatella isääni ja hänen aiheuttamiaan hirveyksiä. On parisuhde, on opiskelu, on työtäkin, on sosiaalista rientoa, on lemmikkejä. Mutta jos minulta kysytään, oletko antanut anteeksi, vastaan, että EN! En anna anteeksi, en ikänä.
Anteeksiantamattomuus ei ole rasittavaa. Se on vapauttavaa!
Minun ei tarvitse enää olla kiltti tyttö, joka antaa anteeksi ja nielee nielemästään päästyään kaiken negatiivisen ja ikävän tunteen mahanpohjalleen kipristelemään. Jos olen vihainen, olen vihainen ja olen vihainen, piste.
kissa
Heissan, Kissa, ja kiitos asiallisista vastauksista tähän ja seuraavaan aloitukseeni.
Minulla on hiukan sellainen olo, että meillä on eri käsitys anteeksiantamisesta. En tiedä, onkohan tarpeen enää käydä terottamaan sitä. Minulle se on kuitenkin ollut vapautus mieltäni painaneesta pahasta ja johti oloni paranemiseen. Vihasin kymmenkunta vuotta ja sairastuin. Se oli keino, jolla pääsin yli tuskasta. Se siis ei tarkoita sitä, että syylliseltä poistetaan hänen vastuunsa, vaikka omalta osaltani olisin ehkä valmis siihenkin - eräin ehdoin. Ystävää minusta ei hänen kanssaan tule, mutta eiköhän hänen elämänsä ole nykyään pahemmin tärviöllä kuin minun. Tärviön ansaitsemisesta riitelemisen voin jättää muille.
niin, mitä se sinulle kuuluu, jos joku ei annakaan anteeksi? Sinä selvisit tuolla tavalla - ihan hyvä, mutta jollekin toiselle toinen tapa voi olla parempi. Minä ihmettelen kovin, että yhdestä kirjainjonosta on tullut jokin ihmelääke kaikkiin mahdollisiin ongelmiin.
-Syvä huokaus-
Missä kohdassa minä olen väittänyt että se anteeksi antaminen olisi kaikkiin ongelmiin pätevä ihmelääke? En esimerkiksi väittänyt, että se poistaisi pedofilian. Puhumattakaan tuhansista muista ongelmista.
Mutta väitän että se on erittäin tehokas, joskin vaikeasti hallittava tapa parantaa itseään. Ja jos et usko, niin katso vaikka iltauutiset parina iltana, niin näet mihin ongelmien hoitaminen kostoin johtaa.
...on jatkaa elämäänsä.Mutta anteeksi en anna, en ikinä.