Okei, siis olen 18-vuotias lukiota käyvä tyttö. Mua ahdistaa, en tiiä onko tää nyt sitten masennusta vai mistä tässä on kyse. Tuntuu siltä, että kaikki kaatuu mun niskaan. En jaksa enää panostaa kouluunkaan, kun ei se tunnu auttavan. Stressaan kokeista ja muusta kouluun liittyvästä etenkin yo-kokeista, vaikka niihin on vielä aikaa.
Stressaan joulusta ja muista sukujuhlista ja tänäänkin, kun on kerta isänpäivä niin siskoni perheineen tuli meille kuten veljeni ja sen tyttöystävä. Olen toki iloinen niiden onnesta, mutta sitä tulee tajuttua, että on ite vaan niin yksin.
Mulla on kyllä kavereita ja kaikki on käytännössä ihan ok, mikä vaan masentaa yhä enemmän. Eihän mulla edes ole mitään kunnon syytä tuntea näin. En voi puhua tästä kellekkään ja se pahentaa tilannetta.
Vaikka muut luulevat, että olen iloinen ja aina niin nauravainen, se ei ole totta. Toki minulla on hauskaa kavereideni kanssa, mutta kun olen yksin iskee taas niin kamala olo, etten edes saa mitään tehdyksi. Viikonloput menee koneella istuessa tai peiton alla kyhjöttäessä.
Koen olevani huono ja riittämätön, niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Olen mielestäni typerä ja ruma ja pullukka. Tämän takia en usko, että ihastukseni voisi todella pitää minusta tai että edes ansaitsisin hänet. En minusta ansaitse olla onnellinen.
Itsetuntoni ja -luottamukseni ovat aivan romuna jos en ole ystävieni lähellä. Vain heidän seurassaan unohdan itseni enkä ajattele liikaa. Vaikka h osa heistä on minulle kovin läheisiä, en uskalla puhua tästä heille, koska pelkään, että he eivät ymmärtäisi. Joskus kun eräs ystäväni puhuu poikaystävästään ja heidän riidoistaan, minun on pakko purra huulta jotten rupeaisi itkien raivoamaan hänelle, miten onnekas hän on siitä, että hänellä on poikaystävä, joka välittää hänestä. Heidän riitansa eivät edes koskaan ole mitenkään vakavia ja hän itsekkin myöntää niiden olevan ihan normaaleja. Muutoinkin minun on vaikea pidätellä itkua joutuessani kuuntelemaan ystäväni ja hänen poikaystävänsä puhumista tai pieniä pettymyksiä kohdatessani.
Joskus toivon, että joku kysyisi minulta, miten voin sitä oikeasti tarkoittaen.
Stressaan joulusta ja muista sukujuhlista ja tänäänkin, kun on kerta isänpäivä niin siskoni perheineen tuli meille kuten veljeni ja sen tyttöystävä. Olen toki iloinen niiden onnesta, mutta sitä tulee tajuttua, että on ite vaan niin yksin.
Mulla on kyllä kavereita ja kaikki on käytännössä ihan ok, mikä vaan masentaa yhä enemmän. Eihän mulla edes ole mitään kunnon syytä tuntea näin. En voi puhua tästä kellekkään ja se pahentaa tilannetta.
Vaikka muut luulevat, että olen iloinen ja aina niin nauravainen, se ei ole totta. Toki minulla on hauskaa kavereideni kanssa, mutta kun olen yksin iskee taas niin kamala olo, etten edes saa mitään tehdyksi. Viikonloput menee koneella istuessa tai peiton alla kyhjöttäessä.
Koen olevani huono ja riittämätön, niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Olen mielestäni typerä ja ruma ja pullukka. Tämän takia en usko, että ihastukseni voisi todella pitää minusta tai että edes ansaitsisin hänet. En minusta ansaitse olla onnellinen.
Itsetuntoni ja -luottamukseni ovat aivan romuna jos en ole ystävieni lähellä. Vain heidän seurassaan unohdan itseni enkä ajattele liikaa. Vaikka h osa heistä on minulle kovin läheisiä, en uskalla puhua tästä heille, koska pelkään, että he eivät ymmärtäisi. Joskus kun eräs ystäväni puhuu poikaystävästään ja heidän riidoistaan, minun on pakko purra huulta jotten rupeaisi itkien raivoamaan hänelle, miten onnekas hän on siitä, että hänellä on poikaystävä, joka välittää hänestä. Heidän riitansa eivät edes koskaan ole mitenkään vakavia ja hän itsekkin myöntää niiden olevan ihan normaaleja. Muutoinkin minun on vaikea pidätellä itkua joutuessani kuuntelemaan ystäväni ja hänen poikaystävänsä puhumista tai pieniä pettymyksiä kohdatessani.
Joskus toivon, että joku kysyisi minulta, miten voin sitä oikeasti tarkoittaen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi, kuinka tutulta kuulostikaan. Toisaalta tuosta stressijutusta koen jotenkin itse ehkä päässeeni jo vähän yli, mutta välillä pamahtaa päälle sellainen stressi, että tekisi vain mieli sulkeutua pimeään huoneeseen ja huutaa.
"Mulla on kyllä kavereita ja kaikki on käytännössä ihan ok, mikä vaan masentaa yhä enemmän. Eihän mulla edes ole mitään kunnon syytä tuntea näin."
Juuri näin ! Tuntuu, että jos avaudun asiasta jollekin, niin 'valitan turhasta' :<
Tuo kaverijuttukin kuulostaa niin tutulta. Useiden miesrintamalla on edes jotain säpinää ! ja monet ystävistäni seurustelevatkin. Joskus tulee sellainen olo, kun he valittavat, että eikö mikään riitä. Mutta toisaalta sellaiseen ajatteluun ei olisi mitään syytä :)
Kuulosti niin paljon itseltäni, että oli pakko kommentoida, vaikka en koskaan täällä edes liikukaan.