Tänään, kuten useana Isänpäivänä aikaisemminkin, mietin isyyden merkitystä. Omille lapsilleni sana ISÄ sen varsinaisessa merkityksessä on täysin abstrakti käsite. Heillä kaikilla neljällä on sama biologinen isä, mutta isää käytännössä ei ole ollut olemassakaan. Aikani jaksoin uskoa, että muutos välittämiseen tulee, mutta turhaan. Tässä vaiheessa moni kysyy, että miksi sitten neljä lasta, eikö yksi olisi riittänyt? En kadu sitä että lapsia on neljä, heistä jokainen on syntynyt toivottuna ja rakastettuna. Ehkä jotenkin vaan "sokeuduin" siinä lasten syntymien aiheuttamassa onnen huumassa.
Joka tapauksessa vuosien varrella huomasin ettei isä ole millään tavoin läsnä. Oli työkiireitä jne. Silloin kun hän oli kotona niin ei pätkääkään kiinnostanut lasten seura eikä hyvinvointi. Tärkeitä lapset olivat ainoastaan silloin, kun ystäville ja sukulaisille piti kehua heidän "taidoillaan" tai hyvillä todistuksilla. Kuten arvata saattaa, olemme eronneet nyt myöhemmin ja lapset ovat nyt aikuisia tai lähes aikuisia.
Vuosia eromme jälkeen yksi lapsista joutui todella suuriin vaikeuksiin mm. koulukiusaamisen kautta ja hänet lopulta huostattiin. Tapahtumien seurauksena meillä oli oikeudenkäyntejä joihin isä ei edes paikalle vaivautunut. Lapsen huostassa ollessa hän ei vaivautunut lapselleen soittamaan eikä kuulumisia kyselemään. Asettautui vaan perhekodin puolelle tilanteen kriisiydyttyä perhekodissa. Meillä kun valitettavasti on yhteishuoltajuus, vaikka häntä ei lapset ole koskaan kiinnostaneet yhtään. Ennen huostaanottoa kun lapsella oli todella suuria vaikeuksia, hän sai isänsä suusta kuulla olevansa mielenvikainen, yhtä mielenvikainen kuin äitinsäkin, kuulemma.
Tämä teksti kuulostaa katkeralta ja ehkä se sitä onkin. Onneksi tämä ei myrkytä meidän elämäämme jatkuvasti, ainoastaan näin Isänpäivänä tulee mieleen kuinka asiamme olisikaan jos lapsilla olisi oikeasti isä. Kuten sanoin lapset ovat jo isoja, aikuisia tai sen kynnyksellä ja yhdellä jo oma lapsi. En koskaan ole lapsiani kieltänyt pitämästä yhteyttä isäänsä, olen jopa kannustanut heitä siihen vaikka vastakaikua ei isän puolelta ole koskaan tullutkaan. Tänä Isänpäivänä tuli ensimmäistä kertaa vastaan tilanne, ettei kaikki lapset isänsä luokse halunneetkaan mennä. Neljästä lapsesta kaksi kävi siellä ja toinen heistäkin sanoi lähtiessään että eihän olla pitkään. Sydäntäni särki, samoin vaivoin sain itkuni pidätettyä kun vanhempi poikani sanoi että miksi hän sinne menisi, eihän iskäkään ole hänelle edes soittanut viimeiseen puoleen vuoteen.
En voinut heitä alkaa lahjomaan enkä patistelemaan isänsä luokse. Itse ovat mielipiteensä ilmaiseet. Mietin vain kovasti, että kuinka kokee Isänpäivän mies, joka ei ole koskaan välittänyt lapsistaan? Meidän tapauksessa tarve teeskennellä olisi näin juhlapyhänä suuri, sillä isä on paikkakunnalla hyvinkin tunnettu. Olisihan se hienoa esittää perheidylliä ja sitä kuinka lapsista välittää, mutta lapset ovat siihen liian rehellisiä. Ehkä hän sitten vanhana ja väsyneenä ihmettelee miksi lapset ovat niin etäisiä eivätkä välttämättä hänestä välitä.
Tämän tekstin ei ollut tarkoitus pilata kenenkään Isänpäivää, tämä oli ainoastaan meidän perheen tarina. Toivotan kaikille isille, jotka lastaan/lapsiaan aidosti ja oikeasti rakastavat, mitä parhainta Isänpäivää ja onnenhetkiä jälkikasvun kanssa. Isä on lapsille todella tärkeä.
Joka tapauksessa vuosien varrella huomasin ettei isä ole millään tavoin läsnä. Oli työkiireitä jne. Silloin kun hän oli kotona niin ei pätkääkään kiinnostanut lasten seura eikä hyvinvointi. Tärkeitä lapset olivat ainoastaan silloin, kun ystäville ja sukulaisille piti kehua heidän "taidoillaan" tai hyvillä todistuksilla. Kuten arvata saattaa, olemme eronneet nyt myöhemmin ja lapset ovat nyt aikuisia tai lähes aikuisia.
Vuosia eromme jälkeen yksi lapsista joutui todella suuriin vaikeuksiin mm. koulukiusaamisen kautta ja hänet lopulta huostattiin. Tapahtumien seurauksena meillä oli oikeudenkäyntejä joihin isä ei edes paikalle vaivautunut. Lapsen huostassa ollessa hän ei vaivautunut lapselleen soittamaan eikä kuulumisia kyselemään. Asettautui vaan perhekodin puolelle tilanteen kriisiydyttyä perhekodissa. Meillä kun valitettavasti on yhteishuoltajuus, vaikka häntä ei lapset ole koskaan kiinnostaneet yhtään. Ennen huostaanottoa kun lapsella oli todella suuria vaikeuksia, hän sai isänsä suusta kuulla olevansa mielenvikainen, yhtä mielenvikainen kuin äitinsäkin, kuulemma.
Tämä teksti kuulostaa katkeralta ja ehkä se sitä onkin. Onneksi tämä ei myrkytä meidän elämäämme jatkuvasti, ainoastaan näin Isänpäivänä tulee mieleen kuinka asiamme olisikaan jos lapsilla olisi oikeasti isä. Kuten sanoin lapset ovat jo isoja, aikuisia tai sen kynnyksellä ja yhdellä jo oma lapsi. En koskaan ole lapsiani kieltänyt pitämästä yhteyttä isäänsä, olen jopa kannustanut heitä siihen vaikka vastakaikua ei isän puolelta ole koskaan tullutkaan. Tänä Isänpäivänä tuli ensimmäistä kertaa vastaan tilanne, ettei kaikki lapset isänsä luokse halunneetkaan mennä. Neljästä lapsesta kaksi kävi siellä ja toinen heistäkin sanoi lähtiessään että eihän olla pitkään. Sydäntäni särki, samoin vaivoin sain itkuni pidätettyä kun vanhempi poikani sanoi että miksi hän sinne menisi, eihän iskäkään ole hänelle edes soittanut viimeiseen puoleen vuoteen.
En voinut heitä alkaa lahjomaan enkä patistelemaan isänsä luokse. Itse ovat mielipiteensä ilmaiseet. Mietin vain kovasti, että kuinka kokee Isänpäivän mies, joka ei ole koskaan välittänyt lapsistaan? Meidän tapauksessa tarve teeskennellä olisi näin juhlapyhänä suuri, sillä isä on paikkakunnalla hyvinkin tunnettu. Olisihan se hienoa esittää perheidylliä ja sitä kuinka lapsista välittää, mutta lapset ovat siihen liian rehellisiä. Ehkä hän sitten vanhana ja väsyneenä ihmettelee miksi lapset ovat niin etäisiä eivätkä välttämättä hänestä välitä.
Tämän tekstin ei ollut tarkoitus pilata kenenkään Isänpäivää, tämä oli ainoastaan meidän perheen tarina. Toivotan kaikille isille, jotka lastaan/lapsiaan aidosti ja oikeasti rakastavat, mitä parhainta Isänpäivää ja onnenhetkiä jälkikasvun kanssa. Isä on lapsille todella tärkeä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
iso osa isiä ei halua pitää yhteyttä lapseensa.
Kyllä käsittämätöntä on kun kuulee juttuja, että isä ei tule, vaikka on luvannut, ei soita, vaikka on luvannut, ei ota kesälomalla luokseen, vaikka on luvannut jne. Kuulee sellaisistakin isistä, jotka kirjoittavat oikein mustaa-valkoisella kirjeen, että häneen ei saa ottaa mitään yhteyttä, eivät lapset, eikä äiti heidän välisenä yhdyshenkilönään.
Meillä kyllä eron jälkeen isä on pitänyt lapseen yhteyttä, mutta tietysti kaikki tapahtuu hänen ehdoillaan. Hän soittaa kun haluaa, hän hakee lapsen luokseen kun sattuu muistamaan. Yhteydenpito on sujunut hyvin, kun luovuin sovituista määräpäivistä ja ajoista yhteydenpidon suhteen.
Luistaa hankaluuksista ja velvollisuuksita ja jättää ne naisen harteille kokemukseni mukaan. Toisenlaisia miehiäkin todella varmaan on, minulla on vaan ollut tässä asiassa epäonnea.
Ruuan jälkeen, minun järjen mukaan siivotaan ruokapöytä ja laitetaan pilaantuvat ruuat jääkaappiin. Mies ei sitä tee, jos ei käske. Valitettavasti minä olen joutunut kokemaan näin. Kaikki saa olla tekemättä, mikä kalskahtaa velvollisuudelta, paitsi auton hoito. Näin olen minä kokenut iskät. Minulla on ollut huono tuuri, enkä usko, että kaikki iskät ovat samanlaisia.
nuoret isät nykyisin ovat aika kunnostautuneita kodin ja lapsien hoidossa. Tai pitäisikö sittenkin vielä tarkentaa, että ketkä ovat ja ketkä ei.