Hei! Aloin tässä miettimään sellaista ilmiötä kuin mielikuvituskaverit... Oliskos täällä ketään vanhempaa, jolla itsellä olisi aikanaan lapsena ollut mielikuvituskaveri/kavereita? Mietin, että miten lapsi tämän mielikuvituskaverin kokee? Näkeekö lapsi aivan oikeasti tämän kaverinsa olevan olemassa (aivan kuten muutkin ihmiset ympärillä) vai ymmärtääkö hänkin sen olevan vain mielikuvituksen tuotetta? Kiitos, jos joku viitsii kokemuksistaan kertoa... ;)
mielikuvituskavereista...
utelias...
8370
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
voi olla myös se, että kyseessä on henkiopas tai enkeli, jonka lapsi näkee. Eli kyseessä täysin todellinen ilmiö, eikä suinkaan mistään mielikuvituksesta.
Itseasiassa tämä on se juttu minkä takia aloin tätäkin seikkaa pohtimaan. Lapset kun ovat paljon herkempiä kuin me aikuiset, niin minusta ei ole mikään maailman ihme etteivätkö he voisi nähdä jotakin mitä me muut emme... Mistä sitten voi tietää, että näkeekö lapsi jonkun todellisen hahmon vai onko tämä hänen mielikuvitustaan? Ja miten tähän koko juttuun kannattaisi suhtautua? Mielikuvituskavereista neuvotaan, että ei pitäisi lapsen kuvitelmia vahvistaa eikä kovin kummoisesti niihin reagoida. Mutta äkkiäkös lapsi vaistoaa, että nyt ei vanhemmat usko hänen oikeasti näkevän muita... Eikä tällaista asiaa voi lähteä neuvolaan pohtimaan, katsovat äkkiä melkoisen kieroon... Eli jos jollakulla on kertoa omia kokemuksia tai hyviä neuvoja, niin mielellään otan niitä vastaan! :)
Hän oli minulle läpinäkyvä, ei siis niinkään fyysinen kaveri, vaikkakaan en silloin 6-vuotiaana tajunnut mitä konkreettisuus tarkoittaa. Tosi usein tein piirrustuksia ja rakensin tämän "kaiffan" legoista puolimetriseksi, mutta aina siitä tuli erinäköinen. Kaveri oli siis vain ajatuksissani. Toisaalta voi olla, että olen nähnyt tämän kaverin jossain unessa.
Mielikuvituskaverillani oli "sukulaisia" joilla oli ihan hölmöjä nimiä, varmaan telkkarista olen saanut vaikutteita. Yksi oli sellanen hienosteleva hääpuvussa kulkeva ja toinen oli sellainen cool poika. Oli niitä muitakin, mutten henkilöllisyyksiä tahdo muistaa. Myös näistä piirsin kuvia.
Minä kyllä tiedostin aina että mielikuvituskaverit eivät olleet todellisia, vaikka syytinkin heitä huoneeni sotkemisesta. Se oli ikään kuin kauan kestävä leikki.
Mulla on pienenä ollut mielikuvituskaveri...mulle se ei ollut todellinen, kuten ihmiset...en nähnyt selkeää ihmishahmoa vaan jotenkin tiedostin silti itsekin, ettei sellaista ole oikeasti olemassa...
Mulle toi mielikuvituskaveri syntyi jotenkin liittyen isäni kuolemaan (näin aikuisiällä ajateltuna) koska sitä ennen sitä ei ollut...joten kai se oli mun tapa käsitellä asiaa sitten jotenkin (olin 3.v, kun menetin isäni)
Mielikuvituskaveri jäi sitten itsekseen jotenkin pois jo ennen kuin aloitin eka luokan, vieläkin muistan silti mielikuvituskaverini jotenkin, mutta mitään traumoja tuollainen ei jätä vaan muistelen sitä vaan mun hassuna lapsileikkijuttuna:)
Ja ihan tiedostin sen, että mielikuvitusta oli, ihan siinä missä hiekkalaatikolla "kakkujen" teotkin. Eihän niitä syödä voinut, vaikka niin kovasti niitä tehtiinkin.
Lapsi vaan on terve kun leikkii.
mielikuvituskaveria aikanaan ja ne oli ihan "todellisia" mulle, oli Emmi ja Harri (yhden nimeä en enää muista). Niiden kanssa leikin ja touhusin kovasti. Jotenkin sitten poistin heidät
elämästäni, yksi jäi auton alle, muiden "kuolemaa" en muista. Mitään haittaa tai
traumoja tms. ei ole ollut.
oli marita-niminen mielikuvituskaveri. tajusin hänen olevan ihan omaa mielikuvitustani, näkymätön kaveri siinä vierelläni. olisinkohan ollut jotain 4-5v, en kyllä muista tarkalleen :).