Olemme mielestäni keskimääräistä tyytyväisempi
suomalainen perhe. Avioliitossa ei ole ongelmia
ja meillä on kaksi tasapainoista alle
kouluikäistä lasta. Luulin aikaisemmin että
meillä oli myös tosi mukavat isovanhemmat.
Muutama kuukausi sitten 6-vuotias lapseni sai
päiväkodissa todennäköisesti poikien kanssa
telmiessään mustelman otsaansa, eikä hän halunnut
kertoa asiasta enempää kun siitä tiedustelin, ei
ehkä yksityiskohtia muistanutkaan. Annoin asian
olla, koska poika oli muuten ihan kunnossa,
päiväkodissa eivät olleet nähneet tapausta.
Seuraavana viikonloppuna vierailimme
isovanhempien luona. Anoppi huomasi mustelman ja
alkoi kovasti kysellä siitä, poika ei
edelleenkään ollut halukas kertomaan.
Sitten muutaman päivän kuluttua, kuin salama
kirkaalta taivaalta, mieheni kertoi että anoppi
väitti minun lyöneen omaa lastani joka oli sen
seurauksena saanut aivotärähdyksen. Lapsi oli
anopin mukaansa ollut vierailulla aivan
poissaoleva, ihan erilainen kuin yleensä. Mieheni
ja minä olimme tyrmistyneitä. Kukaan ei ikinä
ollut syyttänyt minua vastaavasta. Soitin
anopilleni ja yritin selvittää asiaa. En juuri
saanut puheenvuoroa, vaan haukkumisryöpyn
kasvoilleni, luuri lyötiin korvaani.
Seurasi välien viileneminen. Muutaman viikon
kuluttua appiukko tuli meille puhemieheksi
keskustelemaan mieheni, ei minun kanssani. Hän
sanoi että asia oli heidän puoleltaan loppuun
käsitelty, he toivoivat ettemme mekään enää
puhuisi asiasta. Koskaan sen jälkeen tavatessamme
anoppi ei ole palannut asiaan, joskus vain
ihmetteli suureen ääneen miksi olen niin
hiljainen.
Anteeksipyyntöä en koskaan saanut, enkä enää
odotakaan. Mieheni ja lasteni takia jatkan
normaalia kanssakäymistä isovanhempien kanssa.
Kuitenkin tämä asia on jäänyt muuriksi
välillemme. En tiedä, olenko pitkävihainen, mutta
tuntuu, että voisin vielä antaa anteeksi, mutta
en koskaan unohtaa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Pitäisikö minun
palata asiaan anopin kanssa ja selvittää se, vai
jatkaa "teatteria"?
suomalainen perhe. Avioliitossa ei ole ongelmia
ja meillä on kaksi tasapainoista alle
kouluikäistä lasta. Luulin aikaisemmin että
meillä oli myös tosi mukavat isovanhemmat.
Muutama kuukausi sitten 6-vuotias lapseni sai
päiväkodissa todennäköisesti poikien kanssa
telmiessään mustelman otsaansa, eikä hän halunnut
kertoa asiasta enempää kun siitä tiedustelin, ei
ehkä yksityiskohtia muistanutkaan. Annoin asian
olla, koska poika oli muuten ihan kunnossa,
päiväkodissa eivät olleet nähneet tapausta.
Seuraavana viikonloppuna vierailimme
isovanhempien luona. Anoppi huomasi mustelman ja
alkoi kovasti kysellä siitä, poika ei
edelleenkään ollut halukas kertomaan.
Sitten muutaman päivän kuluttua, kuin salama
kirkaalta taivaalta, mieheni kertoi että anoppi
väitti minun lyöneen omaa lastani joka oli sen
seurauksena saanut aivotärähdyksen. Lapsi oli
anopin mukaansa ollut vierailulla aivan
poissaoleva, ihan erilainen kuin yleensä. Mieheni
ja minä olimme tyrmistyneitä. Kukaan ei ikinä
ollut syyttänyt minua vastaavasta. Soitin
anopilleni ja yritin selvittää asiaa. En juuri
saanut puheenvuoroa, vaan haukkumisryöpyn
kasvoilleni, luuri lyötiin korvaani.
Seurasi välien viileneminen. Muutaman viikon
kuluttua appiukko tuli meille puhemieheksi
keskustelemaan mieheni, ei minun kanssani. Hän
sanoi että asia oli heidän puoleltaan loppuun
käsitelty, he toivoivat ettemme mekään enää
puhuisi asiasta. Koskaan sen jälkeen tavatessamme
anoppi ei ole palannut asiaan, joskus vain
ihmetteli suureen ääneen miksi olen niin
hiljainen.
Anteeksipyyntöä en koskaan saanut, enkä enää
odotakaan. Mieheni ja lasteni takia jatkan
normaalia kanssakäymistä isovanhempien kanssa.
Kuitenkin tämä asia on jäänyt muuriksi
välillemme. En tiedä, olenko pitkävihainen, mutta
tuntuu, että voisin vielä antaa anteeksi, mutta
en koskaan unohtaa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Pitäisikö minun
palata asiaan anopin kanssa ja selvittää se, vai
jatkaa "teatteria"?
Vastaukset 7
Vanhimmat
mutta älä hyvä ihminen niele tuollaista käytöstä!!
sinulla on oikeus selvittää asia. tuohan käy jo
kunnianloukkauksesta.
Haistatti esimerkisi vitut mulle, oli kokoajan
tunkemassa itteensä esille, määräili, veti
kuulemma ex-mieheni uutta (nyk. entistä)
avovaimoa turpiin, soitteli mulle kännissä ja on
ollut kuulemma miehelleen niin ilkeä, että
ukkoparka on yrittänyt muutaman kerran itsaria.
Ex-mieheni on psykopaatti, joten kasvattajana tää
ämmä on ollut varmasti kauhee tyranni. ONNEKSI
oon päässyt tästä hullusta suvusta eroon!!!
Jotkut anopit vain ovat sellaisia..tiedän itsekin
tapauksen jossa hyvää ystävääni anoppi syytti
siitä että hän varasti kaikenlaisia tavaroita
anoppilasta...pahoinpiteli lapsiaan ja juorusi
pahoja asioita. Hän on upea äiti ja upea
ihminen...nuo asiat eivät todellakaan pitäneet
paikkaansa...aikaa se vei mutta sovinto on tehty.
Itselläni on myös kokemusta näistä anopeista ja
appiukoista.
Olen nyt ollut naimisissa 10 vuotta ja yhdessä
kokonaisuudessa olemme olleet 12 vuotta.
Helppoa ei ole aina ollut, mutta mielestämme
olemme ihan normaali ja ihan onnellinenkin perhe.
Kysyit, että voiko antaa anteeksi tai unohtaa
loukkauksia. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että
en ole pitkävihainen, yleensä, mutta appiukolleni
en ole ikinä anteeksi antanut enkä unohtanut
sitä, miten hän käyttäytyi meidän suhteemme
alkuaikoina.
Hän mustamaalasi minua kaikilla mahdollisilla
tavoilla, kohteli minua kuin spitaalista ja
kaikkein eniten minua loukkasi se, että hän ei
edes vaivutunut ottamaan selvää, millainen
ihminen minä olen, vaan päätti heti, että ei pidä
minusta.
Onneksi mieheni ei välittänyt isänsä touhuista,
vaan "otti" minut ja uskon, että hän ei ole sitä
katunut.
Välinin appiukon kanssa ovat muodollisen
ystävälliset, ja onneksi en tapaa häntä kuin pari
kertaa vuodessa....
Tsemppiä sinulle!
Onkohan tässä tehty kärpäsestä härkänen? En
ihaile anoppisi käytöstä, mutta ei se nyt vielä
riitä minun mielestäni välien rikkoontumiselle.
Minusta sinä voisit antaa anteeksi vaikka et
unohtamaan pystykään. Uskon, että tulee vielä
aika, että mummoa ja vaaria tarvitaan. Ja jos
vain suinkin pystyt, niin älä sekoita lapsiasi
riitaanne, he ovat siihen syyttömiä. Eli jos
päätät olla poissa anoppilasta niin älä koskaan
kiellä lapsiasi menemästä mummon ja vaarin luo.
Sinähän voisit purkaa tuntojasi anopille vaikka
kirjeitse. Turha viha lisää vaan katkeruutta.
Meitä ihmisiä on niin monenlaisia ja ei ne miniät
ja vävytkään aina niin helppoja ihmisiä ole.
Jos jotain tavallista erehtyy mummot ja paapat
kysymään, niin heti saa syytteen ilkeydestä ja
uteliaisuudesta. Monta kertaa olen kuullut
kommentin: "Meillä on oma elämä ja that´s it!"
Yritetään elää sovussa!
No en minä kyllä usko että tässä jutussa oli kyse
jostain turhasta vihasta jota tämä loukattu pitää
yllä!
Ei kenelläkään ole oikeutta menää mustamaalaamaan
ketään, eikä VARSINKAAN käyttää kenenkään omia
lapsia lyömäaseena! Mikään ei ole törkeämpää.
Kyllä se on anoppi jonka pitää pyytää anteeksi.
Ja nöyrästi!
Miksi monilla on selkeästi sellainen asenne, että
suoraansanoen vittuilu kuuluu itsestäänselvästi
anopin 'virkaan', tyyliin;"kaikki anopithan on
samanlaisia, eikä anopit ja miniät ja vävyt
koskaan tule toimeen?" No ei varmaan jos kaikki
pitää tietoisesti yllä tuollaista asennetta.
se hallitsi vielä haudan takaakin
vaimon käytöksessä on jäänteitä
anopista ja ne on tosi pahoja
ei niille anopeille mitään mahda
niitä pitää kärsiä koko ikänsä
minun anoppi on kuollut
mutta ei sen vaikutus ole
loppunut
se hallitsee tyttärensä kautta
tapojen ja tottumusten