Heippa pitkään aikaan...minulla on tähän oikein hyvä syy olla kirjoittamatta. Elämältäni on pikkuisen pohja poissa tällä hetkellä ja ennen kokemattomat huolet painavat sisintäni.
Joka ikinen yö herään puoli kahdelta ja sen jälkeen ei enää uni tule. Stressin oireita kuulemma...eikä ole ihme. Huoli toisten puolesta on kauhea asia, kun ei auttaa voi.
Joka päivä mietin, miten sitten, jos mikään ei enää palaa ennalleen? Jos unettomien öitteni "kauhukuvistani" tulee totta? Entä jos en enää jaksa, kun sitä minulta eniten vaadittaisiin?
Olenko sittenkään vahva?
Kaikki on menettänyt merkityksensä ja elämä hakee suuntaa, huomista. Tietämättä, onko sitä edes.
Joka ikinen yö herään puoli kahdelta ja sen jälkeen ei enää uni tule. Stressin oireita kuulemma...eikä ole ihme. Huoli toisten puolesta on kauhea asia, kun ei auttaa voi.
Joka päivä mietin, miten sitten, jos mikään ei enää palaa ennalleen? Jos unettomien öitteni "kauhukuvistani" tulee totta? Entä jos en enää jaksa, kun sitä minulta eniten vaadittaisiin?
Olenko sittenkään vahva?
Kaikki on menettänyt merkityksensä ja elämä hakee suuntaa, huomista. Tietämättä, onko sitä edes.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kiva kun annat kuulua itsestäsi,
surullista tietenkin, että näissä merkeissä.
Ihminen on siitä kummallinen pakkaus,
että mitä enemmän maailma potkii,
sitä paremmin siihen varustautuu.
Huomaat itseltäsi löytyvän voimia,
joita et tiennyt olevan olemassakaan.
Asioilla on tapana hoitua.
Voimia vaan iso sylillinen sinulle :)
*hymyilee kyynelten takaa*
Kaikilla meillä on omat juttumme. Omat ristimme, jotka kantaa pitää. Ja enempää ei anneta, minkä jaksaa...vaikka juuri nyt tuntuu, että on annettu enemmän :(
Minä odotan puhelinsoittoa Helsingistä...toivon sydämestäni, että uutiset ovat -jos eivät nyt hyviä- niin ainakin lohduttavia, jottei pahin toteutuisi. Sitten en enää tiedä, miten selviän.
Onnea sinulle uuteen kotiisi! Muutatko siellä saarellasi, vai pitemmälle?
Mihinkäs minä täältä tuulesta ja tuiskusta
lähtisin? ;D
Epävarmuus on kamalinta,
toivon suotuisaa vastausta ja
edelleen voimia tulevaan.
Kaikki selviää aikanaan.
Minua ärsyttää jotenkin tuo ikikulunut sanonta: ihmiselle ei anneta kannettavaksi enempää kuin jaksaa kantaa.
Toiset ovat siis heikompia kun saavat pienempiä taakkoja ja vähemmän vastoinkäymisiä? Minäkö sitten olen jotenkin vahva ja kestävä, kun saan / olen saanut näin paljon ja näin raskaita taakkoja ja murheita harteilleni?
Joskus ajattelin, että tuo sanonta on vain lohdutusfraasi silloin, kun ei osata sanoa muuta eikä oikeastaan edes ymmärretä toisen surun, taakan, murheen tai vastoinkäymisen raskautta, uuvuttavuutta, sitä ettei jaksakaan - tuolla kommentilla ikään kuin "pakotetaan" jaksamaan, vaikkei jaksaisikaan.
Entäs ne, jotka murtuvat?
Kun minulta meni elämä murskaksi, unelmat hajotettiin, maailma kaatui... minulle sanottiin: sinä olet vahva, kyllä sinä selviät. Tai jotain tonnepäin. Mutta ydinsana oli: Sinä olet vahva.
Minä meinasin murentua siihen paikkaan. Vastasin, etten ole vahva; en selviä.
Toki kyseessä oli lohdus, kannustus: elämä jatkuu. Siinä mielessä se lohdutti. Tapa osoittaa kömpelöin sanoin että välittää, kannustaa eteenpäin.
Mutta tuo kommentti: olet vahva, selviät, kestät - sillä ikään kuin viedään "lupa" surra, sillä vahvat vain jatkavat, vahvat eivät ota sairaslomaa, murru, sure.
Samaan aikaan oli lehdissä juttua vahvuuteen sairatumisesta.
Eli ihminen joka on vahva, ei uskallakaan kohdata omaa heikkouttaan... vahvuutta olisi juuri se, että myöntää oman rajallisuutensa, sen ettei selviä, että tarvitsee apua. Ei se, että yksin jaksaa ja puurtaa eteenpäin taakat harteillaan, vaikka niitä murheita pystyisikin purkamaan ystäville, silti vaan jaksaa... vaikkei jaksakaan..
Tarvitseeko olla vahva? Miksi pitäisi?
Toisaalta joskus olin ihan kateellinen niille, jotka eivät jaksaneet vaan sairastuivat, esim. joutivat vähksi aikaa sairaalaan tai sitten psykiatsieen hoitoon.
Ajattelin, että näillä naisilla ja äideillä on hyvä ja luotettava mies tai muuten paljon taustatukea omien lastensa suhteen: he voivat sairastua luottaen siihen, että joku huolehtii heidän lapsistaan.
Itse en voinut. En lasten isän kanssa ollessa, en yh-vuosina. Lapsistani ei olisi kukaan kyennyt vastuuntuntoisesti (ja minua moittimatta, väheksymättä) huolehtimaan, paitsi yhteiskunta.
Joku runoilija kirjoitti: vahvat eivät taivu, he murtuvat.
En tällä nyt mitenkään kritisoi Mette sinua, en kritisoi noita muita kommenttejakaan. Kirjoitinpa vain ajatukseni, tämmöisen puolen asiasta.
Koska en osaa muutakaan, turvaudun minäkin kliseiseen ja onton kuuloiseen : voimia ja jaksamista Metelle! mutta sydämestäni sen sanon.
Sehän tässä on minullekin mieleen tullut. Olen tähän asti elämässäni kohdannut monen rakkaan ihmisen poismenon. Ikinä siihen ei totu. Se on muokannut minua väkisin. Halusin tai en.
Minua on sanottu tämän historiani takia vahvaksi...selvisinhän silloin siitäkin, miksen siis nytkin.
Mutta jokainen suru on erilainen. Jokainen sattuu omalla tavallaan. Nyt suren toistaiseksi sairautta, joka saattaa johtaa kuolemaan.
Itse en onneksi ole sairas, mutta en tunne olevani erityisen vahvakaan. Nyt. Nöyryyttä tunnen.
Kun asiasta alkoi tietoa tulla, tunsin itseni liiskatuksi sammakoksi. Niin lyöty oli oloni...
Olet oikeassa. Lohdutukseksi ne sanat "vahvuudesta" on tarkoitettu, mutta ne toimivat itseään vastaan, kun se mureneminen tulee...täytyy saada olla heikko. Se vaihe on minullakin nyt. Minäkin olen vain ihminen.
Lomalla olen minäkin. Heikkouttani. En jaksa tätä kaikkea myllerrystä.
Kiitos lohdutuksesta. Varmasti se auttaa tulevissa koitoksissani.
Tuttu tilanne. Minunkin yh-taipalleellani on sattunut muutaman kerran, että kaikilla burn-outin tai depression mittarilla mitattuna olisin ollut oikeutettu vähintäänkin 2 viikon lomaan ynnä pitkäkestoiseen hoitoon tai edes pillereiden popsimiseen, mutta kun ei voi antaa periksi. Kuka hoitaa lapset, kodin ja työn? Kuka maksaa asuntolainan, jos itse olen työkyvytön kuuakusikaupalla? Pakko vain kammertaa itse itsensä ylös vaikka kuinka syvästä kuopasta.
Ehkä siinä sitten on sairastunut vahvuuteen, mene tiedä. En oikein tiedä, mitä se tarkoittaa. Sen olen huomannut, että en perinteisessä mielessä juurikaan tarvitse lohdutusta ja päähänpaijaamista synkkinä hetkinä, sen sijaan olen oppinut itse hoitamaan itseäni niillä keinoilla, jotka Juuri Minusta Itsestäni tuntuvat parhaimmilta. Apua osaan kyllä käytännön töihin pyytää, mutta toisaalta pärjäämisestä on tullut urheilulaji ja tykkään tsempata.
Onneksi vastuut ovat vähenemässä kovaa vauhtia, kun lapset ovat jo niin isoja. Nythän minulla on enää yksi teini kotosalla. Tällä hetkellä elämä tuntuu ihan siedettävältä.
Koita kestää Mette, itke jos itkettää, pistä kaikki lamput ja tuikut ja kynttilät palamaan ja nauti valosta, rehki lenkkipolulla tai uimahallissa itsesi piippuun, kuuntele klassista musiikkia... kukaan muu ei sinua hoida samoin kuin sinä itse sen teet!
Eeva
On kamalaa kun millään ei enää ole merkitystä. Itse olin surun ja murheen murtama kuukausia. Syy oli ilmiselvä. Tiesin, miksi en nukkunut ja murehdin yöt, nukkuen muutaman tunnin. Ajattelin, että kyllä aika parantaa ja kyllä se siitä sitten. Jokunen päivä oli parempi, ehkä yksi tai kaksi viikossa. Loppujen lopuksi lähdin hakemaan apua. Kun psykologin luona avasin suuni, aloin itkeä, itkin ja sopersin elämäni tilannetta. Niistin nenääni, pyyhin silmiäni ja selitin epätoivoisena. Psykologi diagnosoi minut masentuneeksi. "Siihen lääkitys ja terapia, niin saadaan sinut kuntoon", hän sanoi. Pitkästä aikaa olin helpottunut, iloinen että olooni löytyi vastaus ja siitä voi parantua. Minun on oltava terve, että jaksan kasvattaa lapseni rakkaudella. Heikko tai vahva, niin minun kohdallani avun hakeminen oli tarpeeellista. Sitä olisi pitänyt "ymmärtää" hakea jo aikaisemmin. Sressi ja masennus kulkevat vähän niinkuin käsikädessä. Nyt elämä taas hymyilee minulle. Voimia kuitenkin metelle ja toivon pikaista paranemista!
Moi, Mette!
Toivon Sinulle koko sydämestäni jaksamista ja voimia.
En nyt itsekään pysty mihinkään suurisuuntaisiin kirjoituksiin joten tyydyn yksinkertaisesti ajattelemaan Sinua lämmöllä ja toivomaan valoa ja toivoa elämääsi!
ps jos tykkäät lukemisesta etkä ole lukenut
Paulo Coelhon Valon Soturia, suosittelen lämpimästi, sen luvut lämmittävät sielua kummasti pitkän unettoman aamuyön tunteina.