tulin ulos kaapista... olin reilu vuosi sitten kauhean ahdistunut tästä tilanteesta ja äitini yllätti minut huoneestani ja tottakai se kysyi että mikä minulla on. en aluksi sanonut mitään mutta sitten se vain tulvahti suustani "EN OO MIKÄÄN TYTTÖ" ja äitini heti ymmärsi mistä oli kyse. hän lohdutteli minua ja sanoi että oli isän kanssa jo vähän jotain tälläistä epäillyt minun ollessa pienempi. äiti kirjoitti lähetteen psykiatrille...
melkein puolivuotta oli mennyt ja olin käynyt psykiatrilla viikottain. mutta en sielä kauheasti ollut puhunut asiasta koska se oli vaikeaa ja käynnit siellä lopetettiin otaksuen minulla olevan kaikki hyvin.
monesti minulla oli kauhean pahaolo ja en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin itsari, mutta se onneksi häipyi usein mielestäni. porukat eivät tienneet näistä oloista mitään ja ne luulivat että minulla meni hyvin. siitä sitten meni vähän aikaa niin sain ahdistuksen myötä jonkin kohtauksen ja jouduin sairaalaan, se todettin paniikkihäiriöksi. taas tuli asiani siitä sitten kotona esille... ja taas psykiatrille. taas meni vähän aikaa ihan hyvin ja sovimme psykiatrin kanssa niin että jos ei elokuuhun(oli alkukesä) mennessä kuulu mitään niin suljetaan lähete ja en pääse psykiatrille enää muutakun uuden lähetteen kautta.
kesä meni hyvin jokseenkin vaikka mieliala ei ollut aina loistava, mutta syksy tuli ja syyskuussa otin lääkkeiden yliannostuksen, olin vajonnut todella alas. siinä oli sitten kuolema lähellä ja makasin sydänvalvonta osastolla yli viikon. ja taas psykiatrilla käynti alkoi.
olen kokoajan tuntenut häpeää olla kotona ja vaikka vanhempani ovat sanoneet ymmärtävänsä (tai ainakin äitini) tilanteeni, niin silti minusta tuntuu että he häpeävät minua ja eivät silti kuitenkaan ymmärrä. siksi on todella vaikeaa joskus olla kotona ja haluaisin tästä kaikesta vain mahdollisimman kauas ja ettei tarvitsisi tuntea koko perhettäni enää.
sain äitille puhuttua että haluan vaihtaa nimeni ja se toisi paljon helpotusta elämääni että voisin jopa mennä kouluun. niinpä psykiatrini kautta saimme aikaiseksi lääkärin lähetteen maistraattiin jonka avulla sain nimeni vaihdettua. tästä asti olen nyt reilu kuukauden ollut hyvällä tuulella.
mutta isäni ei kutsu minua nykyään miksikään ei edes vanhalla nimelläni joka tosin on ihan hyvä, mutta hän ei puhu minusta nykyään ollenkaan ja jos hän tarkoittaa jollain asialla minua hän menee siinä kohtaa vaikeaksi missä pitäisi mainita nimeni. ja aina kun äiti ottaa puheeksi yleisesti juttuni niin isä menee vaikeaksi, tiedän että hän häpeää minua ja ihmettelee miksi minun pitää olla tälläinen. muutama päivä sitten hän tuli minulle sanoon etten ole mies kun ei minulla ole (sensured)... se riipaisi todella... todella syvältä. siksi tekisin mitä vain että saisin muuttaa pois täältä.
monesti ahdistaa myös se että muutama kaveri tietää tästä, koska haluaisin olla vain ihan normaali poika enkä _transsukupuolinen_ poika. haluaisin eroon kavereistanikin joka sekin riipaisee, mutta jos se on pakko niin se on pakko. mutta pystyykö valheen kanssa aina elään että jättäisi uusille kavereille transsukupuolisuuteni kertomatta ja selviääkö se kuitenkin jossain vaiheessa :-/
melkein puolivuotta oli mennyt ja olin käynyt psykiatrilla viikottain. mutta en sielä kauheasti ollut puhunut asiasta koska se oli vaikeaa ja käynnit siellä lopetettiin otaksuen minulla olevan kaikki hyvin.
monesti minulla oli kauhean pahaolo ja en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin itsari, mutta se onneksi häipyi usein mielestäni. porukat eivät tienneet näistä oloista mitään ja ne luulivat että minulla meni hyvin. siitä sitten meni vähän aikaa niin sain ahdistuksen myötä jonkin kohtauksen ja jouduin sairaalaan, se todettin paniikkihäiriöksi. taas tuli asiani siitä sitten kotona esille... ja taas psykiatrille. taas meni vähän aikaa ihan hyvin ja sovimme psykiatrin kanssa niin että jos ei elokuuhun(oli alkukesä) mennessä kuulu mitään niin suljetaan lähete ja en pääse psykiatrille enää muutakun uuden lähetteen kautta.
kesä meni hyvin jokseenkin vaikka mieliala ei ollut aina loistava, mutta syksy tuli ja syyskuussa otin lääkkeiden yliannostuksen, olin vajonnut todella alas. siinä oli sitten kuolema lähellä ja makasin sydänvalvonta osastolla yli viikon. ja taas psykiatrilla käynti alkoi.
olen kokoajan tuntenut häpeää olla kotona ja vaikka vanhempani ovat sanoneet ymmärtävänsä (tai ainakin äitini) tilanteeni, niin silti minusta tuntuu että he häpeävät minua ja eivät silti kuitenkaan ymmärrä. siksi on todella vaikeaa joskus olla kotona ja haluaisin tästä kaikesta vain mahdollisimman kauas ja ettei tarvitsisi tuntea koko perhettäni enää.
sain äitille puhuttua että haluan vaihtaa nimeni ja se toisi paljon helpotusta elämääni että voisin jopa mennä kouluun. niinpä psykiatrini kautta saimme aikaiseksi lääkärin lähetteen maistraattiin jonka avulla sain nimeni vaihdettua. tästä asti olen nyt reilu kuukauden ollut hyvällä tuulella.
mutta isäni ei kutsu minua nykyään miksikään ei edes vanhalla nimelläni joka tosin on ihan hyvä, mutta hän ei puhu minusta nykyään ollenkaan ja jos hän tarkoittaa jollain asialla minua hän menee siinä kohtaa vaikeaksi missä pitäisi mainita nimeni. ja aina kun äiti ottaa puheeksi yleisesti juttuni niin isä menee vaikeaksi, tiedän että hän häpeää minua ja ihmettelee miksi minun pitää olla tälläinen. muutama päivä sitten hän tuli minulle sanoon etten ole mies kun ei minulla ole (sensured)... se riipaisi todella... todella syvältä. siksi tekisin mitä vain että saisin muuttaa pois täältä.
monesti ahdistaa myös se että muutama kaveri tietää tästä, koska haluaisin olla vain ihan normaali poika enkä _transsukupuolinen_ poika. haluaisin eroon kavereistanikin joka sekin riipaisee, mutta jos se on pakko niin se on pakko. mutta pystyykö valheen kanssa aina elään että jättäisi uusille kavereille transsukupuolisuuteni kertomatta ja selviääkö se kuitenkin jossain vaiheessa :-/
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sinun isäsi on varmaan peloissaan uuden asian, eli sun transun kanssa. Anna hänelle aikaa, hän rakastaa sua. Tsemppiä! t. heteronainen:)
"sun transun"???
Se psykiatrirumba on ollut sulle haitallinen tie eikä vienyt sua mihinkään. Pahimmassa tapauksessa joku kallonkutistaja keksii sulle jonkun väärän diagnoosin, josta on tosi vaikeeta päästä eroon.
Ainoa apu sulle ja vanhemmillesi on transtutkimus joko HYKSissä tai TAYSissa. Ja sinne on parasta hakea lähete joltain yleislääkäriltä, ei psykiatrilta.
paria juttua. Onko äitisi lääkäri, jos hän kirjoitti sinulle lähetteen psykiarille? Ja voiko tavallinen psykiatri järjestää maistraattiin nimenmuutoksen? Tietääkseni se ei ole mahdollista.
Tollanen, että sanotaan, että et ole mies, kun ei ole penistä, on täysin turhaa, koska kyse on sukupuoli-identiteetistä, joka on korvien välissä. Jos isäsi menettäisi sukupuolielimensä esim. onnettomuudessa, kaipa hän sitten alkaisi puhua itsestään naisena.
siis äitini ei ole lääkäri vaan hän tutun lääkärin kautta sai aikaan lähetteen psykiatrille. ja nimi asiassa psykiatrin kautta joku lääkäri kirjoitti maistraattiin kirjeen
Kuulostaa siltä, että olet aika nuori. Olet saanut nimen vaihdettua, miten on henkilötunnus? Oletko siis korjausprosessissa - miten hormonit, mahdollinen leikkaus joskus?
Jos olet nuori niin kiirehtiä ei toki tarvitse. Se, että olet tyytyväinen nykyiseen nimeesi, kertoo että olet mitä ilmeisimmin oikealla tiellä.
Isäsikin tuntuu olevan omassa prosessissaan. Et voi hänen reaktioilleen mitään etkä ole vastuussa niistä. Ymmärrän, että pahoitat mielesi kun hän ei kutsu sinua nimellä, mutta ehkä ajan kanssa.. Tai voisit rauhallisesti sanoa hänelle, että tuntuisi hyvältä jos hän kutsuisi sinua nimeltä. Äitisi on toisaalta suhtautunut tosi asiallisesti - onko hän lääkäri koska kirjoitti lähetteen..? Jos on niin ammatti ehkä on antanut valmiuksia?
Ei sinun tarvitse jokaiselle vastaantulevalle kuuluttaa, että olet transpoika etkä ns. tavallinen (biologinen) poika. Eihän muutkaan ihmiset kuuluta terveyteensä, seksuaalisuuteensa tms. kuuluvista asioista kaikille. En minäkään kerro jokaiselle vastaantulevalle että on vähän kilpirauhasen vajaatoimintaa ja ketä se kiinnostaisikaan.
Mutta jos olet tavalla tai toisella läheisessä suhteessa, jolloin kerrotaan muutenkin omasta lapsuudesta ja elämänhistoriasta, niin silloin olisi parempi kertoa. Olisi parempi kertoa siksi, että transsukupuolisuus sinänsä saattaa olla asia joka ei hetkauta sen kummemmin, mutta jos myöhemmin selviää että toinen on salannut ko. asian niin voi herätä epäily muustakin salailusta ja epäluotettavuudesta.
Puhut myös että tekisi mieli vaihtaa kaveripiiriä ja koko ympäristöä. Jos se on mahdollista niin muutto toiselle paikkakunnalle saattaisi toki vähentää ahdistustasi, mutta en neuvoisi sinua katkaisemaan siteitä nykyisiin kavereihin, sukulaisiin jne. Yritä pikemminkin laajentaa kaveripiiriäsi, älä supista sitä. Sitten vuosien varrella selviää, ketkä kavereistä pysyvät ja ketkä jäävät jonnekin.
Oletko tavannut muita transihmisiä? Kannattaisi hankkiutua ainakin joihinkin tapaamisiin, koska saisit peilattua itseäsi toisten kokemuksiin ja samalla huomaat, että transsukupuolisuus on vaan yksi ominaisuus ihmisessä.
Käy katsomassa Trasekin sivuja.
Onnea matkaan!
"Oletko tavannut muita transihmisiä? Kannattaisi hankkiutua ainakin joihinkin tapaamisiin, koska saisit peilattua itseäsi toisten kokemuksiin ja samalla huomaat, että transsukupuolisuus on vaan yksi ominaisuus ihmisessä."
Se ei ole mikään ominaisuus ihmisessä, vaan diagnosoitava lääketieteen väliintuloa vaativa tila. Sukupuoli on ihmisen ominaisuus, ja tuskin kenelläkään korjauksen tavoitteena on ryhtyä transsukupuoliseksi, vaan mieheksi tai naiseksi.
olla viilaamassa pistettä ja haukkua joku lyttyyn, jos kirjottaa asiallisesti ja kannustavasti, se on asia,jota en ymmärrä...
Olet oikeassa siinä, että transsukupuolisuus on diagnostisoitava ja läketieteen väliintuloa vaativa tila. Mutta niin on vaikka migreeni tai murtunut reisiluukin, eikä kukaan kiellä migreenipotilaita tai reisiluupotilaita keskustelemasta kokemuksistaan ja diagnostisoitavissa olevan tilan vaikutuksesta muuhun elämään. Mun mielestä sukupuoli, transukupuolisuus, migreenitaipumus ja katkennut reisiluu ovat kaikki ominaisuuksia, eivät välttämättä koko elämän kestäviä mutta ovat kuitenkin.
En taatusti sanonut, että transsukupuolisuus on tila, jota joku tavoittelee. (Kuten ei ole vaikkapa migreenikään.) Monelle se on kuitenkin olennainen osa identiteettiä. On eri asia syntyä vaikkapa pojaksi ja tulla heti joka paikassa määritellyksi pojaksi kuin olla ensin määritelty tytöksi ja sitten eri vaiheiden kautta siirtyä poikamäärittelyyn. Siis siitä huolimatta, että olisi vaikkapa 1-vuotiaasta lähtien kokenut sukupuolensa eri tavalla kuin mitä neuvolakortissa ja kelakortissa sanotaan.
Eikä ole ollenkaan itsestään selvää, mitä on "nainen" ja mitä "mies". Eivätkä kaikki ihmiset kuulu kummankaan määrittelyn alle vaan ovat esim. intersukupuolisia tai gender blendereitä.