Mä olen alusta saakka opettanut meidän silloista vauvaa nukahtamaan omaan sänkyyn. Mutta nykyään - vauvan ollessa yli vuoden - lapsi herää jo tunnin parin perästä, ja ei nukahda muutoin kuin ottamalla viereen omaan sänkyyn nukkumaan. Aikaisemmin heräsi vasta puolen yön jälkeen / aamuyöllä, jolloin "pääsi" nukkumaan viereeni. Nyt siis tilanne alkaa olla sellainen, että jo piakkoin pitäisi päästä äitin viereen nukkumaan. Joskus jo nukutusvaiheessa pitää ottaa alkuun omaan viereen rauhoittumaan.
Pitäisikö siis tämä "kierre" katkaista? Onko kyseessä kierre vai vain läheisyyden tarve? Meidän lapsi on tosi omatoiminen ja itsenäinen, joten kaikki tarpeet sillä saralla on varmastikin tyydytetty.
Eli teenkö väärin, jos nyt tässä vaiheessa lähden "vieroittamaan", ja opetan nukkumaan ja nukahtamaan uudelleen omaan vuoteeseen. Vaikka sitten itkun / itkujen kera. Mitä mieltä olette äidit kokemuksesta? Onko järkeä siirtää tätä vaihetta myöhemmäksi?
Mua ei niinkään haittaa tuo lapsen vieressä nukkuminen, kun olen kotona, mutta mieheni työssä käyvänä joutuu nukkumaan milloin missäkin.
Pitäisikö siis tämä "kierre" katkaista? Onko kyseessä kierre vai vain läheisyyden tarve? Meidän lapsi on tosi omatoiminen ja itsenäinen, joten kaikki tarpeet sillä saralla on varmastikin tyydytetty.
Eli teenkö väärin, jos nyt tässä vaiheessa lähden "vieroittamaan", ja opetan nukkumaan ja nukahtamaan uudelleen omaan vuoteeseen. Vaikka sitten itkun / itkujen kera. Mitä mieltä olette äidit kokemuksesta? Onko järkeä siirtää tätä vaihetta myöhemmäksi?
Mua ei niinkään haittaa tuo lapsen vieressä nukkuminen, kun olen kotona, mutta mieheni työssä käyvänä joutuu nukkumaan milloin missäkin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oletko kokeillut tassuttelua?
Eli, kun lapsi herää ja vaatii viereen, niin istutkin hetken vieressä, pidät kättä hellästi selän päällä tai muuten kosketat lasta, että hän tietää sinun olevan paikalla, läsnä ja voi turvallisesti taas nukahtaa.
Jos lapsi on oppinut että aina pääsee viereen, niin voi toki kestää ennenkuin omassa sängyssä nukkuminen taas sujuu.
Meillä tuo tassuttelu (ja harso "rättinä" ) auttoivat. Tyttö tulee kyllä viereen aamulla, kun herää, mutta yön nukumme molemmat omissa sängyissä :)
Meillä läheisyyden tarve hoidetaan niin, että menen tytön sänkyyn viereen loikoilemaan, tyttö tulee ihan kainaloon ja luetaan siinä iltasatu.
Sitten yleensä vielä hetkisen olen vieressä silittelemässä. Kun olen mennyt muualle, niin käyn vain tassuttelemassa, jos herää ja itkee.
En puhu, enkä ota katsekontaktia. Käsi vain selän päälle: "tässä olen, ei hätää"
Meillä poika kanssa nukkunut aina omaan sänkyyn ja hyvin jäänyt sinne nukkumaan. Juurikin tuossa vaiheessa 1v2kk-1v3kk oli kamalat iltaitkut ja nukkuminen onnistui vaan nukuttamalla ja silittelemällä. Myös yöllä heräsi joka yö ja ei nukahtanu ilman silittelyjä. Sitten aloin tekemään niin että silittelin vaan hetken ettei poika nukahtanut ja lähdin pois. Monta huutoa tuli ja aina menin takaisin silittämään muutaman sekunnin ja lopulta nukahti. Tämän jälkeen on alkanut taas nukkumaan hyvin ja nyt 1v4kk ikäisenä viedään taas vaan illalla sänkyyn ja sinne nukahtaa ja jos yöllä herää niin nukahtaa itsekseen tai käydään vaan äkkiä laittamassa tutti takas suuhun. Eli sinuna en ottais enää viereen. Siinä voi mennä viikko pari, mutta se kannattaa!!
jo kierre on. lapsi on oppinut, että jos/kun herää pääsee viereesi. Jos et halua, että lapsi tulee viereenne, niin kierre olisi katkaistava.
Valitkaa jokin sopiva viikko, jolloin miehesikin olisi vapaalla, ette häiriinny huudosta. Mutta jo aloitatte tämän, viekää loppuun asti. Eli et vaan enää ota lasta viereen, kun herää. sanot, että nyt pitää nukkua omassa sängyssä ja voit hetken silitellä ja mennä pois. Todennäköisesti alkaa itsee, menet hetken päästä uudestaan ja sanot samat asiat jne. Tämä voi mennä nopeammin, jos miehesi menee lapsen luokse tekemään tämän, koska lapsi tottunut siihen, että sinä otat viereen jne.
Mä olen eri mieltä, lue tää:
http://www.vauva.info/foorumi/index.php?showtopic=2047
Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.
Aikakäsitys kehittyy hitaasti. 5-vuotias osaa odottaa seuraavaan päivään, 10-vuotias pystyy odottamaan "seuraavaan synttäriin", ja vasta aikuisena ihminen pystyy suhteuttamaan pidempiä ajanjaksoja koko elämäänsä nähden.
Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.
Valkoihoisten amerikkalaisvanhempien ja guatemalalaisten maya-intiaanien jälkeläisten vauvojen nukkumistavat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Maya-vauvat nukahtavat silloin kun heitä alkaa nukuttaa ja nukkuvat yhdessä äitinsä kanssa. Isä ja perheen muut sisarukset nukkuvat lähellä tai samassa vuoteessa. Äidit eivät pidä lukua yöimetyksistä, koska eivät häiriinny niistä.
Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.
Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.
Loput artikkelista:
http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49
Deborah Jacksonin ote on henkilökohtainen ja käytännönläheinen. Hän kirjaa omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan kolmen lapsen äitinä. Aiheena on elämä lapsen kanssa, kaikkineen, ei pelkkä perhepeti. Jackson kirjoittaakin, että häneltä kysyttiin ihmetellen: aiot siis täyttää kokonaisen kirjan lapsen kanssa nukkumisella? Kyllä, yli 300 sivua
Kirjaa lukiessa alkaa tosiaan vaikuttaa päättömältä se, millaisia ponnistuksia länsimaiset vanhemmat suorittavat yrittäessään saada vastasyntyneen tai pienen vauvan nukkumaan omassa sängyssään. Jackson käy läpi tutkimuksia, joiden mukaan läheisyys on elintärkeää vastasyntyneelle vauvalle: iho, äidin läsnäolo ja kosketukset. Ilman näitä vauva kärsii, sen kehitys hidastuu. Tämä tiedetään, samoin se, että huutaessaan lapsi ei suinkaan harjoita keuhkojaan (kuten Viktorian ajan Englannissa väitettiin).
Läheisyys ja ihokosketus on lapselle elintärkeää, ja Jacksonin siteeraaman asiantuntijan mukaan vauva tarvitsee äidin läheisyyttä vielä enemmän yöllä kuin päivällä; enemmän pimeässä kuin valoisan aikaan. Kosketuksen kautta vauva saa ensimmäiset havaintonsa maailmasta – pienen lapsen näköaisti on vielä rajoittunut.
Jacksonin mukaan vanhempien olisi tärkeää tarkkailla lasta, niin että he näkevät, milloin lapsi viihtyy itsekseen ja tuntee olonsa hyväksi itsekseen nukkuessaan. Läheisyyttä kaivataan, jos lapsi itkee, sätkii jalkojaan turhautuneena, on levoton tai ei kykene rentoutumaan.
Käy muun muassa selväksi, että yöheräily ja uniongelmat ovat harvinaisempia niissä ympyröissä, joissa vauvat nukkuvat vanhempiensa vieressä. Eli paradoksaalisesti tapa erottaa vauvat vanhemmistaan, jotta vanhemmat saisivat nukkua rauhassa, aiheuttaakin usein päinvastaista.
”Miksi ihmeessä ammattilaiset ovat niin huolestuneita toisista tavoista, mutta eivät toisista ollenkaan. Me puemme vauvalle vaipat ja tiedämme, että niistä päästään kyllä eroon siihen mennessä, kun lapsi täyttää kolmekymmentäviisi. Silti vauvojen, jotka tuuditetaan uneen tai otetaan vanhempien sänkyyn nukkumaan, uhkaillaan jäävän loppuiäkseen riippuvaisiksi. Älkää vain rakastako niitä liikaa tai ne rupeavat vaatimaan sitä.”
Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apjackson.html
Granju: Attachment Parenting:
Aiemmista AP-esittelyistä tutulla tavalla Granju suosittaa, että lasta ei jätetä yksin öiseen aikaan. Perhepeti voi taata paremman unen koko perheelle, kun vauvan yöheräämiset vähenevät. ”Please, please, please don’t Ferberize your baby”, Granju kirjoittaa – Dr. Richard Ferber on amerikkalainen lääkäri, joka on kirjoittanut Babywise-oppaan, jossa suosittelee huudattamisunikoulua vauvoille parempien yöunien takaamiseksi.
Granjun mukaan vauvan jättäminen yksin huutamaan on kaikkea muuta kuin suositeltavaa. Se on piittaamattomuutta vauvan tarpeista ja tylsyttää vanhempien vaistoa lapsen viestejä kohtaan. Lisäksi pitkitetty itkeminen on haitallista vauvoille. Kaiken huipuksi, Granju kirjoittaa, huudattaminen ei paranna yöunia yleensä kuin tilapäisesti.
Juliana, yksivuotiaan tyttären äiti, kertoo kokemuksensa huudattamisesta, ”Ferberin metodista”.
”Ferberin metodi oli itse asiassa syy, joka muutti meidät AP-vanhemmiksi. Kokeilimme sitä, kun Jenna oli puolivuotias, vaativa ja suuritarpeinen vauva. Jenna alkoi huutaa kurkku suorana sillä sekunnilla, kun lähdimme huoneesta (siliteltyämme ja taputeltuamme häntä ensin, kuten Ferberin kirjassa suositellaan). Hän jatkoi hirvittävää, korviasärkevää karjuntaansa pieniä taukoja lukuunottamatta neljän tunnin ajan.
Silloin tällöin kävimme kertomassa hänelle, että rakastamme häntä ja teemme tätä vain hänen omaksi parhaakseen. Joka kerta, kun näin hänen pienet kyynelten juovittamat kasvonsa anelemassa, etten jättäisi häntä, minusta tuntui kuin kuolisin. Mutta kirjan mukaan meidän oli tehtävä se, mikä oli Jennalle parhaaksi, jos halusimme olla hyviä vanhempia. Muuten hän ei koskaan oppisi nukahtamaan itsekseen. No, lyhyesti sanottuna hän ei lopultakaan nukahtanut tuona yönä ja minä tunsin sisälläni, että se mitä teimme, oli todella väärin.
Viikkoja tapahtuman jälkeen Jenna ripustautui minuun kuin apinanpoikanen eikä halunnut päästää minua näkyvistään. Hänen kurkkunsa oli käheä huutamisesta. Hän alkoi itse asiassa nukkua paljon huonommin kuin aikaisemmin, koska hän pelkäsi, että jättäisimme hänet taas yksin. Koko kauhea kokemus sai minut etsimään uudenlaista tapaa käsitellä hänen persoonaansa. Olen todella iloinen, että löysin Tri Searsin kirjan (”The Fussy Baby: How To Bring Out the Best in Your High-Need Child”, Signet 1989). Se muutti elämämme.” (Juliana)
Granju lainaa myös AP-guru Searsia kirjassaan:
”Kysymys: Olen kuullut, että jos vauva tottuu nukahtamaan rinnalle tai isänsä syliin, hän ei herättyään osaa nukahtaa itsekseen. Onko tämä totta?
Tri Searsin vastaus: Totta, totta – ja entä sitten? (---) Vauva on pieni vain lyhyen aikaa, ja tänä aikana luodaan luottamuksen perusta. Mieti, mitä tapahtuu, jos vauva herää yksin ja hänet pakotetaan, ennen aikojaan, rauhoittamaan itse itsensä. Koulukunta, jonka mukaan vauvan pitäisi oppia rauhoittamaan itse itsensä ja nukahtamaan ilman äidin ja isän apua jo ihan pienenä, jättää huomiotta tärkeän asian lapsen kehityksessä: tarve, joka on tyydytetty varhaislapsuudessa, poistuu. Sen sijaan tarve, jota ei ole tyydytetty, ei koskaan poistu kokonaan, vaan ilmenee myöhemmin ’kiintymishäiriöinä’: aggressiona, kiukkuna, eristäytymisenä tai vetäytymisenä ja kurinpito-ongelmina. Meillä on käytännön nyrkkisääntö: ensimmäisen vuoden aikana lapsen halut ja tarpeet ovat yleensä yhtä.” (lyhentäen suomennettu) Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apgranju.html
Kiintymysvanhemmuteen liitetään kaikenlaisia vääriä uskomuksia. Se ei ole mikään ”uusi kasvatussuunta”, pikemminkin se on ajattelutapa, joka korjaa viime vuosikymmenien vääriä lastenhoitoneuvoja. AP on sellainen tapa elää lasten kanssa, jonka useimmat vanhemmat omaksuisivat luonnostaan, jos heidän päätään ei sekoitettaisi väärillä ”asiantuntijaneuvoilla”. Esimerkiksi Searsien esittämät Baby B:t perustuvat suoraan vauvan luonnollisiin tarpeisiin. Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsearsII.html