Siemaus jumalaa, pyhää humalaa.
Yksinäisyys houkutteli haikeuden esiin, lasillinen viiniä korosti sitä. En koskaan ennen ole kokeillut miltä tuntuu juoda yksin ja ilman tavoitetta päätyä ihmisten ilmoille. Mistä lienee päähäni pälkähtikään kaataa malja suruuni. Viimeeksi nautin tätä viiniä Hänen kanssaan silmät toisiinsa lukittuina, odotusta täynnä. Nyt katseeni kulkee vain läppärin ruudun ja viinin syvimmän punan välillä.
Suhteeni alkoholiin on ollut aina vähintäänkin ristiriitainen. Läheisen muuttuminen alkoholin voimasta toiseksi ihmiseksi on pelottava ja vastenmielinen kokemus, mutta samalla nautin siitä lyhyestä hetkestä, kun viini iskeytyy tajuntaan ja humalluttaa. Ja siihen se yleensä jää. En pidä itsestäni humaltuneena, sillon kaikki vääristyy. Mutta tänään, vääristyköön!
Jos joku juo turruttaakseen surunsa ja ajatuksensa, se ei päde minuun. Ennemmin kärsin hiljaa ja opin keinot kestää tuskan selvänä. Tänäänkään, viini ei saa mitään unohtumaan, sen sijaan kaikki vain voimistuu ja nousee uudelleen pintaan. Tänään itken kaiken pahan olon ulos ja sitten jatkan huomenna elämääni.
Mikä on suhteenne alkoholiin? Kannatteko kenties taakkaa läheistenne puolesta? Olkaa onnellisia, jos kykenette nauttimaan siitä syyllistymättä tai kenenkään mieltä pahoittamatta. Miten koette humalan? Oletteko silloin fiksuja ja estottomia? Teettekö asioita, joihin muuten ette pystyisi? Vai onnistutteko kerta kerran jälkeen hieman hukkaamaan itseänne?
Yksinäisyys houkutteli haikeuden esiin, lasillinen viiniä korosti sitä. En koskaan ennen ole kokeillut miltä tuntuu juoda yksin ja ilman tavoitetta päätyä ihmisten ilmoille. Mistä lienee päähäni pälkähtikään kaataa malja suruuni. Viimeeksi nautin tätä viiniä Hänen kanssaan silmät toisiinsa lukittuina, odotusta täynnä. Nyt katseeni kulkee vain läppärin ruudun ja viinin syvimmän punan välillä.
Suhteeni alkoholiin on ollut aina vähintäänkin ristiriitainen. Läheisen muuttuminen alkoholin voimasta toiseksi ihmiseksi on pelottava ja vastenmielinen kokemus, mutta samalla nautin siitä lyhyestä hetkestä, kun viini iskeytyy tajuntaan ja humalluttaa. Ja siihen se yleensä jää. En pidä itsestäni humaltuneena, sillon kaikki vääristyy. Mutta tänään, vääristyköön!
Jos joku juo turruttaakseen surunsa ja ajatuksensa, se ei päde minuun. Ennemmin kärsin hiljaa ja opin keinot kestää tuskan selvänä. Tänäänkään, viini ei saa mitään unohtumaan, sen sijaan kaikki vain voimistuu ja nousee uudelleen pintaan. Tänään itken kaiken pahan olon ulos ja sitten jatkan huomenna elämääni.
Mikä on suhteenne alkoholiin? Kannatteko kenties taakkaa läheistenne puolesta? Olkaa onnellisia, jos kykenette nauttimaan siitä syyllistymättä tai kenenkään mieltä pahoittamatta. Miten koette humalan? Oletteko silloin fiksuja ja estottomia? Teettekö asioita, joihin muuten ette pystyisi? Vai onnistutteko kerta kerran jälkeen hieman hukkaamaan itseänne?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suhteeni alkoholiin on tietääkseni alkanut hyvin nuorena koska vanhempani eivät ole mitään lasiin sylkijöitä. Eivät he liion ole mitään rapajuoppojakaan, kunhan nyt välillä viikonloppuisin tissuttelevat, varmaan näin suomalaisittain melko yleinen tapa.
Äiti ei oikestaan koskaan ole käyttäytynyt humalaisesti silmieni edessä, mutta luullakseni kyse on vain hänen kyvystään kestää promilleja yliluonnollisen hyvin keskikokoiseksi naiseksi. Isää sen sijaan on kannettu lastensa nähden rappusia ylös kotiin kun ei enää itse niitä kyennyt kiipeämään. Myös pieniä juoppohulluuskohtauksia on ollut joskus havaittavissa, mutta loppujen lopuksi nämä kaatokännit ovat hänenkin kohdallaan olleet harvinaisia, ehkä kerran vuodessa, juhlapyhinä...
Suvussani on paljon alkoholistiMIEHIÄ ja juuri tuo kotioloissa tapahtunut viinan ylikäyttö on ehkä johtanut siihen että itse suhtaudun alkoholiin hyvin järkevästi (lue; natsimaisen tiukkapipoisesti:). Aloitin alkoholin juomisen vasta joskus 17-vuotiaana, mikä taitaa olla reilusti nykyisen keskiarvon yläpuolella. Villeinä opiskeluvuosina ulkona tuli rampattua lähes joka viikonloppu mutta nautitut alkoholimäärät pysyivät kuitenkin vähäisinä, ainakin ikätovereihin verrattuna.
Juon itseni nykyään humalaan ehkä kolmesti vuodessa, enkä ikinä ota kalsarikännejä, juon vain seurassa. Nuorempana tuli joskus harvoin tehtyä harkitsemattomia juttuja humalassa mutta niistä on viisastuttu, eikä ylilyöntejä tai syrjähyppyjä enää satu, ainakaan viinasta johtuen. Voisi siis sanoa että estoja alkoholi varmasti minultakin poistaa mutta nykyään sitä estottomuutta osaa paremmin hallita, hih ;) Silti välillä myöhemmin häpeän sanomisiani, mielipiteeni tuntuvat joskus jyrkkenevän humalassa.
Ehkä juuri lapsuuden pelottavat kokemukset riehuvista perheenjäsenistä tai tappouhkauksia syytävistä kesämökkivieraista on saanut minut näin aikuisiällä suhtautumaan muiden, varsinkin kumppanini juomiseen hyvin kriittisesti. Jos jotakuta läheistäni näyttää janottavan liikaa ja liian usein, huolestun heti. Kotonani viinan kanssa läträämiseen on arkena ehdoton nollatoleranssi. Kännissä riehumista en sietäisi viikonloppunakaan. Joskus seurustelun alkuaikoina kumppanini sai tyypillisen humalaisen vainoharhakohtauksen johon liittyi mustasukkaisuutta ja riehumista. Lommo seinässä ja sinisenkirjavat rystyset yhdistettynä minun hätääni kai säikäytti hänet tarpeeksi pahasti ja alkoholinkäyttö on pysynyt kohtuullisena meidän taloudessamme sen jälkeen.
Olen ollut absolutistina pitkään, koska pelkäsin elämäntilanteeni aiheuttavan surun-upotus-reaktion kun siihen on suvussa taipumustakin. Eilen sitten join viiniä pitkästä aikaa. EI tullut hyvä olo. Kaikki purskahti yli...totuusseerumi. Ei siihen ainakaan suruja upoteta kun nousevat vaan pintaan :-D Parempi ehkä jatkaa juomatonta linjaa.