Moiks. Tuli vaan sellainen haikea tunne, että piti tulla tänne purkamaan ajatuksiani.. ja vielä niin henkilökohtaisia sellaisia, että joutuu ihan anonyyminä tänne kirjoittamaan, vaikka tunnuskin löytyy.
Aloitetaan nyt vaikka niin suoraan, että olen piakkoin (helmikuussa) 19 täyttävä poika, enkä ole koskaan seurustellut. Toisaalta häpeän sitä, mutta toisaalta taas en halua hypätä suoraan suhteeseen henkilön kanssa, jonka kanssa en usko pystyväni olemaan koko loppuikääni. Ei se suhteen täydy välttämättä niin kauaa kestääkään, mutta jos on jo ennen suhteen alkamista varma siitä, että se kariutuu kuukauden sisällä, ei ole mitään järkeä ryhtyä koko hommaan, vai?
Mulla ei oo kovin montaa ystävää/kaveria joiden kanssa näistä asioista vois jutella. Koulussa ei yhtä ainuttakaan. Jostain kumman syystä nämä koulukaverini (puhun nyt siis muutamasta henkilöstä joiden kanssa vaihdan silloin tällöin pari sanaa koulussa ja joita en tapaa vapaa-ajalla) vaikuttavat siltä, etten voisi edes kuvitella heidän seurustelevan.. He ovat jotenkin epäsosiaalisen oloisia ja saavat elämänilonsa konkreettisista asioista. Ehkä minunkin pitäisi opetella iloitsemaan niistä? Niitä kun on joka lähtöön.
Olen jo kuitenkin yläasteen alusta lähtien halunnut ystävää, joka olisi minulle todella tärkeä ja jolta saisi tarvittavaa läheisyyttä ja jolle voisi kertoa kaikki surut ja murheet. Nyt tuntuu että poljen paikoillaan.. joka päivä samat rutiinit, tuntuu etten voi edes tehdä asialle mitään. En ole tällä hetkellä edes ihastunut keneenkään.. :/ tällä menolla tuskin ihastunkaan, koska en tapaa koskaan uusia ihmisiä. En ole baari-ihmisiä eikä minulla oikeastaan ole semmoisia kavereita tällä hetkellä jotka voisivat lähteä vaikkapa viikonloppuna jonnekin vähän juhlimaan.
En viitsi kirjoittaa enempää.. muuten kukaan tuskin edes jaksaa lukea. Ihmettelen, jos joku edes nyt jaksaa lukea koko tekstiä.
Keskeisenä ongelmana mieltä riivaava yksinäisyys.
Älkää tuputtako mitään "Aloita uusi harrastus" -kommentteja kts. Ne on kuultu jo sata kertaa.
Kertokaa jos vaikka ootte/ootte ollu samanlaisessa tilanteessa ja miten pääsitte pois?
Aloitetaan nyt vaikka niin suoraan, että olen piakkoin (helmikuussa) 19 täyttävä poika, enkä ole koskaan seurustellut. Toisaalta häpeän sitä, mutta toisaalta taas en halua hypätä suoraan suhteeseen henkilön kanssa, jonka kanssa en usko pystyväni olemaan koko loppuikääni. Ei se suhteen täydy välttämättä niin kauaa kestääkään, mutta jos on jo ennen suhteen alkamista varma siitä, että se kariutuu kuukauden sisällä, ei ole mitään järkeä ryhtyä koko hommaan, vai?
Mulla ei oo kovin montaa ystävää/kaveria joiden kanssa näistä asioista vois jutella. Koulussa ei yhtä ainuttakaan. Jostain kumman syystä nämä koulukaverini (puhun nyt siis muutamasta henkilöstä joiden kanssa vaihdan silloin tällöin pari sanaa koulussa ja joita en tapaa vapaa-ajalla) vaikuttavat siltä, etten voisi edes kuvitella heidän seurustelevan.. He ovat jotenkin epäsosiaalisen oloisia ja saavat elämänilonsa konkreettisista asioista. Ehkä minunkin pitäisi opetella iloitsemaan niistä? Niitä kun on joka lähtöön.
Olen jo kuitenkin yläasteen alusta lähtien halunnut ystävää, joka olisi minulle todella tärkeä ja jolta saisi tarvittavaa läheisyyttä ja jolle voisi kertoa kaikki surut ja murheet. Nyt tuntuu että poljen paikoillaan.. joka päivä samat rutiinit, tuntuu etten voi edes tehdä asialle mitään. En ole tällä hetkellä edes ihastunut keneenkään.. :/ tällä menolla tuskin ihastunkaan, koska en tapaa koskaan uusia ihmisiä. En ole baari-ihmisiä eikä minulla oikeastaan ole semmoisia kavereita tällä hetkellä jotka voisivat lähteä vaikkapa viikonloppuna jonnekin vähän juhlimaan.
En viitsi kirjoittaa enempää.. muuten kukaan tuskin edes jaksaa lukea. Ihmettelen, jos joku edes nyt jaksaa lukea koko tekstiä.
Keskeisenä ongelmana mieltä riivaava yksinäisyys.
Älkää tuputtako mitään "Aloita uusi harrastus" -kommentteja kts. Ne on kuultu jo sata kertaa.
Kertokaa jos vaikka ootte/ootte ollu samanlaisessa tilanteessa ja miten pääsitte pois?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moi.
Anna sen tytön rauhottua. Kyl se tilanne siitä sit paranee, jos paranee, mutta älä murehdi suotta.
Ei minullakaa ole montaa ystävää, kaks korkeintaan. Oon huomannu, ett ei edes kannata olla kovin monen tyypin kanssa "hyvä" kaveri, jos ne tyypit ei oo tippakaan luotettavia.
Minä oon yksin joka päivä koulun jälkeen. Mutt mulla on siihen ratkaisu: Mä ulkoilen. Se on mun pelastus. Oikeasti se on ihan tosi juttu, et lenkkeily ja ulkoilu virkistää mielen ja auttaa vähentää stressiä. Mutt moni ei ulkoile, ku ne aattelee vaa, et se on tylsää. Niin se onki, mut jos haluat saada ajatukses kondikseen ja saada kaikki paskajutut pois mielestä, nii rauhallinen kävely auttaa. Ei tarvi juosta mitää hikilenkkiä.
Voi että ku te nuoret tajuaisitte tän liikunnan merkityksen näihin paskajuttuihin...
Oli mullakin viime vuonna yks poika, johon ihastuin. Olin joululomaan asti siihen poikaan ihan lätkässä. Nyt olen unohtanut hänet täysin.
Ja tiedän, että hänkin oli minuun... mutta siitä ei tullu mitöö, koska poika oli autistinen, se on neurologinen vamma.
Mun mielestä näitä seurustelujuttuja ei kannata pohtii liikaa, emmäkää oo koskaa seurustellu eikä se mua haittaa. Ei sitä väkisin kannata.
Nauti nyt elämästäs vaa ja ulkoile ja lenkkeile.
Mun on tehny niin monesti mieli sanoa tää monelle nuorelle.
itsellä tuo tunteiden purkutapa on soitella kitaraa. jokaisella tuo on varmasti vähän omanlainen tyyli purkaa tilannetta riippuen millanen ihminen on. itsestäkin on nääs tulossa mökkihöperö heppu...
moi.:)mulla on joskus ollu vähän sama tilanne ala-ja ylä-asteella. mull ei ollu ollenkaan kavereita,paitsi muutama joitten kans olin vaan välil koulus, mut ei ne ollu oikeita kavereita. mua haukuttiin vaan koko ajan. mut nyt kun alotin amiksessa kiusaaminen loppus yhtäkkiä, koska aloin sanomaan takaisin niille. nykyään olen niitten ketkä kiusas mua ni aika hyviäkin ystäviä joittenkin kans. :)ja muuten, mun mielest netist löytää helposti uusia ihmisiä.:D kannattaa kokeilla..sieltä minäkin olen löytänyt ystävii:)
Heij
Täytän kansssa helmikuussa 19, enkä ole ollut yhdessä *kimpassa* kenenkään kanssa..
Siis jos tarkoitetaan pitkää suhdetta, sillä en ole kiinnostunut/löytänyt sellaista henkilöä ketä jaksaisin katsella niin kauaa.
(olen siis tyttö)
Minulla on kuitenkin pari ystävää ja tykkään käydä baareissa.
Mutta koulussa, jota käyn on muodostunut ns. ryhmiä joihin olisi vaikea päästä sisään.
En kuitenkaan edes haluaisi heitä kavereikseni, sillä heillä on erilainen huumorintaju, kuin minulla. Ja onhan minulla kaverini samassa koulussa.
Uskon, että kun sinä muutat?
tai vaihdat paikkakuntaa opiskelun takia? niin saat varmasti uusia tuttuja/ystäviä. :)
Ainakin itse olen positiivisella mielellä.
Uskon myös, että tapaat mukavan muijan jonka kanssa voisit viettää aikaasi, vaikka teistä ei tulisikaan ns.paria.
Älä ota paineita, että sinun pitäisi olla jo suhteessa tai kokemusta yhdessä elämisestä, itse nautin sinkkuudesta ja teen kaikkea sekalaista hulluuttelua. :)
Varaa matka ulkomaille, se piristää!